Paskasta kasvaa kauneimmat ruusut

Tänä vuonna opettelin kävelemään.
Ensi vuonna opettelen lentämään.


Kirjoitin vuosi sitten, vuoden viimeisenä päivänä teille muurieni hajoamisesta. https://sellaistasattuu.blogspot.com/2017/12/
Siitä kuinka tunsin jonkin sisälläni hautautuneena olleen vihdoin pyrkivän pois. Odotin parasta.

Näin kävi. Suojamuurini alkoivat rikkoutua.
Mutta tiedättekö kuinka käy silloin?
Asiat joita on kantanut mukanaan. Lapsuudesta asti. Perus psykiatrinen klisee. Alkavat valua kuin paska punttia pitkin.
Ensin tuntuu hyvältä ja lämpimältä. Sitten sä alat hiljalleen tajuta mitä tapahtuu.

Olo alkoi olemaan raskas, ensin en edes tajunnut sitä. Mä olen sinnikäs, vahva, mä pärjään aina. Sellainen mä olen. Aina ollut ja varmaan aina tulen olemaankin. Käsien tärinä oli ensimmäinen fyysinen merkki, joka alkoi kieliä siitä, että selkä on katkeamassa...

Mut on kasvattanut narsistit, alkoholistit, uhrautuvaiset ja tuomitsijat. Ei ihme, että aloin tuntea riittämättömyyttä. Tai tajuta sen, että olin tuntenut aina. Aikuiset äänet päässäni sanoivat, että katso nyt, tommonen sä olet, et sä pärjää, et sä ole tarpeeksi hyvä, miksi sä edes haaveilet tuollaisista, et sä ole tarpeeksi älykäs, et sä ole tarpeeksi kaunis... mut älä välitä, ei mekään olla tämän enempää, pysy lestissäsi.
Tajusin, että lapsi sisälläni oli koko ikänsä puolustautunut näitä sanoja vastaan. Olemalla vahva, kannattelemalla muita, kapinoiden, yrittäen, pärjäten, joustaen, haaveillen, jotta joskus joku sanoisi, että sä riität. Sä enemmän kuin riität.

Ymmärrykseni myötä. Aloin vihdoin rikkoa muottia.
Tajusin, että tein useita asioita vain siksi, että mut huomattaisiin, että musta pidettäisiin, että mua arvostettaisiin, yritin koko ajan todistaa, että olen hyvä ja riittävä ja osaan.

Toimin yhä, 43-vuotiaana, samoin kuin lapsena.

Tämä heijastui kaikkeen.
Työhöni, joka alkoi olla hyvin raskasta tehdä. Keittiöremonttiensa keskellä olevat ihmiset purkivat stressistä pahaa oloaan minuun, kehenkäs muuhunkaan, ja halusin tehdä heille kaiken oikein, hyvitellä ja onnistua. Mutta se ei riittänyt, olin huono, en osannut, en pystynyt toetuttamaan heidän jokaista pyyntöään, kaskyään, toivettaan. Kuulin usein, että olin paska, kykenemätön, osaamaton.
Työ menetti nautintonsa. Menin sinne, koska olen vahva ja pärjään. Todistaakseni itselleni ja ennen kaikkea muille, että jep, hyvin menee. Osaan ja pärjään. Ja olen hyvä. Itkin väsymystäni kotona. Sanoin, etten ota henkilökohatisesti, mutta tajusin, että kaikki mitä mulle oli lapsesta saakka sanottu jatkui. Otin henkilökohtaisesti.

Samalla kun taistelin oman jaksamiseni kanssa töissä, vapaa-ajan elämäni koki kolahduksia. Tinder antoi minulle parastaan ja ennen kaikkea pahintaan. Sammio, joka oli täynnä, tai ainakin melkei täynnä, alkoi tyhjentyä. Annoin kauhalla, sain pikkulusikalla. Ihmiset, miehet, jotka ihastuivat minuun, eläväisyyteeni, sekopäisyyteeni, sarkastiseen huumoriini, kauneuteeni, älykkyyteeni, sanoivat muutamien treffien jälkeen, että tykkään susta, olet ihana ja valloittava, mutta en tykkää susta tarpeeksi.
Yhä edelleen, riittämätön.

Tiedättekö. Opettelin itsestäni jotain.

Paniikkikohtauksen jälkeen, joka tästä kaikesta elämäni ensimmäistä kertaa, ja toivottavasti myös viimeistä kertaa, seurasi, makasin kaksi viikoa sohvalla. En syönyt juuri mitään, laihduin entisestäni, söin paniikkikohtaukseen ahdistuslääkettä ja nukuin. En itkenyt, kyyneleet eivät tulleet.
Kävin läpi kaikkea. Ihan oikeasti kaikkea. Lapsuuttani, vanhempiani, lapsiani, parisuhteitani, miehiä, naisia, ystäviä. Kaikkea.

Kahden viikon ajan makasin. Ja sitten..
Opettelin kävelemään.
Aloin ymmärtämään itseäni. Miksi toimin kuten toimin. Kenelle mun tarvitsee riittää?
Itselleni hyvät lukijani. Itselleni!
Miksi siinä meni niin kauan ymmärtää kaikki???

Aloin hiljalleen opetella käsittelemään aikuisia ääniä päässäni. Se ei ole helppoa. Kaikkea muuta. Toisena päivänä saan ne hiljentymään ja toisena ne rähjäävät päässäni huutaen mulle, että mitä sä edes yrität. En sa niitä vaimennettua, ainakaan vielä. Mutta opettelen olemaan kuulematta niitä.

Mä olen kuka mä olen. Millaiseksi mennyt on mut muokannut. Millaiseksi geenit minut tekivät. Millaisen luonteen olen itselleni saanut. Opettelen riittämään itselleni. Peilistä katsoo 43-vuotias ihan nätti nainen. Jonka älykkyys ei varmaankaan ole mensa tasoa, mutta riittää vaikeampienkin sudokujen ratkaisemiseen. Joku joskus sanoi, että olen älykäs. Tartun siihen. Koitan muistan nämä sanat, jotka ssavat mun mieleni niin hyväksi. Teen silloin tällöin vääriä asioita, kuten kaikki. Ainoa kenen oikeastaan tarvitsee ne hyväksyä olen minä. Mun ympärilläni on ihmisiä, jotka rakastaa ja välittää. Osa heistä puhuu minulle yhä kuten ennenkin, mutta sen sijaan, että kuulisin tuomitsemisen, kuulen sanat, joita ei valitettavasti osata esittää muulla tavoin.

En yritä saada kaikkia ihmisiä pitämään musta. Se on mulle joskus vaikeaa, koska olen aina tehnyt niin. Mutta nyt, vasta, tajuan oikean oikeasti, että mun ei tarvitse tehdä niin. Se ei tee musta riittämätöntä. Se ei tee musta huonompaa kuin joku toinen (vaikka aikuiset äänet päässäni huutavat toisin).
Tänä vuonna olen rakastunut, tänä vuonna olen satuttanut itseni, loukannut toisia, halunnut ja kokenut, saanut apua ja ihmiset ovat osoittaneet kuinka paljon musta välitetään, juuri sellaisena kuin olen. Eräs sanoi miltei täydellinen. Sydän.

Niinpä. Mä olen tämmöinen. Tuollainen ja tollainen. Niin mulle on aina sanottu. Vähätelty ja jopa säälitty.
Mutta tätä mä olen.

Tunnen sisälläni myös jotain uutta, sellaista mitä siellä ei ole ennen ollut. Tämä vuosi loi sen sinne. Siellä on tyytyväisyyttä, rakkautta, onnea ja suruakin, ikävöintiä ja anteeksiantamista. Voimaa, sellaista mikä ei synny näennäisestä vahvuudesta, selvitymisestä, pärjäämisestä. Toisenlaista voimaa ja rohkeutta. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja rakastaa muita sellaisina kuin he ovat.

Jokaisella uusiksi opitulla askeleella alan ymmärtämään itseäni enemmän. Suojamuurini alkavat hiljalleen hävitä kokonaan, ja vaikka paska virtaa yhä punttia pitkin, niin nyt tiedän mitä tapahtuu.

Jos en riitä sulle, ei se haittaa.

Riitän itselleni. Huomenna vielä enemmän kuin eilen.

Tänä vuonna opettelin kävelemään.

Ensi vuonna opettelen lentämään.

Mies

Kävin eilen illalla saunassa. Ajelin siinä säärikarvoja ja mietin yhtä asiaa.
Miestä.

Naisilta varmaankin useammin kysytään minkälaisen miehen he haluavat, kuin mitä miehiltä udellaan samaa.
Multa sitä ainakin kysytään säännöllisesti. Kysyjinä niin naiset kuin miehetkin, tuiki tuntemattomat ja tindermatchit.

Mä oli aikoinaan eräässä tv-formaatissa. Etsittiin mulle miestä. Ei löytynyt.
Silloin multa kysyttiin, ihan kameroidenkin edessä, tavattoman usein minkälainen mies on mulle täydellinen. Minkälaisen miehen mä haluan. Mitä haluan kumppanista. Kysymys alkoi ennen pitkää ärsyttää.

Silti. Tässä teille vastaus.

Olen heikkona partaan ja nauraviin silmiin. Rintakarvoihin. Pituuteen... Siksi Jason Momoa saa pöksyt kastumaan joka kerta. Nauravat silmät. Niihin voisin rakastua.
Mutta ulkomuodolliset tekijät sikseen.

Muut asiat ovat kuitenkin tärkeämpiä. Muuten kyse on koriste-esineestä eikä kumppanista.

Plussaplussia. (joista en vieläkään tiedä ovatko ne kahden vai puolentoista plussan arvoisia)
Star Wars, sarkasmi, kuiva huumori, ihan hauska, tosi kiva, leikkimielisyys, uteliaisuus, älykkyys, näsäviisaus, sekopäisyys, häpeilemättömyys, elokuvat, kirjallisuus, keskustelutaito, pilke silmäkulmassa, hymy, nauru, suru, itku, elämänjano, rentous, itsensä kunnioittaminen, hellyys, intohimo, tuhmuus, uskollisuus, rehellisyys, sitoutuminen, suutelutaito, seksikkyys, seksin nälkä, kyky pitää hauskaa, suvaitsevaisuus, tunteellisuus, erilaisuus, ystävyys, sielunkumppanuus, intensiivisyys...

Tällainen on mies, jonka haluan istuvan mun kanssa sohvalla. hierovan mun jalkoja. Tämän miehen partaa haluaisin hipsuttaa ja suudella niitä pehmeitä huulia. Katsoa elokuvaa ja pelätä kauhua yhdessä, nauraa mustalle huumorille täsmälleen samassa kohdissa. Tällainen on mies, jonka kanssa haluan mennä ruokakauppaan ja miettiä mitä syötäisiin. Tämän miehen haluaisin suutelevan mun niskaani kun laitan ruokaa. Kuiskaavan korvaani. Tällaisen miehen kanssa haluan rakastella koko yön. Herättää hänet kuorsaavasta unesta, jotta pääsen kainaloon, johon kaipaan. Tällaisen miehen kanssa ottaisin riskin.
Riskin, että hän jättää mut tai riskin, että hän haluaa olla siinä koko loppuelämänsä.

Sinkkuna on toisinaan vallan mainiota olla. Voit tehdä mitä tahansa, kenen kanssa tahansa. Mutta toisinaan, kuten ihan hiton varmasti tiedätte, kaipaa rinnalleen rakkautta. Kumppania. Mä olen varsin onnellinen näin. Itsekseni. Ja mun onneni ei ole kenestäkään muusta kiinni kuin musta itsestäni. Mutta se jokin sunnuntai-ilta, maanantai päivä, hitto lauantaiyö, iskee masennus ja kaipuu. Haluan vierelleni ihmisen, jonka mielestä olen maailman kauneinta, ihaninta ja sekopäisintä. Kaipaan jakaa arkeni ja juhlani. Sanoa, että rakastan sua. Ja että toinen vastaa: tiedän.

Kumppanuus, se perustuisi luottamukseen. Kunnioittamiseen ja arvostukseen. Palvomiseen. Siihen, että toinen on kaikki. Haluat antaa itsesätäsi niin paljon ja ottaa vastaan kaiken sen rakkauden. Pystyt näkemään, kuinka muut haluaisivat kumppaniasi, ja huomata, että hän haluaa vain sut. Kumppanuus. Olka jota vasten itkeä. Kumppanuus. Yhteinen nauru, toiselle, toisen kanssa ja itselle. Kumppanuus. Matka tuntemattomaan, kivinen polku, mutta joka askelleella sen arvoinen. Ei sen monimutkaisempaa.

Parisuhde on aina matka, ei päämäärä. Matka alkaa usein tapailusta, johtaa yökyläilyyn, pidempiin viisiitteihin. Jos vierellä oleva ihminen saa joka kerta sun olon hieman jännityneeksi, kaikella positiivisella odotuksella, jos toisen koskeminen aiheuttaa väreitä ja kipunoita kehossa, jos toisen silmiin katsominen saa sut palamaan intohimosta, tuntemaan turvaa ja onnea, jos pelkästään toisen äänen kuuleminen saa sut onnelliseksi, parisuhteen matka jatkuu. Suunnitellaan muuttaako toinen Tampereelle vai  toinen pois sieltä. Mietitään yhteisiä matkoja. Itketään yhdessä, nauretaan yhdessä. Luottaen, käsi kädessä.

Nykyään. Olen huomioinut. Parisuhteen aloittamisesta tehdään vain niin kovin monimutkaista.

Joskus kysymys, jolla blogini aloitin, asetellaan toisin.
Mitä mä odotan kumppaniltani, parisuhteelta?
Odotukset. Sillä sanalla on negatiivinen jälkimaku. Jos rakennan odotuksia, odotan, että jokin asian muuttuisi. En halua asettaa odotuksia, haluan kokea jokaikisen hetken, yllättyä, oppia. Odotukset johtavat ihan liian usein pettymykseen. Odotukset asettavat vaateita.
Enkä mä haluan vaatia. Haluan antaa ja saada.

Täydellistä miestä ei ole. Kuten ei täydellistä naistakaan.
Mutta tuo ihminen, miltei täydellinen, kaikkine plussaplussineen. Hän on.

Tässä mä sitten mietin silleen seksikkäästi, että minkälaisen miehen mä haluan.

Joulurakkaus

Mä olen tänään käynyt töissä ja mä olen tänään maannut sohvalla ja mä olen tänään ottanut päiväunet.
Joulu on ihan melkein huomenna ja olen ostanut yhden joululahjan. Koristeet on vielä varastossa ja aivan hitokseen ärsyttää kun joululaulut soi päässä kerpele koko ajan.

Kyllä. En ole mikään jouluhengetär. Mutta ei mulla mitään joulua vastaankaan oo. Mä vaan haluan tehdä sen omalla tavallani.
Haluaisin vuorata olohuoneen lattian patjoilla, makoilla lasten kanssa joulukalsareissa koko päivän. Katsella jouluelokuvia ja syödä suklaata. Nautiskella ilman kiirettä ja tohinaa. Jouluruokakaan ei ole oikein mun juttu. Paahtopaisti on se mitä meillä syödään jouluna. Ja mäti. Ja suklaa.

Tottakai meillä jaetaan lahjoja. Koska lapset. Suurin lahja mitä mä kuitenkin noille mukeloille annan, on sellainen, jota mä en voi paketoida ja peitellä rusetteihin.

Se on rakkaus. Se on sitä, että olen läsnä. Kosketan. Leikin tyynysotaa ja pelaan xboxilla legopelejä. En pakota vaihtamaan yökkäriä pois koko päivänä. Kikatan ja nauratan. Kuuntelen ja halaan. Kutittelen ja pussailen. Katsin silmiin ja välitän.

Mä rakastan lapsiani, enemmän kuin tässä maailmassa mitään muuta. Ja aina se ei välttämättä ja valitettavasti näy kuten haluaisin, Sehän siinä onkin. Rakkaudessa. Joskus se ei välity, vaikka sitä on.

Toisinaan kuulee, ja ihan liian usein, että rakkaus on perseestä.
No ei se ole. Ei rakkaus. Moni muu asia voi olla. Mutta rakkaus on aina hyvä.
Ei se ole rakkaus, joka sua satuttaa. Ikinä.

Rakkaudessa on sellainen jännä juttu, että sitä ei voi koskaan vaatia. Se on aina asia, jonka voi vain antaa.
Rakkaus. Hirvittävän ilmaista antaa.

Mutta sitä se on joka päivä. Siinä mielessä joulu ei eroa ihan perusmaanantaista. Tai krapulasunnuntaista. Vaikka silloin onkin himokas ja tahtoo varmasti kovasti antaa rakkautta.

Joskus kuitenkin sä olet väsynyt, masentunut, vihainen, kyvytön tai vaan muissa maailmoissa. Silloin sen näyttäminen toiselle voi olla hankalaa, jopa vaativaa. Sulla on sitä, mutta et pysty sitä näyttämään.
Eikä se haittaa. Se toinen tietää kyllä. Se kuulee sen sun rivien välistä, tuntee sen sun kosketuskesta. Kuule sen sun madaltuvasta äänestä. Lukee sen sun väsyneistä kyynelistä. Ymmärtää sen sun tökeröistä sanoistasi. Näkee sen suuttumuksen alla.
Kunhan se on siellä.

Rakkaus lapsiini on enemmän kuin osaan kuvailla, ehdotonta ja parasta. Perheelleni ihan liian harvoin kerron kuinka rakastan heitä ja kuinka tärkeitä he ovat. Ystävilleni, en pärjäisi ilman teitä, rakkaita kaikki.

Sinä. Sä tiedät kuka olet. Tärkeä ja rakas. Aina.

Ihanaa Joulua! Jokaikisille. Joka hiton ikiselle!

Pus ja sydän.

Loukkaus

Kuinka helppoa onkaan loukata ihmistä, josta välittää. Saati ihmistä, jota rakastaa.
Helpompaa kun heinän teko. Siinä onnistuu niin helposti aivan yrittämättä ja aivan tahattomasti.

Eikö me ookkin kaikki tehty sitä joskus.

Mä olen.
En pysty muistamaan olenko koskaan tehnyt sitä tahallisesti. Halunnut sanoillani tai teoillani satuttaa toista tarkoituksellisesti. Varmaankin pystyisin siihen, mutta en halua.
Mutta tahattomasti. Kyllä. Ja kuten sanoin, se käy helposti.
Kun rakastat, se ei automaattisesti tarkoita, että teet kaiken oikein. Saatat sanoillasi sivaltaa toista niin, ettet edes itse tajua tekeväsi sellaista. Saatat teoillasi saada toisen loukkaantumaan pahastikin.
Voimme  myös loukata toista syvästi vain sillä ettemme kuuntele.

Ja kuka voikaan loukata sua pahemmin kuin ihminen, jota rakastat. Yksi sana, yksi teko, voi satuttaa niin pahasti, että tunnet suurta surua. Harmia.

Kuinka helppoa se onkaan loukata toista.

Aina ei tahdo muistaa, että me ollaan niitä inhimillisiä ihmisiä. Me tehdään virheitä. Ja yleensä ne on tahattomia. Ei me osata aina sanoa oikeita asioita. Ei tehdä oikeita juttuja. Ei reagoida toiseen juuri niinkuin toinen haluaisi. Mutta sellaista se on. Ja sellaista sattuu.
Eihän me voida mitään muuta kuin yrittää parhaamme. Harvoin nuo sanat tai teot ovat jotakin sellaista mikä muuttaisi mitään. Ainakaa rakkautta, toisesta välittämistä. Tärkeä ihminen on tärkeä. Vaikka sieltä suusta ryöppyäisi niitä sammakoita.

Eivätkä ne välttämättä ole asioita joita erikseen pitäisi lähteä pyytämään anteeksi. Vaikka eihän se sana ole ikinä ketään satuttanut. Joskus on syytä olla pahoillaan ja joskus toisinaan pysyä sanojensa takana ja ymmärtää, että vaikka toinen loukkaantui, hän ehkä vain käsitti jotakin väärin.
Vain harvoin tällainen asia aiheuttaa jotakin peruttamatonta. Pahoittele, jos suta tuntuu siltä. Selitä ja anna toiselle sama mahdollisuus. Ja ennen kaikkea. Kuuntele.

Klisee.
Rakkautta ensi silmäyksellä.
Onko sitä olemassa? Voiko sitä olla olemassa?
On. Ja voi.
Olen kokenut. Ja olen kokenut sen, että tällaista ihmistä olen sanoillani ja teoillani onnistunut joskus loukkamaan. Ja hän minua.
Mutta hei. Ei meistä kukaan ole täydellinen.

Naiset

Ei me niin vaikeita olla.

Ihan oikeesti.

Miehet sanoo, ettei naisia voi ymmärtää. Oon joskus kuullut.
No kyllä meitä voi. Ainakin suurinta osaa.
Tosin meissäkin tietenkin löytyy niitä vaikeita tapauksia. Niinkuin miehissäkin.
Biologinen fakta on kuitenkin eittämättä se, että me ollaan erilaisia. Noin niinkuin fyysisesti. Toisella on pippeli ja meillä naisilla pimppi. Ja ne aivot, ne toimii eri tavoin. Fysiologinen fakta.

Usein puhutaan miesten putkiaivoista. Ja naisen monimutkaisesta kyvystä ajatella miljoonaa asiaa yhtäaikaa. Ja niin se kai on, ehkä.
Mähän en toki voi oikeasti sanoa miesten ajattelusta yhtään mitään, muuta kuin omien kokemusteni ja muiden kertoman pohjalta muodostuneesta arviosta.

Mutta naisista mä tiedän. Me ollaan se kauniimpi sukupuoli, niinkuin ne sanoo. Pehmeämpiä ja pyöreämpiä. Ainakin tissien kohdasta ja lantioseudulta. Ollaan yleensä lyhyempiä kuin miehet ja usein me toivotaan, että se kumppani ois meitä pidempi. Siksi kai naisten yleisin kysymys tinderissä on: Minkä pituinen sä olet. Itse en ole kysymystä esittänyt. Koska olen pieni, ja mua pienempi mies ois kääpiö.

Enivei. Naisilla ei ole putkiaivoja ja se johtaa siihen, että me pystymme ajattelemaan melko monta asiaa yhtä aikaa. Multitäskäämään, eli tekemään enemmän kuin syömään purkkaa ja kävelemään yhtaikaa.
Tosin tämä kyky johtaa miltei poikkeuksetta jokaista miestä hämmentävään ylianalysointiin. Ja siinä piirteessä on monien huonojen puolien myötä myös jotakin positiivista. Uskokaa pois.
Palaan tähän kohta... Sitä ennen puhutaan tunteista.

Naiset puhuvat keskenään tunteista. Ja naiset puhuvat miehille tunteista. Miehet eivät kuulemma tee niin, rankasti kun tässä yleistän. Sanat, joita miehet tässä tilanteessa yleensä käyttävät ovat kiva ja ihana. Ja ihana on jo maksimi. Naisten tunteista puhuminen lähentelee usein runoutta. Sekasotkuista, mutta verbaalisesti hyvin rikasta. Mutta naisten tunne-elämä ei ole sen erilaisempaa kuin miestenkään.

Kuulen miesten silloin tällöin päivittelevän esimerkiksi tilannetta, jossa hän on lähdössä poikaporukassa "ulkoilemaan".
Klassikko.

"Helvetti kun se sanoo, että mee vaan, ja sit se mököttää, ja kun tarjoutuu jäämään, niin se sanoo, että meet nyt vaan ja sit kun menee, niin se on vihanen."

Aivan näinhän se ei välttämättä oikeasti ole. Tulkinta on väärä. Ainakin silloin tällöin.

Useimmille naisille on ihan ok, että se mies menee kavereiden kanssa oluelle, koska silloin nainen saa omaa aikaa. Mitä se milloinkin on  vaihtelee. Miettikääpä sitä, että seuraavan kerran kun kaljottelet baarissa, nainen sai kauan kaipaamansa oman ajan... sytytti kynttilät, katsoi aistillista pornoa ja masturboi, niin, että laukeaa suuremmin kuin mitä sä oot hetkeen pystynyt antamaan.
Tai sitten tuo nainen vaan haluaisi katsella telkkaria, syödä roskaruokaa ja mennä ajoissa nukkumaan.

No miksi nainen sitten vaikuttaa mököttävältä? Sen saattaa aiheuttaa pieni, mutta suloinen mustasukkaisuus. Ja se taas kertoo siitä, että naisesi rakastaa sua. Kun mies sanoo, että voi jäädä, niin se aiheuttaa kahdenlaisia tunteita. Ensinnäkin sen, että nainen ei halua menettää omaa aikaansa, joten mene vaan johtunee siitä... sekä siitä, että jos mies jää, tulee naiselle syyllinen olo.
Nainen ei ole vihainen, että sä lähdit. Jos on, vaihda se toiseen.

Ajattelepa asiaa toisinpäin. Nainen on lähdössä tyttöporukalla baariin. Ottamaan viiniä ja pitämään hauskaa. Sulle on ihan ok, että hän lähtee. Mutta koska rakastat niin paljon, olet hieman mustasukkainen.
Kun nainen vaistoaa tämän sussa, se kysyy, että onko ok, että lähden. Voisin jäädäkin.
Mitä sä silloin vastaat? Ja miltä susta tuntuis jos nainen jäisikin? Ja oletko sä vihainen jos nainen lähtee? Jos olet, se nainen vaihtaa kyllä sut toiseen.

As simple as that. Ei me nyt niin erilaisia olla..

Minkälainen nainen sitten täällä kirjoittaa..

Sekava blondi. Joka inhoaa sitä, että joku sanoo tyhmäksi. Se on jostain syystä asia, jonka jälkeen oikeastaan näytän ovea.
Leppoisa lehmänhermo. Kypsä, mutta villi nainen. Saa mut silti taltutettua helpostikin. Jos vain ymmärtää mun huumoriani, eikä välitä siitä, että yhtenä päivänä sohvalla makaaminen on tosi jees, ja toisena pitää mennä sinne tänne.
Lapset, perhe ja ystävät on mulle maailman tärkeimpiä.
Kerran eräs ex kysyi multa, että kumpi on tärkeämpää mulle, ystävät vai hän. Epäreilu kysymys, johon mulla kuitenkin oli vastaus. Kysyjän mielestä hänen olisi pitänyt olla ykkösjuttu, aina, ja erään toisen exän kohdalla kun kerroin tästä kysytystä kysymyksestä, oli hänen vastauksensa täysin miettimättä ystävät.
Mun vastaukseni on se, että oikea ja rakas kumppani on mulle samalla viivalla kuin ystävät.

Mä olen nainen, joka osaa vaihtaa autonrenkaan, tsekata öljytilanteen ja täyttää pissapojan. Automerkeistä en tiedä hölkäsen pöläystä. Muuta kuin, että ajan Subarulla ja se ei ole kertaakaan jättänyt mua tien päälle. Exän kerran, mutta sitä ei lasketa.
Mä olen se nainen, jolle sinkkuystävät soittaa, että tuu korjaamaan vuotava vessanpönttö tai asentamaan telkkari.

Mutta mä oon aivan yhtäällä se nainen, joka käyttää korkokenkiä, stay up-sukkia, nahkahameita ja naisellisia mekkoja. Tykkää naisellisista jutuista ja siitä, että sanotaan kauniiksi. Silti, farkut ja maiharit istuu päälle myös yhtä ylväästi.

Mä meikkaan, mutten panosta tekoripsiin, en kynsiin tai huuliin. Kampaan usein tukan ponnarille ja olen niin huoleton kuin vain osaan olla. Rakastan elämää ja keskusteluja. Osaan pitää suusanallisesti puoleni, ja mut saa syttymään jos siihen pystyy vastaamaan.
Riitoja mä silti inhoan. Ja nalkuttamista.

Mä en tykkää jääkiekosta, enkä jalkapallosta. Mutta mulle on ihan sama tykkääkö mies.
Mä tykkään pitää itsestäni huolta ja esiintyä huoliteltuna. Vain harvat ja valitut pääsevät siihen onnelliseen tilaan, jossa näkevät aamuisin mun silmäpussit ja hiusten panopörrön.
Mä rakastan hitaita aamuja, sängyssä kiehnäämistä, hellyyttä, romantiikka ja intohimoa.
Sekä tykkään puhua niistä tunteista.

Ja se ylianalysointi. Se onnistuu multa yhtä luontevasti kuin muiltakin naisilta. Koitan sitä välttää, mut minkäs teen. Usein toi ylianalysointi aiheuttaa vääriä tulkintoja ja väärinkäsityksiä. Joskus miehet jopa jättävät täydellisen naisen, koska ymmärsivät jotakin väärin naisen käytöksessä. Johtui se sitten sen nimenomaisen naisen ylianalysoinnista tai sitten jonkun menneisyyden naisen aiheuttamista traumoista.

Mutta ennen kuin syydetään tuo ylianalyyttinen taipumus naisissa alimpaan helvettiin. Muistakaa miehet, kun nainen on teidän kanssanne. Kun nainen haluaa olla just sun kanssa, rakastaa just sua. On tuo nainen hyvin suurella todennäköisyydellä ylianalysoinut kaikki skenaariot, ne pahimmatkin, ja valitsee silti olla sun kanssa. Arvosta siis ylianalysoivaa naista. Ainakin joskus.

Miehet on Marsista ja Naiset Venuksesta. Sellainen kirjakin on.
Mutta me nyt ollaan täällä maapallolla toistaiseksi, niin koitetaan tulla toimeen ja rakastaa toisiamme, vaikkemme aina ymmärtäiskään.

Pus.

Rikkinäiset palaset

Tässä sitä nyt on kirjoiteltu sinkkuudesta ja tapailusta, parisuhteista. Jatketaan samalla linjalla.
Koska en halua alkaa kirjoittamaan teille meikeistä tai sisustuksesta tai resepteistä, joita iloisena punaviini kourassa kokkaan kotona.

Vaikka niin mielelläni kokkaisinkin joskus jollekin, joka suutelee samalla mun niskaa ja kertoo kuinka hyvältä mä näytän flanellihousuissa ja villasukissa. Joka kaataa mun lasiini lisää punaviiniä ja katsoo mua niin silmät sädehtien, että kokkaus jää siihen kun siirrytään makuukammarin puolelle.

Vaan kuten olen maininnut. Ei se helppoa ole löytää sellaista.

Mua sanotaan joskus nirsoksi. Ehkä sitten niin. Mutta en mä halua rinnalleni ketä vaan. Mä haluan sen, joka vie jalat alta.
Ja siihen ei ihan riitä, että sanoo: "Moi, miten menee.."

Oman vaikeutensa tämän ikäisenä "pariutumiseen" tuo se, että me ollaan tän ikäsenä jo koettu, nähty ja eletty. Ja ollaan kaikki jo vähän rikkinäisiä.
Pointti onkin siinä, että löytää jonkun, jonka kanssa rikkinäiset palat osuvat yhteen.

Jos kaksi ihmistä on liian erilaisia, yhteentörmäyksien ja rikkinäisen menneisyyden palaset eivät vain oikein istu keskenään. Törmäyskurssi ei ehkä ole välitön, mutta takuuvarma kuitenkin.

Olen kuullut usein sanottavan, että kaksi samanlaista ihmistäkään ei sovi yhteen. Ja tässä kohden mä kysyn, että miksei ja miten niin?? Pitääkö parisuhteen puoliskojen olla erilaisia? Kertokaa ihan oikeasti mulle, miksi kaksi hyvin samanlaista ihmistä ei voisi muodostaa toimivaa, intohimoista ja rakkauden täyteistä kumppanuutta, parisuhdetta. Koska mä en tajuu..

Enivei. Meillä on menneisyytemme. Kaikilla. Jotkut yrittävät päästä sen yli ja toiset ehkä tahtoen tai tahtomattaan jäävät vellomaan siihen. Kummassakin tapauksessa on melko todennäköistä, että nuo menneisyyden rikkinäiset muistot tulevat ennen pitkää kummittelemaan.

Meille on käynyt mitä on. Me emme olisi tällaisia, juuri tässä, ilman historiaamme. Se on muovannut meitä. Joskus parempaan, joskus pahempaan.
Hyväksyminen. Mitä muutakaan sitä voi.
Jos siitä katkeroituu, peli on menetetty. Ei sitä pysty vastaanottamaan uutta rakkautta, jos katkeruus on päällimmäisin tunne. Sen lisäksi, ettei pysty vastaanottamaan, kovin moni sitä tuskin edes haluaisi antaa katkeroituneelle kumppaniehdokille.

Siksi, rikkinäisten osien vaan pitää osua kohdalleen. Sopia yhteen. Kuin palapeli, joka vain loksahtelee paikalleen.

Kun löydät sellaisen. Pidä siitä kiinni.
Koska silloin kun olette yhdessä, kaikki on hyvin.
Ja kun olette erillänne, niin kaikki hajoaa.

Hyväksyminen

Ikäkriisi.

Mulla oli omat syyni alkaa potea sitä.
Se alkoi 39-vuotiaana.
Kyselin peilin edessä itseltäni, että olikos se nyt tässä. Syitä siihen oli muutamia, ja tässä kohden en aio raottaa salaperäisyyden verhoa, koska asia on toistaiseksi liian vaikea mulle. Varmastikin myöhemmin. Ehkä. Mahdollisesti.

Nyt mä olen siis 43-vuotias. Kriiseilin oman aikani. Nyt se alkaa olla ohi.
Itse asiassa.
Se ON ohi.
Toki mä katson itseäni peilistä ja näen rypyt ja näen roikkuvan ihon suun ympärillä. Näen käsistä ikäni. Mutta se ei liity ikäkriisiin. Kamoon. Mä oon kuitenkin nainen. Ja me naiset nyt ollaan tällaisia.

Tällä hetkellä ruudun takana kirjoittaa kypsä nainen. Kypsynyt älyssä ja kauneudessa.
Ujo leidi ja kiltti, jolla on tuhma mielikuvitus ja tyhmät jutut, järjetön kirosanavarasto ja pienet tissit, joihin painovoima ei ikinä tehoa, jonka nauru kuulemma hirttää kiinni suloisesti ja hymy on erään baarituttavuuden mielestä jumalainen. Vatsa on kadottanut hieman litteyttä, vaikka kuinka kävis salilla, kaksi lasta kumminkin (enkä halua jättää hyvää ja epätervellistä ruokaa pois ruokavaliostani). Kypsä nainen, jonka löytää helposti kotoa katsomassa Netflixiä, tai viinilasi kädestä ystävien kanssa. Nainen, joka on sinut itsensä kanssa. Ja kääntää aina katseensa pois peilikaapista kun sulkee sen. (heikot kauhuhermot ja liian hyvä mielikuvitus). Nainen, joka hymyilee.

Mutta se oli. Ikäkriisi.
Avioeroni ei auttanut kriiseilyyn. Raastavan laastarisuhteen jälkeen kadotin hiemanjotain itsestäni ja tuntui, että kuljin taaksepäin puolentoista vuoden ajan.
Pieni luhistuminen auttoi.

Avasi silmät sen jälkeen kun olin nukkunut kolme viikkoa.

Hyväksyin itseni.

Sain monia neuvoja, joiden sisältö ainakin osittain oli, että mun ehkä pitäisi muuttaa jotain itsessäni. Tai ainakin itse kuvittelin niin.
Yritin, ja olo paheni. Olin paljon yksinäni ja pakenin asioita, mutta samalla kudoin oivallusten verkkoa.
Ja oivalluksia tuli.

Mun ei tarvitse olla aina vahva. Mun ei tarvitse saada kaikkia pitämään itsestäni. Mun ei tarvitse toteuttaa jokaisen ihmisen toivetta. Mun ei tarvitse olla aina kiltti. Mun ei tarvitse aina joustaa ja ymmärtää. Mä olen kuka mä olen. Mutta toivottavasti en ikinä kusipää.

Siihen tietenkin liittyi, että kriiseilin omat miesjuttuni. Koin omat treffikokemukseni.
Osan niistä olen teille jakanutkin, olkaa hyvät.
Treffasin muutaman miehen, jotka olivat kaikkea muuta kuin mulle sopivia.
Muistuttakaa, että kerron yhdestä kokemuksesta., koska kaikki tykkää vahingonilosta... ja tilannekomiikasta.
Sillä matkalla tapasin myös sielunkumppanini. Tarina, joka tarvitsee enemmän rivejä kuin blogitekstiin viitsii kirjoittaa.
Tämä kaikki oli osa matkaa, jota kulkiessani koin oivaluksia. Osa kokemuksia, joita oli koettava, jotta pääsin tähän. Tähän missä olen nyt.

Hyväksyminen.
Ja ymmärtäminen, että voin valita.

Kuullostaa ehkä hassulta oivallukselta, mutta miettikääpä sitä hetki.

Valinnan vapaus. Ja ymmärtäminen, että ainoa mille oikeasti voit jotain on oma valintasi. Sen ymmärätäminen on vapauttavaa. Helpottavaa.
Mä voin kertoa minkä polun itse kuljin tähän oivallukseen, mutta jokaisen on kuljettava omansa. Tehtävä omat valintansa. Koettava niiden seuraukset ja hyväksyttävä ne. Löydettävä omat oivalluksensa.


Mä voin niin paljon paremmin. Nyt, kun ymmärsin nämä asiat. En yritä enää muuttaa itseäni. En edes itseni takia, saati kenekään muun.
Mä olen kuka mä olen. Hyvässä ja pahassa.

Ja nyt mä koen kirjoittajan tuskaa siitä, että en saa avattua teille tämän oivalluksen syvintä olemusta. Harmi... ehkä kyse vain onkin siitä, että tämä oli mun oivallukseni. Mun matkani. Ei teidän.


Ikäkriisi. Se nyt kuitenkin on menneen talven lumia.
Katson peilistä 43-vuotiasta kypsää naista. Sinkkua. Äitiä, jonka rakkaus on ehdotonta. Sarkastista nautiskelijaa, joka pitää punaviinistä ja flirttailusta. Työntekijää, joka oppi taas pitämään työstään. Ystävää, joka tekisi kaikkensa ystävien puolesta. Ex-vaimoa, joka kannustaa entistä aviopuolisoaan treffeille. Sielunkumppania, joka kaipaa toista palasta rinnalleen. Kaunista naista, sisältä ja ulkoa.

... Vaikka onkin ryppyjä ja posket alkaa muistuttaan buldogin olemusta. Ja kaulassakin ryppyjä.
Hei, mä olen silti nainen!

Mustavalkoinen suhde

Puhutaanko miehistä ja naisista.
Tai oikeastaan ihmissuhteista. Niistä kaikista. Ystävyyssuhteista, parisuhteista, seksisuhteista.

On monia, joille nämä ovat mustavalkoisia asioita. Olen törmännyt. Ja törmäyskurssi se olikin.
Nämä asiat ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia. Jos näin olisi, niin silloinhan asia olisi yksinkertaisesti joko tai. Ja kaikki olisi niin paljon helpompaa.
Mutta kun me ollaan ihmisiä. Ja toisen totuus ei ole sama toiselle.
Faktat on faktoja ja tunteet sekä suhteet jotain muuta.

Elämässä joutuu jos jonkinnäköisten kysymysten ja tilanteiden ääreen. Suhdeasiat ei ole niitä helpoimipia. Trust me, I know what I am talking about.

Mut on tuomittu siitä, että sinkkuaikana olen harrastanut kasuaalista seksiä eri ihmisten kanssa. Mustavalkoisesti ajateltuna olen lutka. Tämä sana on ihan oikeasti sanottu mulle.
Parisuhteessa olen ihastunut toiseen. Mustavalkoinen ihminen sanoo, että sitten sä et halua olla sun kumppanin kanssa oikeasti. Itse olen sitä mieltä, että ihmisiä tässä ollaan. Kukaan ei voi välttyä siltä, kun on pitkässä parisuhteessa. Sehän on sitten eri asia, miten sä toimit siinä tilanteessa. Joku antaa vieteilleen vallan ja pettää. Toinen kieltää jyrkästi kaiken ja yrittää unohtaa. Toinen flirttailee ja kokee itsensä halutuksi, mutta menee kumppanin viereen nukkumaan.
Tämän taustalla voi olla ihan mitä vaan. Sä et tiedä mitä siellä on. Sä et pääse toisen pään sisään tuntemaan mitä toinen tuntee ja kokee. Asiat ei vain yksinkertaisesti ole mustavalkoisia.

Olen ollut tilanteessa, jossa kliseisesti kysytään, voiko mies ja nainen olla ystäviä keskenään. No hitto, miksei vois??? Ja olen ollut tilanteessa, jossa ystävät harrastavat seksiä keskenään. Klassikkotilanne friends with benefits. Onko se silloin seksisuhde vai ystävyyssuhde? Vai kenties katastrofin ainekset valmiina räjähtämään?
Itse kuljin tien, jossa seksisuhteesta tuli monien mutkien kautta parisuhde ja vielä moninaisempien mutkien kautta ystävyyssuhde. Ja ilman mutkia, ystävyyssuhde, jossa on satunnaisesti seksiä. Tunteiden kirjo, joka tämän matkan aikana on käsitelty ei ole mustavalkoinen. Jokaikinen harmaan sävy oli mukana. Joten kyllä, asia voi mennä joskus näinkin. Ja ihmisestä voi tulla todella tärkeä näinkin mielenkiintoista polkua pitkin.
Tämän matkan aikana, moni ihminen kerkesi mustavalkoisesti tuomitsemaan mut. Tuntuihan se pahalta ja satutti, varsinkin kun tuomitseminen tapahtuu selän takana.

Jos maailma olisi noin mustavalkoinen, olisi tämä helppoa, kuten sanoin aiemmin.
Mutta kun se ei ole.
Ja siitä syystä toisen tärkeän ihmisen kohdalla samainen polku ei ole kuljettavissa.
Mielettömästä ihastumisesta alkanut tapailu ei johtanut parisuhteeseen. Silti molemminpuolinen kyvyttömyys jättää toinen takseen johti johonkin toiseen. Mikä mahdollisesti voisi olla ystävyyttä, jossa harrastettaisiin satunnaista seksiä. Mutta tässä tapauksessa se ei oikein onnistu. Koska tunteet. Tai sitten onnistuu. Who the fuck knows.

Pointtini siis on se, että asiat ei ole mustavalkoisia. Missään ihmissuhteissa. Ystävyyssuhteet. Parisuhteet. Seksisuhteet. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu laaja skaala harmaata ja sen lisäksi myös kaikki sateenkaaren värit.

Jos olet kovin mustavalkoinen, tuomitset. Jos olet mustavalkoinen, maailmankuvasi saattaa olla melkoisen kapea. Se miten itse toimit tai tunnet, ei ole toisen totuus. Jos uuden kumppanisi mielestä ex ei mahdu mitenkään kuvioon, vaikka itse välität exästäsi ystävänä ja lastesi vanhempana, on se kovin mustavalkoinen näkemys. Toisen totuus ei ole sama kuin sinun. Eikä hyvä luoja tarvitsekaan olla.
Kunnioita omaa tunnettasi, on se minkä värinen tahansa.

Ja tästä päästään siihen kaikkein tärkeimpään ihmissuhteeseen, joka sulla on.
Sinuun itseesi.
Kenenkään toisen napa ei ole niin lähellä kuin omasi (paitsi satunnaisesti). Vaali sitä napaa.
Muissa ihmissuhteissa sä et vaan pysty antamaan itsestäsi 100 prosenttia, jos sun oma napa ei voi hyvin. Eikä se tarkoita, että aina pitäisi tietää mitä haluaa. Koska sittenhän sä saatat olla just se mustavalkoinen ihminen.
Huolehdi itsestäsi, kunnioita itseäsi, ole sinut sen kanssa, ettei aina tiedä. Anna elämälle, ja muille ihmisille mahdollisuuksia, anna itsellesi mahdollisuuksia. Opettele katsomaan peiliin ja ennen pitkää rakastamaan sitä mitä näet siellä.

Kun sä rakastat sitä peilikuvaa, joku muukin haluaa rakastaa sitä.
Kaikissa sateenkaaren väreissä.

Kysyn, koska haluan tietää.

Ne sanoo, että uteliaisuus tappoi kissan. Miksi? MIKSI?

Mitä pahaa se kissa teki, muuta kuin oli utelias? Mitä pahaa siinä on? Ehkä se kissa oppi jotain mikä ei sille kuulunut?
Mutta olipahan viisas kissa kuollessaan!

Yksi mua melko paljon määrittävä luonteenpiirre on uteliaisuus. Tiedonjano. Sen lisäksi, että tiedän mikä jokin on, haluan tietää miksi se on. Haluan tietää mistä se tuli ja minne se mahdollisesti päätyy. Syy ja sen seuraukset ovat aina kiinnostaneet mua. Mä en ole ikinä tyytynyt vastaukseen siksi. Mä kaipaan perusteluja. Voisin jopa sanoa, että tarvitsen niitä.

Mä olen googlaaja. Jos eteen tulee asia, jota en tiedä, mun on selvitettävä se heti. Ja tämä nykymaailman ATK on niin hieno asia, että se mahdollistaa tiedon saannin heti. Tiedonjanoisen taivas. Uteliaisuus on kasvattanut mun turhan tiedon triviaani todella paljon. Toki se on myös sivistänyt mua melkoisesti asioissa, jotka on merkittäviä ja tärkeitä.

Ne asiat, mihin ei saa vastauksia googlelta onkin sitten niitä, jotka todella herättää mun tiedonjanoni... ehkä ärsyttävyyteenkin asti.
Ihmismieli, ihmiset. Miksi joku tekee jonkin asian? Mikä on se syy? Miksi itse teen jonkin asian, miksi toimin tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa? Välillä ihan oikeasti pitää miettiä omiakin motiivejaan. Olen utelias myös itseäni kohtaan. Kaikin tavoin.

Esimerkiksi. Mut on jätetty, kertomatta mun tiedonjanoani tyydyttävää syytä. Ilman vastausta, joka sammuttaisi mun uteliaisuuteni. Joskus pelkkä emmä vaan pysty, ei riitä. Mutta niin ärsyttävää kuin se onkin, joskus on vaan tyydyttävä siihen. Sillä se toinen ei ehkä itsekään tiedä miksei. Tai ainakaan halua kertoa. Uteliaisuus ja toisen pakottaminen kun on kaksi eri asiaa.
Olenko mä itse tehnyt joskus jotakin kertomatta syytä miksi tein niin, vaikka toisen uteliaisuus sitä vaatisikin? Olen.
Mutta olen myös oppinut. Jos mulla on antaa syy. Annan sen. Koska haluaisin itse tietää.

Uteliaisuus johtaa myös kyseenalaistamiseen. Ainakin mun kohdalla. Valitettavasti tätä luonteenpiirrettä pidetään vaan usein negatiivisena.
Vaikka se onkin maailmaa liikuttava voima.

Tarkoittaako kyseenalaistaminen esimerkiksi auktoriteettien epäkunnioittamista? Ei tietenkään.
Mä kunnioitan autoriteetteja. Ainakin jos ne ovat hyviä sellaisia. Ja olen vahvasti sitä mieltä, että sitä tarvitaan.
Mulla on töissä loistavat auktoriteettihahmot. Pomot. Kunnioitan ja arvostan. Ja se ei todellakaan ole itsestään selvää. Toki mä kyseenalaistan, ja siksi en aina oo se lempparityöntekijä. Mä haluun tietää miksi jotakin tehdään. Mä haluan tietää mistä syystä mä teen jotain, mihin tekemisellä tähdätään. Mä myös haastan. Voisiko asian tehdä toisin. Mulla saattaa kenties olla jotain annettavaa. Ainakin toivon niin.

Mä koen, että ihmisiä on kolmenlaisia. Johtajia, seuraajia ja kyseenalaistajia. Yksikään ei ole parempi kuin toinen. Jokaikistä tarvitaan. Itse satun olemaan kyseenalaistaja. Uteliaisuus sivistää, vie asioita eteenpäin, herättää uusia ajatuksia, rikkoo kaavoja, totuttuja tapoja. Mutta tarvitaan johtajia viemään asioita eteenpäin. Ja tarvitaan seuraajia toteuttamaan ne.
Niin se maailma pyörii ja menee eteenpäin.
Syyt ja seuraukset. Teot.

Mä kehotankin teitä olemaan uteliaita, Vaikka se kissan tappoikin. Mutta sanotaan myös, että kissalla on yhdeksän henkeä. Ehkä sullakin on... Et tiedä, jos et ole utelias.

Virhe

Kritiikki.
Se tuntuu joskus tuskaiseltakin vastaanottaa. Varsinkin jos kriitikko on oikeassa.

Kuitenkin, vaikka onkin klisee, niin kuka onkaan pahempi kriitikko meille kuin, tättärärää, me itse. Vaikkakin peiliin katsoessa kritiikin rehellisyys ja totuuspohja lieneekin usein ankaruuden sävyttämää ja jotain hieman erilaista kuin mitä muut näkevät meissä. Näemme itsemme epätäydellisinä, virheellisinä. Ja niitä virheitä me jäämme tuijottamaan. Kyllä, minä myös.

Miksi niin usein virheet määrittävät sitä mitä olemme, kuka olemme. Kymmenestä asiasta yhdeksän on oikeaa. Mahtavaa ja hienoa. Onnistunutta. Iloista ja hyvää. Ja se yksi. Erhe. Virhe. Huono ja ahdistava moka. Se yksi asia on se, jonka kaikki muistavat, jonka perusteella sinua ihmisenä arvotetaan.

Tämä koskee niin työelämää, vapaa-aikaa, kuin parisuhteitakin. Syyllisten hakemisesta on tullut tärkeämpää kuin asioiden korjaamisesta. Mokien seuraukset ovat merkittävämpiä kuin se miksi se tapahtui. Kaikki se hyvä, ansiokas, mahtava mitä olet tehnyt, mitä olet, saattaa kokonaan jäädä virheesi taakse. Sut muistetaan virheistäsi, mokistasi, heikkouksistasi.

Vai onko sittenkään niin? Onko kuitenkin niin, että virheiden aiheuttama krittiikki aiheuttaa suurimman reaktion sussa itsessäsi. Kukaan, tai ainakaan kaikki, eivät sittenkään määritä sua niiden perusteella. Siihen peiliin katsoessasi näet itse virheesi suurennuslasin läpi ja soimaat itseäsi niistä, jopa yöunet menettäen.

Jos et voi antaa omia virheitäsi anteeksi itsellesi, kuinka voit olettaa, että muut antavat anteeksi sinulle.

Mä olen itselleni välillä hyvinkin ankara. En halua tehdä virheitä. Olen perfektionisti, jopa pedantti. Olen ehtinyt tuomita ja kritisoida itseni ennen kuin muut ehtivät apajille. Jos teen mokan, soimaan itseäni siitä ja seurauksista liian pitkään, liian paljon. Tiedä sitten miksi, mutta parisuhteessa käsittelen virheellisyyttäni paremmin kuin työelämässä. En haluaisi määrittää itseäni virheiden perusteella, mutta myönnän tekeväni niin silloin tällöin. Seuraavat sanani, koitan itsekin sisäistää...

Virheet ja mokat ovat osa ihmisyyttä. Niitä saa ja pitää tehdä. Koska ennen pitkää saattaa käydä niin, että virheiden tekemisen pelko ajaa tekemättä jättämiseen. Ja voiko mikään asia koskaan muuttua, jos kaikki menee aina hyvin. Virheet eivät pelkästään opeta meille kuinka asia olisi pitänyt hoitaa, vaan myös jotain itsestämme. Miten me reagoimme virheeseen. Miten me regoimme sen aiheuttamaan tunteeseen. Ja ennen kaikkea miten me lähdemme korjaamaan asiaa, JOS sitä ylipäätään pitää korjata.
Tekemämme moka saattaa joskus aiheuttaa lopputuloksen, jota tietenkään emme odottaneet, mutta joka on parempi kuin mihin halusimme päästä.

Tietenkin joskus, ja toisinaan jopa ihan syystä, mokat kaduttavat meitä. Virheet aiheuttavat "rangaistuksen". En kiellä ketään soimaamasta itseään niistä. Sanon vain, että sisäistä ja opi.
Niitä ei saa tekemättömiksi, tehty mikä tehty, mutta useimmiten ne ovat korjattavissa. Tärkeintä on , että opit, etkä määritä itse itseäsi sen mukaan.

Jokainen meistä tekee virheitä. Ihmisenä, työntekijänä, ystävänä, vanhempana, lapsena, kumppanina. Kysy itseltäsi mitä virheitä sä itse pystyt antamaan anteeksi. Ja mieti mitä virheitä haluaisit, että sulle annetaan anteeksi. Mieti, määritätkö sä kumppaniasi, lastasi, vanhempaasi virheiden perusteella. Ja koeta sitten katsoa siihen peiliin. Määritätkö sä itse itseäsi omien virheidesi perusteella.

Älä.

Opi niistä. Älä tuomitse. Anna anteeksi. Ole virheellinen. Ole epätäydellinen.

Mieleltään heikko?

Tänään on maailman mielenterveyspäivä.

Tämä asia on koskettanut mun perhettäni jo joitakin vuosia. Mun tyttäreni on sairastanut vaikeaa masennusta ja sosiaalista ahdistushäiriötä nyt noin viisi tai kuusi vuotta. Suunta ei aina ole ollut ylöspäin. Vaikkakin tilanne tällä hetkellä on nousujohteinen.

Mä olen puhunut tästä asiasta suhteellisen avoimesti. Ja joka kerta mulle sanotaan, että oletpa sä rohkea kun puhut tästä, ja sun tyttäresi myös. Niin no, jos tyttäreni sairastaisi syöpää (tää on mun lemppari vertaus, koska kaikki pystyy tän ymmärtään) niin harvempi sanoisi, että oletpa rohkea kun puhut asiasta.

Mielenterveyssairaudet ovat yhä ja edelleen tabu. Asia, josta puhuttaessa ihmiset sympatiseeraavat, mutta usein jakavat erinäisiäkin mielipiteitä selän takana.
Olen kerran jos useammankin kohdannut ihmisiä, jotka mielenterveyssairauksista, etenkin depressiosta eli masennuksesta puhuttaessa kuittaavat sen kaiken heikkoutena. Mielen heikkous, se on heidän selityksensä sille, että joku ei pysty nousemaan sängystä ylös koko päivänä tai pesemään viikkoon hampaitaan. Mielen heikkous on heidän selityksensä asialle, jossa toinen viiltelee itseään, jotta fyysinen tuska, jota on helpompi käsitellä, helpottaisi edes hetkeksi henkistä tuskaa. Mielen heikkous on heidän selityksensä sille, että joku ottaa yliannostuksen ahdistuslääkkeitä, jotta ei tarvitsisi enää yrittää suoritua ylioppilaskokeista, joiden paine on ylittää kaiken kestokyvyn.

Näiden ihmisten mielestä tyttäreni on mieleltään heikko.

Mutta ikinä en ole kohdannut rohkeampaa ja vahvempaa ihmistä kuin masentunut ja ahdistunut tyttäreni.
Tytär, joka puolusti yläasteella kiusattuja ystäviään ja eristettiin siksi aiemman ystäväjoukon keskuudesta. Kiusatut ystävät siirrettiin koulun toimesta eri luokille ja tyttäreni jäi kiusaajien kanssa samaan luokkaympäristöön. Kun ystävät, entiset ystävät, eristivät kaikesta, niin tytär joka jäi yksin kaiken keskelle puolustautui eristämällä itseään lisää. Koska silloin ei satu niin paljoa.

Mikä tilanteessa on synkkää, ja jonka syyllisyyden aallokoissa itse kuljen lopun elämäni, on se, että ulkopuolisen ihmisen on erittäin vaikea huomata tätä hiljalleen nenän alla tapahtuvaa muutosta. Kuinka 12-vuotiaana hymypatsaan saaneesta tytöstä tulee iloton, synkkä, surullinen. Masentunut.

Siinä vaiheessa kun itse tajusin mistä on kyse, tyttäreni kertoi minulle, että haluaisi vain kuolla. Siihen astisen elämäni vaikein paikka. Kunnes tyttäreni oikeasti yritti vain kuolla.

Hain apua. Koska tyttäreni ei olisi siihen pystynyt. Ja sain apua. Meidät otettiin heti vastaan terveyskeskuksen nuortenterveysneuvonnassa, jonka sairaanhoitaja enemmän kuin ymmärsi. Hän auttoi. Tyttäreni kohdalla apua on saatu, pohjalla on käyty enemmän kuin kerran, mutta sieltä on noustu.

Mä olen tukenut, mutta en ole voinut tyttäreni puolesta sitä polkua kulkea. Tuo vahva kaksikymppinen naisen alku on kulkenut neljänneksen tähän astisesta elämästään hyvin kivikkoista tietä ja jatkaa pää pystyssä kulkuaan. Mielen heikkoutta. Niinpä.

Tiedän, että tulen saamaan kysymyksiä tämän kirjoitukseni takia. Miten voin kirjoittaa tyttäreni asioista näin julkisesti? Siksi, koska depressio ei ole tabu.
Siihen ei myöskään ole ihmelääkettä. Mutta paras sellainen on puhuminen.
Sääli, heikoksi nimittäminen, kritisointi... harva syöpää sairastava kohtaa näitä asioita.

Toisinaan me jopa vitsailemme aiheesta. Sarkasmi kukoistaa puheissa masennuksesta. Huumori siivittää arkea. Mitäpä muutakaan voisimme. Musta huumori on lääke. Niin tyttärelleni kuin minulle.
Jos tälle ei voisi silloin tällöin nauraa, niin mitä me sitten tekisimme.
Nauru. Masentunutkin ihminen pystyy siihen.

Itse en ole koskaan puhunut terapeutille omista syyllisyyden taakoistani. Ehkä pitäisi.

Tämä on asia, josta tiedän paljon. Asia, josta olisi paljon sanottavaa.
Mutta jätän teidät nyt mutustelemaan tätä. Heikkomielisiä ihmisiä.

Epätoivoinen hullu ihastuminen

Limerenssi. Toisille tuttu termi ja toisille ei.

Olen itse kokenut sen ja ystäväni on kokenut sen. Limerenttiyden. Siksi tunnistan sen muissa ihmisissä.

Depressiivistä rakastumista. Epätervettä ihastumista. Aivan jotakin muuta kuin terve rakkaus. Limerenssin aiheuttama tunne on kuin huume. Kun siihen on koukussa ei pysty ajattelemaan mitään muuta, tekemään mitään muuta. Eikä siitä pääse eroon, ainakaan ilman apua ja järkyttäviä vieroitusoireita.

Se on täysin tahdosta riippumaton olotila. Niinkuin kai ihastuminen yleensä, mutta nyt puhutaan kuitenkin jostain synkemmästä.
Sitä itsekin ymmärtää asian järjettömyyden, mutta ei voi tunteilleen mitään. Ajatukset palaavat siihen toiseen kontrolloimattomasti, häiritsevästi ja koko ajan, siis ihan koko ajan. Ja silloin käyttäytyy epärationaalisesti, jopa omia etujaan ja tiedostettuja halujaan vastaan. Silloin on täysin tunteiden vietävänä ja menettää tyystin omien ajatustensa hallinnan.
Se on niin intesiivistä, että silloin sitä luulee, että tältä ihastumisen ja rakastumisen pitää tuntuakin, koska se on niin kaikkivoipaa. Ilotulitteita, kipinöitä, kolahduksia, jalat alta vievä tunne, hallitsematon hyvän olon ja kaipuun tunne.

Vaan niin ei ole, limerenssin yleisin lopputulema on valitettavasti depressio. Sillä limerentin tunteiden kohde usein tunnistaa tämän käyttäytymisen, lähinnä sen pakonomaisuuden ja alkaa vetäytyä. Lopputulema on sydänsärky ja kaipuu. Ja tämä oikeastaan vain ruokkii limerenttiä ihastunutta tarrautumaan kohteeseensa enemmän. Uskottelemaan itselleen, että kaikki muuttuu vielä, pakenemaan päiväuniin ja haaveisiin. Vaikka samalla tajuaa, että tuo kohde ei ole edes ehkä sellainen, jonka haluaisi, joka olisi sopiva tai oikea itselle. Järki puhuu, mutta tunteet eivät tottele.

Hassuinta koko asiassa on se, että mikäli tunteiden kohde vastaakin limerentin tunteisiin, niin silloin rakastuminen alkaa hiipua. Se on saanut täyttymyksensä.

Tästä juuri on kyse. Limerenssi tunnetila on kaukana järjestä. Tiedän sen, koska olen kokenut sen. Tajuat, että käännät jopa toisen huonot ominaisuudet jollain tavalla suloisiksi positiivisuuksiksi. Tiedät, ettei yhteiselo tuon ihmisen kanssa tulisi onnistumaan, mutta haluat sitä silti. Kyse ei siis niinkään ole juuri siitä ihmisestä, jota kohtaan tämä tunne on, vaan enemmän itse tunteesta. Siitä haluaa pitää kiinni. On niin intesiivisen ihastunut ja rakastunut ja se tuntuu samalla niin hyvältä ja niin kurjalta, että hämmentyy uskottelemaan itselleen, että tarvitsee sitä. Se on sitä oikeaa. Ja kuitenkin viikkojen, kuukausien, pahimmassa tapauksessa jopa vuosien päästä on itselleen vain vihainen jopa häpeissään siitä, kuinka tuhlasi omaa aikaansa kyseiseen ihmiseen. Tuntee itsensä tyhmäksi ja idiootiksi.

Tästä syystä ihmiset eivät puhu siitä tunteesta, eivät halua edes itselleen myöntää tuota järjettömyyttä. Koska se on noloa. Menettää halllintansa ja miettiä ihmistä taukoamatta, haluta ihmistä alituiseen, ihmistä, jonka itsekin tajuaa, ettei se ole se oikea, edes missään määrin sopiva itselle. Ehkä se toinen on jopa idiootti, ressukka, inhottava ja ilkeä. Eikä edes halua sinua. Ja silti, siitä huolimatta kärsit unettomia öitä ja menetät hallinnan arjessa sen takia. Et pysty ottamaan vastaan aidompaa ja oikeampaa rakkautta. Koska se ei tunnu oikealta, siitä puuttuu se huume.

Vaan eipä tuota tunnetta tarvitse hävetä. Se on limerenttiä käytöstä. Olkoonkin, että se on varsin kiistelty tunnetila ja sen ymmärtäminen ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut on oikeastaan varsin mahdotonta. Se on kuitenkin ihka oikea psykologinen termi kuvaamaan  takertuvaa, järjetöntä, kontrolloimatonta ja häiritsevää ihastumista, rakastumista. Usein taustalla on jonkinlaisia itsetunnon ongelmia. Sitä ei luokitella mielen sairaudeksi, vaikkakin mielestäni olisi aihetta.

Kun tutustuin termiin ja siihen mitä se on, tunnistin heti itsessäni tämän. En tee niin aina. Luojan kiitos. Mutta olen kokenut sen.
Tunnustin itselleni tämän ja tunnistan sen itsessäni jos niin alkaa käymään. Vaikka siitä järjettömyydestä on erittäin vaikeaa päästä eroon, niin uskokaa pois, se on mahdollista. Ensin vain täytyy myöntää itselleen kuinka idioottimaisesti käyttäytyy, että sitä on vähän säälittävä. Ajatukset eivät pyöri limerentin kohteessa niin usein ja hiljalleen huomaa, että pystyy antamaan mielessään ja tunteissaan tilaa muullekin. Alkaa antaa anteeksi itselleen typeryydet ja pikku hiljaa pystyy ymmärtämään, että terve ja rationaalinen ihastuminen on jotain ihan muuta.

Vierestä on vaikea katsoa, kun joku ystävä tai tuttu käy läpi tätä tunnetta. On limerenssinsä kourissa. Koska et voi tehdä sille mitään muuta, kuin ennen pitkää koittaa saada toisen ymmärtämään oma järjettömyytensä. Käskemällä tunteet eivät lopu. Ainoastaan ymmärtämällä, että a) on järjettömästi ihastunut ja b) suhde on menetetty. Silloin voi alkaa surra. Se sattuu, mutta on pakollista. Vasta silloin alkaa tajuamaan mitä psykologista haavaa tuo limerentti ihastuminen ruokki. Ja tuon ymmärtämisen myötä, tadaa, alat olla ex-limerentti.

Kiitos ystävilleni, että he ovat kerran auttaneet minua. Pus.

Paskaan astumisesta

Ei siihen lehmäänpaskaan tartte tietoisesti astua vaikkei siihen ennen olekaan astunut.

Näin sanoi mulle eräs ihminen, kun puhuimme epämukavuusalueelle siirtymisestä. Ja näinhän se on.

Paskassa on kumminkin tarvottu silloin tällöin.
Ihan kirjaimellisesti jo penskana. Naapureilla oli peltoja ja lehmiä ja lampaita ja kanoja. Joten saappaat oli välillä lehmänpaskassa ja välillä pohjan urista kaiveltiin kananpapanoita. Voisi siis sanoa, että paska tuli tutuksi jo silloin.
Nykyään se paska ei oo ihan yhtä kirjaimellista. Paitsi toisinaan kun tohottaa elämässään eteenpäin niin, että astuu koiranpaskaan. Se vauhti mulla on viime ajat ollut..

Mä olen aiemmissa postauksissani kertonut yhtä jos toista niistä karikoista, joita mun eteeni on sattunut. Enkä nyt tässä lähde niitä kertaamaan, sillä jokainen tietää, että elämässä on joskus rämittävä paskassakin. Ja jokaisen oma paska on se mikä eniten vaivaa.

Mutta paskaan astuminen voi joskus olla elähdyttävääkin.
Penskana siellä pellolla kerran paskaan astuessani, taisi olla lampaan kikkare sillä kertaa, huomasin jalkani vieressä nelilehtisen apilan. Tämä apila ois jäänyt huomaamatta, jollen olisi pysähtynyt katsomaan minkälaiseen läjään se saapas tällä kertaa upposi. Olen sitten taikauskoinen tai en, mutta samana päivänä löysin tienvarresta vitosen. Iso raha maalaistyttöselle.

Tää kaikki paska puhe ja oheinen muistelo johdattelee tavallaan aiheeseen epämukavuusalue.
Jota mä itseasiassa olen tässä viime aikoina miettinyt.

Ja epämukavuusalue ei nyt tarkoita varsinaisesti sitä paskaan astumista.
Joten sinne siis kannattaisi siirtyä silloin tällöin. Ainakin kaikki elämäntapaopuskirjaset neuvoo niin tekemään. Ja ne, jotka suuressa viisaudessaan tietää elämästä kaiken. Ja NE, on viisaita.

Ja jotta ymmärrätte mitä tarkoitan epämukavuusaluella, ymmärtäkää ensin mitä tarkoitan mukavuusalueella.
Mukavuusalue on yhtäkuin rutiinit. Totuttu elämä. Se miten elät sitä tuttua ja turvallista elämääsi. Sekä hyvässä, että pahassa. Se on tavallaan kupla, jonka sisällä on hyvä olla. Mukavuusalue on tavallaan suorittamista, ruutiinien toistoa. Silloin asioita ei tarvitse kyseenalaistaa, asioita ei tarvitse muuttaa. Mitään vaarallista ja pelottavaa ei silloin tapahdu.
Mutta kun se kyseenalaistaminen on joskus ihan hiton hyvä juttu. Astu siihen paskaan ja löydä neliapila. Kyseenalaista, kasva, kehity, jousta. Elämä tapahtuu siellä kuplan ulkopuolellakin.

Epämukavuusalueelle siirtyminen tarkoittaa niiden rutiinien rikkomista. Ja se saattaa kannattaa, vaikket sanoisikaan elämääsi tylsäksi. Voit siinä samalla oppia itsestäsi jotain uutta. Voit löytää itsestäsi uusia puolia ja potentiaalia, joita et itsessäsi ole ennen huomannut. Jotenkin ehkä se oma elämä ei silloin ole niin tylsää ja yksitoikkoista, ja nykyhetki on jotenkin paljon kivempaa. Ei tarvitse jossitella, ei tarvitse miettiä, että sitten kun. Tee se nyt. Nauti nyt!

Mä olen kannustanut itseäni sinne epämukavuusalueelle. Tekemään ja kokemaan asioita, jotka poikkeaa siitä mun ruuhkavuosien kuplasta, joka nyt "koettelee". En ajattele sitä niinkään, että muuttaisin mun mukavuusalueeni, eli ne totutut rutiinit ja elämäni kokonaan. Eiei.
Vaan sitä, että tekemällä erilaisia asioita laajennan omaa elämääni, elämänkatsomustani, älykkyyttäni, luovuuttani, elämänhaluani. Saan elämälleni uutta ja erilaista sisältöä.
Ja tottahan toki se vaatii rohkeutta, uskaltamista tehdä jotakin, jota ei ole ennen tehnyt. Käyttäytyä tavalla, jolla ei ole ennen käyttäytynyt. Ja jos sitä on mussa, niin miksei sussakin. Hitunen seikkailumieltä ja avoin mieli.
Ei sinne epämukavuusalueelle kuitenkaan tarvitse jäädä, jos se jokin uusi juttu tai asia ei miellytä. Sittenpähän sen tietää.

Ja jos sä olet jo tehnyt tätä. Avartanut omaa mukavuusaluettasi, niin hyvä sä!
Mä tuun kovaa vauhtia perästä!

Eli hurraa huuto paskaan astumiselle.

Älkää heittäkö kirvestä kaivoon

Ihan ekaksi.
Kiitos! Iso sellainen!

Mä olen nimittäin saanut melko lailla kommentteja, kiitoksia ja kivityksiäkin, viime aikaisten postausteni ansiosta. Uusia lukijoitakin ilmaantunut kasapäin. Jättihyvä mieli!

Yhä edelleen mun luetuimmat tekstini on nuo tinderaiheiset. Ja varsinkin se viimeisin on herättänyt huvitusta yhdessä jos toisessa. Jep. No sellaista tää nyt on. Itse mietin pitäiskö itkeä vai nauraa.
Pääasia mun mielestä kuitenkin on, että teksti osuu ja uppoaa. Kipeästi tai kepeästi, se kun nyt riippuu lukijasta.

Myös nuo muut viimeisimmät postaukset on keränneet kiitosta. Ja siitä mä olen enemmän kuin hyvilläni. Mä nimittäin uskaltauduin laskemaan suodatintani ja annoin rivien välistä paistaa sen tosiasian, että olin hitusen maassa. Tai oikeastaan mua vitutti. Tai siis ihan rehellisesti sanottuna olin maassa ja mua vitutti. Parasta on saada kiitosta silloin kun on antavimmillaan ja avoimimmillaan. Ja jos joku tästä nyt saa kaksimielisen lauseen niin huuta hep.

Vai olinko se vain minä?

Työkaveri kysyi kerran, että Reetta, ootko sä aina ollut tollanen?
Vaan minkäs teen, kun nuori poika poloinen, yrittäessään asentaa jääkaappia esittelykeittiöön, puhui työntämisestä ja tökkäämisestä ja tunkemisesta ja ruuvaamisesta reikään ja nyt se on jumissa ja väännänkö Reetta tähän suuntaan vai toiseen suuntaan...
Lakonisesti totesin kaverille, että kuule et sä voi mun kuullen puhua tuollaisia, mun kaksimielinen pääni on totaalisen räjähtämäisillään.
Taisin lopun viimein rikkoa poika rukan. Kaksimielisyyksistä ei sen jälkeen ole tullut loppua. Olkoonkin, että taidot sillä saralla vaativat hieman hiomista.

Ja näin sitä ajauduttiin sivuraiteille.
Asiaan.

Nyt vitutus on ohi. Maan raosta on alettu nousemaan maan pinnalle. Ja kuka ties pilviin ennen pitkää.  Elämä kun on siitä hassu juttu, että vaikka se ei aina olekaan reilua, niin se osaa silti järjestää yllätyksiä.

Mä tosiaan sain ison liudan jopa ihan kysymyksiäkin liittyen näihin tindertapailuihin ja sinkkuuteeni. Itse asiassa jopa suoran treffipyynnön sähköpostiini. Olin otettu.
Ja toki vastailen mielelläni jos jonkinmoisiin kysymyksiin ja jaan mielelläni kokemuksiani, mutta hyvän tähden älkää vaan tulko multa kysymään neuvoja siitä kuinka tapaat miehen.
Tinderissä tai muuallakaan.
Mun tulokseni on surkuhupaisia. Tehkää te paremmin.

Muutamakin ystävä ja kaveri, ja tuttu, joilla on aina niin sanottuja hyviä neuvoja ja kommentteja, on sanonut mulle, että Reetta, ei sussa oo mitään vikaa, sä olet vaan tavannut vääränlaisia miehiä. Uskottavahan se on kun niin moni sanoo, paitsi, että joko mulla on tosi paska säkä tai sitten oikeasti tosi surkea miesmaku. Joten älkää kysykö multa neuvoja. Mä en edes tiedä mitä EI kannata tehdä.

Silti.
Taannoisessa tinderpostauksessani mietin onko mahdollista tavata sitä kautta kumppani. Vastaus on edellämainituista asioista huolimatta yhä edelleen en tiedä. Ikuisena optimistina en heitä kirvestäni kaivoon koskaan. Vaikka sitten Tindersovelluksen heittäisinkin.

When you thought everything would be easy peasy lemon squeezy but it´s actually difficult difficult lemon difficult. 

Still similing though. Kisses.

Vitut vaatimuksista

Homman nimihän on nyt se, etten saa kirjoitettua tekstiä siitä mistä oikeestaan halusin kirjoittaa.

Tein sen sata aloitusta ja viskasin ne pinoon, jossa on jo miljoona muuta yhtä "hyvää" juttua.
Eli siihen öö-mappiin, niinkuin sanoo tyypit, jotka käyttää sanoja terse ja nähtäillään ja palataan astialle.

Sinänsä aika ironista, että oisin halunnut kirjoittaa vaatimuksista. Ja nimenomaan niistä vaatimuksista, joita asettaa itselleen. Niistä kuuluisista pitäisi-lauseista.

Mulla oli hieno tekstin alku siitä kuinka kaikki me tehdään näitä vaatimuslistoja itsellemme. On ne sitten konkreettisen tekemisen vaatimuksia tai omaan sisäiseen persoonaan liittyviä "pitäisi olla itsevarmempi"-tyyppisiä vaateita. Mutta se teksti tyrehtyi alkuunsa. En saanut ammennettua aiheesta itseäni tyydyttävää tekstiä ja turhauduin, ja petyin vähän itseeni.

Ja tässä on se ironia. Nostaa käden ylös joka hiffaa.

Eli pointti oli siinä, että me tosiaan kaikki tehdään näitä vaatimuslistoja itsellemme. Toiset rankempia ja toiset hienovaraisempia, miltei huomaamattomia. Mutta niin se vaan on.
Me sanotaan itsellemme, että pitäisi siivota. Pitäisi tehdä läksyt. Pitäis tehdä lopputyö valmiiksi. Pitäisi varata aika hammaslääkärille. Pitäisi hankkia elämä. Pitäisi olla itsevarmempi. Pitäisi olla hoikempi. Pitäisi olla lihavavampi. Pitäisi olla kauniimpi. Pitäis olla tehokkaampi. Pitäisi olla kunnollisempi. Pitäisi lopettaa tupakanpoltto. Pitäisi jo olla parempi olo. Pitäisi olla onnellisempi. Pitäisi olla tyytyväisempi.
Tää lista on loputon, mitä kaikkea me keksitään itseltämme vaatiakaan. Jokainen miettiköön omaansa. Tai sit ei.

Mutta joka kerta kun tuo tietty vaatimus ei täyty, tulee se paska fiilis.
Ja aika usein me ollaan tosi ankaria itsellemme siitä, että niin kävi.
Jokaikinen päivä kun tuo tietty vaade ´mun pitäisi´ jyskyttää takaraivossa ja se ei toteudu, niin sitä menee nukkumaan pettyneenä itseensä.

Ei sillä, etteikö näitä vaatimuksia ole hyväkin itselleen asettaa silloin tällöin.
Mutta jospa puhuiskin tavoitteista, joihin haluaa päästä.

Muuttaisiko se yhtään sitä, ettei olisi niin ankara itselleen? Osaisi olla hitusen armollisempi, edes joskus.

Koska on oikeesti aika vittumaista olla pettynyt itseensä. Eikö?

Väärinkäsityksiä

Väärinkäsitys.

Googlasin sen sanan. Sivistysanakirjan lisäksi Google osasi kertoa minulle, miten se sanotaan monella muulla kielellä. Mutta sanot sen millä kielellä tahansa, jos tulet väärinymmäretyksi, niin sitten tulet.

Jokainen on varmasti ollut tilanteessa, jossa ymmärtää väärin jotakin. Toisinaan se on noloa ja joskus varsin hauskaa, ainakin jos osaa nauraa itselleen.
Ja jokainen on ollut tilanteessa, jossa on tullut väärinymmärretyksi.

Mitäpä näistä. Kömmähdykset on arkipäivää. Pikkuinen väärinkäsitys siellä täällä, ketä se haittaa.

Paitsi sitten kun se haittaa.

Mut ymmärretän silloin tällöin väärin sarkasmini vuoksi. Kuivan huumorini ja kyvyttömyyteni tajuta milloin se on okei ja milloin ei, olen ollut enemmän kuin yhdesti tai kymmenesti tilanteessa, jossa joudun sanomaan toiselle, että se oli vitsi, läppä, humoristinen kommentti, kevennys.

Toisinaan ja itse asiassa aika usein, mut ymmärretään väärin, koska olen ujo. Luonteenpiirre, jonka olen oppinut peittämään itsessäni ja näin ollen sitä tuskin päälle päin kovin helposti huomaa.
Mutta mä olen ja se näkyy miltei kaikessa, ja siksi kohtaan ihmisiä, joiden mielestä olen kylmä tai epävarma tai karkea tai tunteeton.
Voi kultaseni, olen kaikkea muuta. Olen vain ujo, joka miettii ihan ihan ihan liikaa mitä voi sanoa, mitä tehdä, miten käyttäytyä. Ehkä juuri sen takia piiloudun niin herkästi sarkasmini taakse. Se on kuori, johon on helppo vedota.
Onneksi sen ujouden taakse pääse näkemään, kun oppii tuntemaan mut kunnolla.

Mun blogipostauksenikin ymmärretään silloin tällöin väärin. Myönnän, että joskus se saattaa olla harkittua. Haluan kertoa itsestäni, kertomatta miten asia oikeasti on.
Ja joskus kerron tunteella. Ja kun teen niin, on paljon todennäköisempää, että mut ymmärretään väärin.
Viimeisin postaukseni aiheutti sen, että minua pidettiin euforian tavoittelijana. Sarjadeittaajana. Vaikka viestini olikin täysin päinvastainen. Joten ei, euforia ei ole sitä mitä tavoittelen.
Kumppanuus, se on se mitä haluaisin.
Niin kerta.

Ehkä kaikkein haastavinta väärinkäsityksessä on se, että kun yrität lähteä korjaamaan sitä, saattaa olla, että sinut ymmärretään vielä enemmän väärin. Mikään mitä sanot, ei oikeastaan paranna tai muuta asiaa. Päinvastoin. Toinen on ymmärtänyt sinut väärin alunperin ja tämän väärän ymmärryksensä takia hän kuulee kaiken sen valossa, siihen perustuen. Niin sanottu vahinko on jo tapahtunut. Ärsyttävää ja turhauttavaa.

Onko kuitenkin niin, että väärinkäsitys itse asiassa kertoo enemmän kuulijasta kuin kertojasta.
Ehkä. Koska inhimillisiä ihmisiähän tässä ollaan ja meillä kaikilla on oma taustamme, oma menneisyytemme, niin tottakai me reflektoimme kuulemaamme siihen. Ymmärrämme asioita kokemamme perusteella, teemme olettamuksia toisen tarkoitusperästä. Ymmärrämme toisen sanoman väärin.
Niin käy kaikille, sulle itsellesikin.
Ja mullekin.

Eli jep. Olin itse jokin aika sitten tilanteessa, jossa mut ymmärrettiin väärin. Tilanne johti toiseen ja sen seurauksena ymmärsin itse väärin. Väärinkäsityksien seurauksena kumpikaan ei enää osannut toimia, niinkuin toinen olisi toisen toivonut tai halunnut toimivan. Siinä hetkessä kun olisi pitänyt julistaa välirauha, ei niin kuitenkaan tapahtunut.
Niin käy joskus. Se on harmillista ja turhauttavaa. Paskamaista.
Ja se on myös totaalisen ja täysin perseestä.

Joskus väärät käsitykset jäävät elämään. Mahdetaanko me sille mitään?

Sinkun elämää

Sinkku. Sinkkuus. Sinkkuelämää.

Toisille se on kirosana, toisille tavoiteltava olotila.
Toiset tekisivät mitä vaan saadakseen sen, ja toiset yrittävät epätoivoisesti päästä eroon siitä.

Mä olen sinkku.
Ystävät toisinaan ovat verranneet mua Carrie Bradshawhin. Sinkkuelämän kolumnistiin, joka seikkailee deittailuviidakossa ja kirjoittaa kokemuksistaan.

Nojoo. Niin tai näin.
Joskus sinkkuus on aika vaikeaa.

Euforia. Sitä moni sinkku hakee.
Minä myös. Ainakin toisinaan.
Jotenkin sitä toivoo kohdalleen jotakin niin mullistavaa, että tässä se on. Tämä on jotakin huikeaa. Tämä vie multa jalat alta. Euforia. Polttava ihastumisen tunne, huumaava tunne. Hämmentävä ja ihana.
Valitettavan usein tällainen tunne ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin riippuvuussuhteeseen. Se ei ole rakkautta. Se on riippuvuutta. Sitä tarvitsee toiselta sitä euforiaa, muuten ei voi olla hyvä olo. Ja jos sitä euforiaa ei heti saa, tulee vieroitusoireita. Ja millä niitä vieroitusoireita poistetaan? Hakemalla uutta euforiaa.

Älkääkä ymmärtäkö minua väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että epätoivoisesti etsii ketä vain elämäänsä. Päinvastoin. Täysin päinvastoin.

Mutta joskus ne vieroitusoireet on kohdattava. Tai sitten on kohdattava se tosiasia, että on narkkari.

Mä olen itsellenikin todistellut, että osaan olla yksin ihan yhtä onnellinen kuin parisuhteessakin.
Ja niin se varmaan onkin.
Sinkkuuden ja deittailun viidakossa, unohdin sen vain hetkeksi, koska euforia. Ja euforian jälkeen sattuu. Ja paljon. Ja silloin yksin on vaikea olla onnellinen. Koska sattuu. Paljon.

Joskus, mahdollisesti, toisinaan, ehkä ja saattaa olla, että kohdalle osuukin jotakin oikeaa. Mutta tunnistaako sen sitten euforiaa etsiessään, ja jos tunnistaa, osaako sen ottaa vastaan?
Koska sitten ollaankin vaarallisella tiellä. Pelko siitä, että tällä kertaa muhun sattuu ja oikein tosissaan, saattaa saada käyttäytymään impulsiivisesti, vetäytyvästi ehkä jopa agressiivisesti. Sitä saattaa sattumalta tehdä oikeita asioita, mutta yleensä valitettavan usein päätyy tekemään vain vääriä asioita. Ja kierre on valmis.

Niin. Ei tämä helppoa ole. Olla sinkku. Välillä kokee onnea, onnellisuutta siitä, että kukaan ei halua omistaa, mutta sitten kuitenkin toisena hetkenä haluaisi olla jonkun oma. Paradoksaalista.

Vaan eihän siinä ole mitään väärää, että haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Koska sehän on parasta mitä voi olla. Näin sinkkuna, sitä joutuu joskus muistuttamaan itselleen, että mullahan on jo sitä. Rakkautta. Rakkaus lapsiin, perheeseen, ystäviin. Jos keskittyy vain sen romanttisen rakkauden uupumiseen, silloin kokee olonsa yksinäiseksi, rikkinäiseksi ja ehkä vajaaksi. Ja silloin tavoittelee vääriä asioita. Ja sokeutuu sille, mikä on jo.

Mä en halua mun onneni riippuvan yhdestä ihmisestä. En ole sellainen. En ole koskaan ollutkaan. Mutta se yksi ihminen voi lisätä mun onneani. Se yksi ihminen voi olla osa mun elämääni, ei mun kaikkeni. Ja sen yhden ihmisen kanssa saa sen euforian, ilman että sitä kaipaa ja tarvitsee.

Liian kiltti

Moikka. Mä oon Reetta ja mä olen liian kiltti.

Sellainen mä olen. Ja se ei aina välttämättä ole kivaa.
Itse asiassa se on joskus ihan perseestä.
Mutta sellainen mä olen.

Mä ymmärrän ja koen ja kannan ja kannustan. Ja välillä kysyn, miksi mun pitäisi.
Jo lapsena mä tein niin. Johtuiko se silloin siitä, että mun tarvitsi. Vai koinko niin, että muut ajatteli, että mun tarvitsee. Mä olin kaikkein puolella, kannoin kaikkia sen sijaan, että olisin miettinyt miltä musta tuntuu ja ollut vain lapsi, joka itkee ja kiukuttelee ja voi pahoin, koska on pahaolo.
Koska muilla oli pahaolo, mulla ei voinut olla.

Mä usein mietin, myös tätä blogia kirjoittaessani, että mitä mä voin sanoa. Etten loukkaa ketään. Etten satuta ketään. Että minusta pidettäisiin. Mä suodatan. Kerron paljon sanomatta kuitenkaan mitään. Olen liian kiltti.

Mun on erityisen vaikea satuttaa ketään. Mä en halua tehdä niin. Mun on todella vaikea suuttua kenellekään, koska en halua tehdä niin. Ja jos teen niin, mulla on hyvin voimakas tarve saada toinen ymmärtämään se miksi tein niin, koska en halua loukata ketään. Ja miksi mä toimin näin?

Se onkin se kysymys, jonka äärellä olen nyt.

Kun mä olin lapsi. Mä asuin isäni kanssa. Isä oli, ja on, alkoholisti. Tosi kiva ja lempeä ja rakastava, mutta alkoholisti, ja hyvin ylpeä ja hyvin rikkinäinen mies. Mutta iskä oli iskä. Ja rakas. Mä kaipasin huomiota ja hain sitä. Koska mä en saanut sitä olemalla lapsi ja tytär, saatoin tehdä sitä väärin keinoin. Tai oliko ne vääriä, tuskin. Ne oli ainoita, joilla sain huomiota.
Ja se huomio, jonka sain oli se, että iskä totesi muiden kuullen, että toi meidän Reetta nyt on tommonen. Jos paikalla oli mun sisareni, joka oli isän mielestä maailman kaunein ja ihanin ja kiltein ja fiksuin, niin isä aina minulle kertoi, minuun kohdistettu huomio oli olematonta. Ja sain sitä vain olemalla jotakin muuta kuin kiltti. Ja silloin huomio, joka kohdistettiin minuun oli se, että iskä sanoi sisarelleni, että eikös toi meidän Reetta ole vähän tyhmä.
Aikuisiällä, viimeinen kerta kun isä sanoi minulle ikinä noin, tapahtui autossa. Minä ajoin, isä oli kännissä ja mä pistin iskän pihalle autosta. Ensimmäinen kerta mun elämässä kun tein isää kohtaa jotakin, jolla en hakenut huomiota enkä yrittänyt olla liian kiltti.

En voi lähteä väittämään, että se olisi ollut elämässäni jotenkin kääteentekevä hetki, koska ei se ollut. Mutta iskä ei koskaan enää sen jälkeen ole sanonut mulle mitään sellaista.

Yhä edelleen mä olen liian kiltti.
Ja mä haluan nyt selventää, että liian kiltti pitää tässä kohtaa terminä sisällään paljon muutakin kuin pelkän kiltteyden. Se tarkoittaa vahvuutta, pärjäämistä, empatiaa, sympatiaa, hyväksymisen hakua, hylkäämisen pelkoa, epävarmuutta, yrittämistä, sinnikkyyttä, välittämistä, todistamista, rakkautta, pelkoa, anteeksi antamista, ymmärtämistä, saatavilla oloa.

Missä kohtaa mä alan olemaan kiltti itselleni?

Että kepeää torstaita teillekin.

Arki

Oi mikä päivä. Siis niin ihanan tylsä, että melkein pitää tykätä.
Kun kuitenkin arki. Ja maanantai.

Tänään mä sentään meikkasin töihin. Perjantaina en.
Kysyivät mikä mua vaivaa.Totesin, että aamuherätykset.
Mutta tänään oli ihan ripsaria ja poskipunaa. Säästyinpähän turhilta kyselyiltä ja pystyin vetäytymään omaan nurkkaani hiljaiseen erakkouteen. Aivan hyvin ois kai voinut olla laittamatta ripsariakin.
Ehkä.
Näytin kuitenkin vähän enemmän pirtsakalta kuin sunnuntaiaamuna.
Ehkä.
Olo oli ainakin sellainen.
Nukuin kahdeksan ja puoli tuntia. Putkeen. Teki hyvää.
Sielulle ja naamalle.


Mutta sitä mä mietin tänään, siinä samalla kun hoidin arkisia työrutiineja, että vaikka maanantai on useimmiten vähän maanantai, niin mitä sitten.
Nimittäin uhkaavasti lähti omat ajatukset synkistelemään arjelle. Arki on paskaa, ja taas töihin, ja taas tätä. Työmotivaatio kadoksissa. Piiloutunut varmaan samaan paikkaan, kun mun muutama sukkapari, pyöränavain ja rypyttömät kasvot. Vaikkakin todennäköisesti se on tosta joukosta helpoin löytää.

Siis ihan suoraan sanottuna, musta tuntui samalta kuin masisdarrassa. Vähän sellanen melakolinen fiilis ja ulkonakin on synkkää ja kohta on taas pimeetä, ja sytyttäiskö kotona kynttilöitä ja meniskö viltin alle ja söis sipsiä ja suklaata ja kuuntelis grungebiisejä ja tuijottais varpaitaan, koska niidenkin kynnet pitäis perkele leikata -fiilis.

You can kiss my ass monday.

Päätin, etten sittenkään anna sille periks. Vaikka mun mielestä onkin tosi oo ja koo silloin tällöin vähän lokoilla sohvalla viltin alla ja syödä sipsiä, eikä mennä salille, vaikka pitäis...

No mut siis niin, en antanut sille periksi vaan pistin kotona pyörimään pesukoneen ja tiskarin, tein ruokaa ja imuroin. Ei huvittanut, mutta tein silti.
Ja tiiättekö mitä.

Nyt se on tehty!

Huomenna ei tartte enää tehdä. Ja siitä tuli hyvä mieli. Oikeesti.

Noin niinkuin ihan ajatuksena, että jos kuitenkin on jo valmiiks vähän tylsää ja melankolia painaa mieltä, niin sama kai se on jos tekee just niitä juttuja, jotka ei oo niitä kivoja.
Sillä hei, siinä ei häviä mitään. Ei sitten yhtään mitään.

Onks tää nyt se voittaja olo?
Ja maanataina.

Huikeeta.

Tapahtui kerran (jos toisenkin) Tinderissä

Mä olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta kirjoitetaan nyt lisää.
Koska se on paitsi mun luetuin tekstini, niin myös kysytyin aihe, josta saan vastailla uteliaille melkoisen usein. Eli...

Tatatadaa. Tinder.

Olen käyttänyt. Kuten tiedätte. Joskus aktiivisesti ja koskus unohtaen sen lihatiskin kokonaan.
Kokemuksena kuitenkin aihe, mistä ymmärrän, että jotkut nykyään tekevät jopa graduja.

Mä olen kohdannut oman osani ja erinäisen otoksen miehiä. Siis Tinderin kautta.
Kohtaamisilla tarkoitan tässä kohtaa kaikkea yhdestä viestistä deittailuun. Ja kyllä, olen ollut ihastunut. En kaikkiin, tietenkään ja luojan kiitos. Mutta muutamaan.

Useimmiten multa kysytään, että voiko sieltä oikeesti löytää jonkun. Vastaus tähän on, en tiedä.

Rakas kollega totesi minulle tässä taannoin kun asiasta työn teon ohella keskusteltiin, että kyllä hän tuntee monta, jotka sitä kautta ovat tavanneet ja ovat yhä yhdessä.
Piti sitten pienen tauon, ja totesi sen jälkeen, että ne on kyllä kaikki sua nuorempia Reetta. Hymähdin, koska mitäpä tuohon muuta sanomaan.

Mulla on oma säännöstöni tähän maailmaan. Joka on hioutunut kohtaamisten ja kokemusten myötä. Ja ymmärrän, ettei muiden ole samanlaiset. Koska ihmiset on ihmisiä, hyvässä ja pahassa. Se aiheuttaa toisinan yhteentörmäyksiä, jotka on jotakin muuta kuin "ihana tarina".

Mun rule number one on: yksi kerrallaan. Siinä pisteessä viestittelyn ja mahdollisesti puhelujen jälkeen, kun päätän, että jep tämän kaverin haluan tavata, muut poistuu kuviosta. Ja jos homma toimii, muut myös pysyy poissa kuviosta.
Jos ei, niin sitten sanon, että heipparallaa, olet ihan kiva, mutta liian outo, alkoholisti, narkkari, valehtelija, kusipää, vellihousupelkuri tai ihan vaan liian tylsä. Tai ei, en halua olla sun Lady Domina tai en ole varsinaisesti kiinnostunut tulemaan sun ja nuorikkosi kanssa Tornihotelliin viettämään romanttista yötä. Jos tiedätte mitä tarkoitan.
Ja kyllä, jokaisen näistä olen sanonut. Olkoonkin, että pariin ihmisen upposi melkein koko litania. Ja pointti onkin siinä, että minä olen sanonut. Vaikka joissakin tapauksissa, se on ollut vaikeaa.
Että semmosia ihmisiä siellä Tinderissä(kin).
Listalta puuttuu vielä sarjakirvesmurhaaja, kuten ystävä totesi... Ehkä se on se seuraava.

Mun mielestä melkein pahimipia (jos nyt jätetään ne sarjakirvesmurhaajat pois laskuista) ovat ne ihmiset, jotka tapailevat monia yhtä aikaa. Ihastuvatkin, mutta jostain syystä ovat niin epävarmoja, että koko ajan täytyy pitää joku ja useimmiten joitakin useita varalla, jos nyt sattuu käymään huonosti. Joko pelätään olla yksin tai sitten vaan ollaan ihan perus pissipäitä.
Ja nyt seuraa paljastus Tinderin maailmasta.... Näitä on paljon. Todella paljon.

Tinder on siitäkin "hauska", että siellä on melko moni. Myös paljon mun kavereita ja tutun tuttuja.
Ja saattaa olla, että saman ihmisen kohdalla, molemmat on swaipanneet oikealle, mikä siis tarkoittaa tinder noviiseille, että tykänneet ko. henkilöstä. Ja saattaa olla, että niin sanottu mätsi on syntynyt. Keskustelu voi siis alkaa.
Joten sarjassa kaverille tapahtui kerran. Naiset kun puhuvat keskenään, niin joskus voi tulla eteen tilanne, jossa tapailet jo jotakuta ja sitten se kaverin kaveri onkin menossa samaisen miehen kanssa treffeille. Ja sitten te huomaatte, että hups, kuinkas nyt näin kävikään. Tässäkin tapauksessa valheella valheen paikkaaminen ei pelasta tilannetta. Päinvastoin.
Ja tämä siis tapahtui kaverille kerran...

No joo, aina ei tarvita kuitenkaan konkreettista yhteentörmäystä. Se on kulkaa niin, että sen vaan huomaa toisesta, kun tilanteet menee tuohon pisteeseen.

Mun lemppareista lempparein Tinder-kokemus on kuitenkin Tamperelaisesta kaverista, jonka kanssa viestittelin ensin Tinderissa, sitten Watsappissa ja mentiin niinkin pitkälle, että tykättiin toistemme kuvista Instagramissa. Soiteltiin ja sovittiin treffit. Ennen tätä jännittävää H-hetkeä, mut estettiin jokaisessa yllämainitussa sosiallisessa mediassa. Tiijä sitten, oisko vaimo päässyt miehen jäljille.
Selviydyin tästäkin sydänsurusta. :D

Täytyy myöntää, että itsellä alkaa se kuuluisa usko asiaan menemään. Mun lähtökohtani kuitenkin tähän mielenkiintoiseen mediaan on ollut uteliaisuus. Ei epätoivo. Ei tykkäysten kerääminen eli tinderkielellä markkina-arvon kohottaminen, joka kuulemma on suosittu juttu siinä maailmassa.
Olen utelias näkemään, onko siellä se, jonka kohdalla kipinöi ja kolahtaa. Se, joka vie jalat alta ja pysyy mukana sekavan blondin vauhdissa.
Kysyn nyt vaan tässä vielä. Kuinka monta epäonnistunutta deittiä vaaditaan ennen kuin kohdalle osuu oikea kultakimpale?

Koska kaikki ei ole kuitenkaan kultaa mikä kiiltää.


Ps. Ihan just kohta mulla on tatuointiaika. Jännittää enemmän kuin tinder treffeille meno.

kuinka nautin olueni

Ai että sitä pieni ihminen voi nauttia tuosta parastaan näyttävästä kevätilmasta.

Pitäisi kai sanoa kesäilmasta, mutten tahdo. En sitten millään. Koska mä olen henkilökohtaisesti aina pitänyt kiinni siitä, että näitä kevätkuukausia olisi edes kaksi. Huhtikuu ja toukokuu.
Koska hei, kevät on ihmisen parasta aikaa!

Mä olen se tapaus, joka alkaa päivän pidetessä kipunoimaan kotona, että nyt se valo sieltä tulee. Mä saan energiaa ihan pelkästä ajatuksesta. Kroppa herää eloon ja huutaa ulkoilua. Aurinkoa ja linnunlaulua. Mussa ilmeisesti on jokin sisäsyntyinen aurinkokenno, joka latautuu heti kun päivän pituus ylittää kahdeksan tuntia.

Elämän pieniä iloja. Kun pääsee töistä on vielä valoisaa!! Pieni hurraa huuto sille.

Ja tässä kohden, kun mennään jo toukokuuta hurjaa vauhtia ja innokkaimmat, varsinkin sään ollessa tollanen ihanat 20 astetta, hokee kesäkuukausien alkaneen, mä olen niin virtaa täynnä, että kuuluisa duracell-pupu jää kakkoseksi.

Täytyy tosin myöntää, että aina pää ei pysy kropan mukana menossa. Vaan väliäkö sillä sitten.

Tänään töissä huvitin kanssakollegoita raivoamalla itselleni äänen, että keskity nyt Reetta.
Saaketti.
Kun sitä vaan tuijottaa ulkona väreilevää aurinkosäätä ja yrittää tehdä neljän seinän sisällä työtään, niin voitte olla varmoja, että tää duracell-Reetta ei keskity. Ei yhtään.

Tein kotimatkan tänään kaupan kautta. Ostin Sol-oluen. Yhden. Kumminkin maanantai. Ja limen.
Kotona avasin pullon, viipaloin limen, ja juhlallisen koristeellisesti asettelin sen siihen pullon suulle.
Istahdin etupihan aurinkotuoliin ja hymyilin vähän elämälle.

www.theheinekencompany.com

Joten kippis.

Ja nauttikaa nyt hitto tästä KEVÄÄSTÄ. Kohta on kesä ja sitten voi nauttia vähän lisää!

Se lentää pesästä

Ristiriitaiset tunteet.

Samalla hetkellä mä oon hirvittävän onnellinen ja iloinen ja kaikkee.
Mutta toisaalta edessä on luopumista. Voi haikeus ja sydänsuru.

Mun tytär on muuttamassa pois kotoa.

Jep.
Nyt on käsillä viimeinen viikko. Siis sitä, että tuo liki 20vee asuu mun kattoni alla.
Tässä on yhdessä pakkailtu muuttolaatikoita. Mietitty mitä tytöltä uupuu, jotta omillaan asuminen sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Puhuttu ja muisteltu. Tehty sopimuksia, että tyttö tulee saunomaan ainakin kerran viikossa ja jää yöksikin silloin tällöin.
Nää sopimukset on enemmän mun takiani kuin tytön. Mun mielenrauhani.

Huone on täynnä laatikoita ja jätesäkkejä, vaatepinoja ja tyhjiä hyllyjä. Innokasta odotusta ja jännitystä. Meille molemmille tää oon uutta ja nyt me opetellaan pärjäämään näin.

Mä olen siitä lähtien kun tyttö on tullut 12 vuoden ikään, ostanut sille synttäri ja joulu ja kaiken maailman muu -lahjaksi asioita, joita tarvitsee kun asuu itsekseen.
Nyt sillä on kaikkee. Ja se on valmis lähtemään.
Ja musta tuntuu kuin oisin ajanut toisen kotoaan.

Toisaalta. Tytär on käynyt läpi helvetin. Masennus, ahdistus, pelko. Kaikki nämä on viime vuosien ajan tehneet mun tyttären elämästä tervassa juoksemista, miltei loputonta taistelua oman jaksamisen kanssa... Ja nyt...
Nyt se on valmis seisomaan omilla jaloillaan.
Valmis aloittamaan itsenäisen elämän opiskelun.

Kyyneleet, jotka mun poskilla vierii, ei siis ole pelkästään ikävän ja luopumisen kyyneleitä, vaan onnen ja ilon kyyneleitä.
 Ymmärrättekö?
Mun mahanpohjassa velloo ikävä. Jotenkin tää vaan tuntuu niin lopulliselta. Lapsi kun lähtee kotoa, niin aika harvoin se enää takaisin muuttaa. saa kyllä tulla jos haluaa. Tietenkin! Mutta yleensä ne ei halua.
Ja onhan se niinkin, että jos ei tule, niin silloin kaikki on mennyt hyvin!

Oi helvetti tätä ristiriitaisten tunteiden sekamelskaa.


Katsottiin iltana eräänä yhdessä telkkua tyttären kanssa.
Joku kertoi siellä, kuinka läheinen on oman äitinsä kanssa. Ja kuinka paljon rakastaa. Ja kuinka merkityksellinen tuo heidän läheinen suhteensa on.
Kuunneltiin ja katseltiin sitä. Ja mä tulin sanoneeksi:

"Ihan kuin me"
"Jep", se sanoi siinä sohvalla mun vieressä.

Ei muuta. Tuohon yhteen sanaan sisältyi kaikki.
Mua meinas alkaa itkettää...

Rähjäännyin reissussa

Norjasta suoriuduttu.

Kotiin tuomisina usko omaan duuniin ja tekemiseen, mielettömiä uusia tuttavuuksia ja ihania kohtaamisia vanhojen tuttujen kanssa.

Nää koulutusreissut on aina perhanan raskaita, mutta silti aina ilolla sinne oon menossa.

Eli mä lähdin maanantai aamuna kello 07.20 lentäen Norjaan. Sitä ennen mä olin herännyt jo viittä vaille perkeleen aikaisin, koska bussi Hämeenlinnasta kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää lähti jo 05.25. Nukuin sitä ennen kolme tuntia. Väsytti. Muumi limppari, jonka olin varannut matkaevääksi ei riittänyt herättämään mua kunnolla.

Kympiltä alkoi koulutus Norjassa. Siitä se olikin sit keskiviikkoon kello neljään asti aika tuhtia asioiden oppimista.
Maanatai-iltaa onneks kevennettiin illallisella ja punaviini tarjoilulla.
Ei helpottanut tiistaiaamun herätystä.

Keskiviikkona olin himassa just ennen puoltayötä.

Reissussa rähjääntyneet varpaat keskellä keskiviikkoyötä.

Torstaina otin päiväunet.


Mä tykkään matkustella. Sitä itse asiassa olis kiva tehdä paljon paljon paljon paljon useammin kuin mihin oon nyt pystynyt.
Lähinnä syynä vähäiseen reissaamiseen tällä hetkellä on ollut kukkaron nyörit, jotka on viimosten pennien ympärille kiristetty aika tiukasti.

No nyt pääsin (taas) firman piikkiin Norjaan.
Maisemiakin tuli nähtyä ihan kivasti.
Kurssihuoneen ikkunasta, hotellihuoneen ikkunasta, bussin ikkunoista sekä tosi kiva kokonaiskuva Oslosta lentokoneen pikkuikkunaräppänästä.

Mä en ole muuten purkanut mun matkalaukkua vielä. Oon silleen laiska. Mulla jää aina matkalaukun tai kassin purkaminen tekemättä. Tai no, ei kokonaan, koska kaivan sieltä tavaroita sitten sitä mukaa pois kun niille tulee tarvetta.

Pakkaamisenhan mä aloitan aina hyvissä ajoin. Viime suunnuntainakin ennen maanatailähtöä Norjaan alotin pakkaamisen kello yksitoista. Illalla.

Muilla samoja luonteenpiirteitä? Tuskin oon yksin tän "ongelmani" kanssa.

Reissussa on siis kiva olla.
Mutta kumminkin ihan pirun kiva tulla kotiin. Niin se on kai kaikilla.

Sitä vähän rähjääntyy reissussa. Kotosuihku paras suihku. Oma sänky.. no oma sänky. Se hotellin sänky oli melkein parempi kuin mun oma.

Tosin mikään ei voita sitä, että kun pääsin puoliltaöin kotiin, mun sängyssäni nukkui pieni mies.
Isosiskonsa oli laittanut poitsin unille mun petiin, että pääsen ottaan sen kainalokaveriksi heti kun tulen kotiin.

Ai että mun oli ikävä noita lapsia.

Ps. Niistä toinen muuttaa pois kotoa kahden viikon päästä. Ja se ei ole toi mun 6vee.
Tästä ihan hiton ristiriitaiset fiilikset!!!
Kirjottelen niistä oman postauksen tässä lähipäivinä.

Stay tuned!