Paskasta kasvaa kauneimmat ruusut

Tänä vuonna opettelin kävelemään.
Ensi vuonna opettelen lentämään.


Kirjoitin vuosi sitten, vuoden viimeisenä päivänä teille muurieni hajoamisesta. https://sellaistasattuu.blogspot.com/2017/12/
Siitä kuinka tunsin jonkin sisälläni hautautuneena olleen vihdoin pyrkivän pois. Odotin parasta.

Näin kävi. Suojamuurini alkoivat rikkoutua.
Mutta tiedättekö kuinka käy silloin?
Asiat joita on kantanut mukanaan. Lapsuudesta asti. Perus psykiatrinen klisee. Alkavat valua kuin paska punttia pitkin.
Ensin tuntuu hyvältä ja lämpimältä. Sitten sä alat hiljalleen tajuta mitä tapahtuu.

Olo alkoi olemaan raskas, ensin en edes tajunnut sitä. Mä olen sinnikäs, vahva, mä pärjään aina. Sellainen mä olen. Aina ollut ja varmaan aina tulen olemaankin. Käsien tärinä oli ensimmäinen fyysinen merkki, joka alkoi kieliä siitä, että selkä on katkeamassa...

Mut on kasvattanut narsistit, alkoholistit, uhrautuvaiset ja tuomitsijat. Ei ihme, että aloin tuntea riittämättömyyttä. Tai tajuta sen, että olin tuntenut aina. Aikuiset äänet päässäni sanoivat, että katso nyt, tommonen sä olet, et sä pärjää, et sä ole tarpeeksi hyvä, miksi sä edes haaveilet tuollaisista, et sä ole tarpeeksi älykäs, et sä ole tarpeeksi kaunis... mut älä välitä, ei mekään olla tämän enempää, pysy lestissäsi.
Tajusin, että lapsi sisälläni oli koko ikänsä puolustautunut näitä sanoja vastaan. Olemalla vahva, kannattelemalla muita, kapinoiden, yrittäen, pärjäten, joustaen, haaveillen, jotta joskus joku sanoisi, että sä riität. Sä enemmän kuin riität.

Ymmärrykseni myötä. Aloin vihdoin rikkoa muottia.
Tajusin, että tein useita asioita vain siksi, että mut huomattaisiin, että musta pidettäisiin, että mua arvostettaisiin, yritin koko ajan todistaa, että olen hyvä ja riittävä ja osaan.

Toimin yhä, 43-vuotiaana, samoin kuin lapsena.

Tämä heijastui kaikkeen.
Työhöni, joka alkoi olla hyvin raskasta tehdä. Keittiöremonttiensa keskellä olevat ihmiset purkivat stressistä pahaa oloaan minuun, kehenkäs muuhunkaan, ja halusin tehdä heille kaiken oikein, hyvitellä ja onnistua. Mutta se ei riittänyt, olin huono, en osannut, en pystynyt toetuttamaan heidän jokaista pyyntöään, kaskyään, toivettaan. Kuulin usein, että olin paska, kykenemätön, osaamaton.
Työ menetti nautintonsa. Menin sinne, koska olen vahva ja pärjään. Todistaakseni itselleni ja ennen kaikkea muille, että jep, hyvin menee. Osaan ja pärjään. Ja olen hyvä. Itkin väsymystäni kotona. Sanoin, etten ota henkilökohatisesti, mutta tajusin, että kaikki mitä mulle oli lapsesta saakka sanottu jatkui. Otin henkilökohtaisesti.

Samalla kun taistelin oman jaksamiseni kanssa töissä, vapaa-ajan elämäni koki kolahduksia. Tinder antoi minulle parastaan ja ennen kaikkea pahintaan. Sammio, joka oli täynnä, tai ainakin melkei täynnä, alkoi tyhjentyä. Annoin kauhalla, sain pikkulusikalla. Ihmiset, miehet, jotka ihastuivat minuun, eläväisyyteeni, sekopäisyyteeni, sarkastiseen huumoriini, kauneuteeni, älykkyyteeni, sanoivat muutamien treffien jälkeen, että tykkään susta, olet ihana ja valloittava, mutta en tykkää susta tarpeeksi.
Yhä edelleen, riittämätön.

Tiedättekö. Opettelin itsestäni jotain.

Paniikkikohtauksen jälkeen, joka tästä kaikesta elämäni ensimmäistä kertaa, ja toivottavasti myös viimeistä kertaa, seurasi, makasin kaksi viikoa sohvalla. En syönyt juuri mitään, laihduin entisestäni, söin paniikkikohtaukseen ahdistuslääkettä ja nukuin. En itkenyt, kyyneleet eivät tulleet.
Kävin läpi kaikkea. Ihan oikeasti kaikkea. Lapsuuttani, vanhempiani, lapsiani, parisuhteitani, miehiä, naisia, ystäviä. Kaikkea.

Kahden viikon ajan makasin. Ja sitten..
Opettelin kävelemään.
Aloin ymmärtämään itseäni. Miksi toimin kuten toimin. Kenelle mun tarvitsee riittää?
Itselleni hyvät lukijani. Itselleni!
Miksi siinä meni niin kauan ymmärtää kaikki???

Aloin hiljalleen opetella käsittelemään aikuisia ääniä päässäni. Se ei ole helppoa. Kaikkea muuta. Toisena päivänä saan ne hiljentymään ja toisena ne rähjäävät päässäni huutaen mulle, että mitä sä edes yrität. En sa niitä vaimennettua, ainakaan vielä. Mutta opettelen olemaan kuulematta niitä.

Mä olen kuka mä olen. Millaiseksi mennyt on mut muokannut. Millaiseksi geenit minut tekivät. Millaisen luonteen olen itselleni saanut. Opettelen riittämään itselleni. Peilistä katsoo 43-vuotias ihan nätti nainen. Jonka älykkyys ei varmaankaan ole mensa tasoa, mutta riittää vaikeampienkin sudokujen ratkaisemiseen. Joku joskus sanoi, että olen älykäs. Tartun siihen. Koitan muistan nämä sanat, jotka ssavat mun mieleni niin hyväksi. Teen silloin tällöin vääriä asioita, kuten kaikki. Ainoa kenen oikeastaan tarvitsee ne hyväksyä olen minä. Mun ympärilläni on ihmisiä, jotka rakastaa ja välittää. Osa heistä puhuu minulle yhä kuten ennenkin, mutta sen sijaan, että kuulisin tuomitsemisen, kuulen sanat, joita ei valitettavasti osata esittää muulla tavoin.

En yritä saada kaikkia ihmisiä pitämään musta. Se on mulle joskus vaikeaa, koska olen aina tehnyt niin. Mutta nyt, vasta, tajuan oikean oikeasti, että mun ei tarvitse tehdä niin. Se ei tee musta riittämätöntä. Se ei tee musta huonompaa kuin joku toinen (vaikka aikuiset äänet päässäni huutavat toisin).
Tänä vuonna olen rakastunut, tänä vuonna olen satuttanut itseni, loukannut toisia, halunnut ja kokenut, saanut apua ja ihmiset ovat osoittaneet kuinka paljon musta välitetään, juuri sellaisena kuin olen. Eräs sanoi miltei täydellinen. Sydän.

Niinpä. Mä olen tämmöinen. Tuollainen ja tollainen. Niin mulle on aina sanottu. Vähätelty ja jopa säälitty.
Mutta tätä mä olen.

Tunnen sisälläni myös jotain uutta, sellaista mitä siellä ei ole ennen ollut. Tämä vuosi loi sen sinne. Siellä on tyytyväisyyttä, rakkautta, onnea ja suruakin, ikävöintiä ja anteeksiantamista. Voimaa, sellaista mikä ei synny näennäisestä vahvuudesta, selvitymisestä, pärjäämisestä. Toisenlaista voimaa ja rohkeutta. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja rakastaa muita sellaisina kuin he ovat.

Jokaisella uusiksi opitulla askeleella alan ymmärtämään itseäni enemmän. Suojamuurini alkavat hiljalleen hävitä kokonaan, ja vaikka paska virtaa yhä punttia pitkin, niin nyt tiedän mitä tapahtuu.

Jos en riitä sulle, ei se haittaa.

Riitän itselleni. Huomenna vielä enemmän kuin eilen.

Tänä vuonna opettelin kävelemään.

Ensi vuonna opettelen lentämään.