Se lentää pesästä

Ristiriitaiset tunteet.

Samalla hetkellä mä oon hirvittävän onnellinen ja iloinen ja kaikkee.
Mutta toisaalta edessä on luopumista. Voi haikeus ja sydänsuru.

Mun tytär on muuttamassa pois kotoa.

Jep.
Nyt on käsillä viimeinen viikko. Siis sitä, että tuo liki 20vee asuu mun kattoni alla.
Tässä on yhdessä pakkailtu muuttolaatikoita. Mietitty mitä tytöltä uupuu, jotta omillaan asuminen sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Puhuttu ja muisteltu. Tehty sopimuksia, että tyttö tulee saunomaan ainakin kerran viikossa ja jää yöksikin silloin tällöin.
Nää sopimukset on enemmän mun takiani kuin tytön. Mun mielenrauhani.

Huone on täynnä laatikoita ja jätesäkkejä, vaatepinoja ja tyhjiä hyllyjä. Innokasta odotusta ja jännitystä. Meille molemmille tää oon uutta ja nyt me opetellaan pärjäämään näin.

Mä olen siitä lähtien kun tyttö on tullut 12 vuoden ikään, ostanut sille synttäri ja joulu ja kaiken maailman muu -lahjaksi asioita, joita tarvitsee kun asuu itsekseen.
Nyt sillä on kaikkee. Ja se on valmis lähtemään.
Ja musta tuntuu kuin oisin ajanut toisen kotoaan.

Toisaalta. Tytär on käynyt läpi helvetin. Masennus, ahdistus, pelko. Kaikki nämä on viime vuosien ajan tehneet mun tyttären elämästä tervassa juoksemista, miltei loputonta taistelua oman jaksamisen kanssa... Ja nyt...
Nyt se on valmis seisomaan omilla jaloillaan.
Valmis aloittamaan itsenäisen elämän opiskelun.

Kyyneleet, jotka mun poskilla vierii, ei siis ole pelkästään ikävän ja luopumisen kyyneleitä, vaan onnen ja ilon kyyneleitä.
 Ymmärrättekö?
Mun mahanpohjassa velloo ikävä. Jotenkin tää vaan tuntuu niin lopulliselta. Lapsi kun lähtee kotoa, niin aika harvoin se enää takaisin muuttaa. saa kyllä tulla jos haluaa. Tietenkin! Mutta yleensä ne ei halua.
Ja onhan se niinkin, että jos ei tule, niin silloin kaikki on mennyt hyvin!

Oi helvetti tätä ristiriitaisten tunteiden sekamelskaa.


Katsottiin iltana eräänä yhdessä telkkua tyttären kanssa.
Joku kertoi siellä, kuinka läheinen on oman äitinsä kanssa. Ja kuinka paljon rakastaa. Ja kuinka merkityksellinen tuo heidän läheinen suhteensa on.
Kuunneltiin ja katseltiin sitä. Ja mä tulin sanoneeksi:

"Ihan kuin me"
"Jep", se sanoi siinä sohvalla mun vieressä.

Ei muuta. Tuohon yhteen sanaan sisältyi kaikki.
Mua meinas alkaa itkettää...

Rähjäännyin reissussa

Norjasta suoriuduttu.

Kotiin tuomisina usko omaan duuniin ja tekemiseen, mielettömiä uusia tuttavuuksia ja ihania kohtaamisia vanhojen tuttujen kanssa.

Nää koulutusreissut on aina perhanan raskaita, mutta silti aina ilolla sinne oon menossa.

Eli mä lähdin maanantai aamuna kello 07.20 lentäen Norjaan. Sitä ennen mä olin herännyt jo viittä vaille perkeleen aikaisin, koska bussi Hämeenlinnasta kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää lähti jo 05.25. Nukuin sitä ennen kolme tuntia. Väsytti. Muumi limppari, jonka olin varannut matkaevääksi ei riittänyt herättämään mua kunnolla.

Kympiltä alkoi koulutus Norjassa. Siitä se olikin sit keskiviikkoon kello neljään asti aika tuhtia asioiden oppimista.
Maanatai-iltaa onneks kevennettiin illallisella ja punaviini tarjoilulla.
Ei helpottanut tiistaiaamun herätystä.

Keskiviikkona olin himassa just ennen puoltayötä.

Reissussa rähjääntyneet varpaat keskellä keskiviikkoyötä.

Torstaina otin päiväunet.


Mä tykkään matkustella. Sitä itse asiassa olis kiva tehdä paljon paljon paljon paljon useammin kuin mihin oon nyt pystynyt.
Lähinnä syynä vähäiseen reissaamiseen tällä hetkellä on ollut kukkaron nyörit, jotka on viimosten pennien ympärille kiristetty aika tiukasti.

No nyt pääsin (taas) firman piikkiin Norjaan.
Maisemiakin tuli nähtyä ihan kivasti.
Kurssihuoneen ikkunasta, hotellihuoneen ikkunasta, bussin ikkunoista sekä tosi kiva kokonaiskuva Oslosta lentokoneen pikkuikkunaräppänästä.

Mä en ole muuten purkanut mun matkalaukkua vielä. Oon silleen laiska. Mulla jää aina matkalaukun tai kassin purkaminen tekemättä. Tai no, ei kokonaan, koska kaivan sieltä tavaroita sitten sitä mukaa pois kun niille tulee tarvetta.

Pakkaamisenhan mä aloitan aina hyvissä ajoin. Viime suunnuntainakin ennen maanatailähtöä Norjaan alotin pakkaamisen kello yksitoista. Illalla.

Muilla samoja luonteenpiirteitä? Tuskin oon yksin tän "ongelmani" kanssa.

Reissussa on siis kiva olla.
Mutta kumminkin ihan pirun kiva tulla kotiin. Niin se on kai kaikilla.

Sitä vähän rähjääntyy reissussa. Kotosuihku paras suihku. Oma sänky.. no oma sänky. Se hotellin sänky oli melkein parempi kuin mun oma.

Tosin mikään ei voita sitä, että kun pääsin puoliltaöin kotiin, mun sängyssäni nukkui pieni mies.
Isosiskonsa oli laittanut poitsin unille mun petiin, että pääsen ottaan sen kainalokaveriksi heti kun tulen kotiin.

Ai että mun oli ikävä noita lapsia.

Ps. Niistä toinen muuttaa pois kotoa kahden viikon päästä. Ja se ei ole toi mun 6vee.
Tästä ihan hiton ristiriitaiset fiilikset!!!
Kirjottelen niistä oman postauksen tässä lähipäivinä.

Stay tuned!

armollinen

Se alkoi kahden ihmisen taistelulla yhteisestä peitosta. Koomisuudessaan tilanne nauratti molempia. Kainaloikkain ruttuisen peiton alla, halaus, pusu, kysymys kumpi menee keittämään kahvia.
Ja sitten se tuli..

Minä lakastan sinua!

Ihanaa, äitikin rakastaa sinua. Ikuisesti ja aina.

Ennen näitä rakkaudentunnustuksia ehdin lojumaan lämpimässä sängyssä tovin.
Heräilin hitaasti ja nautiskelin siitä. Tällainen luxus on naiselle, joka tykkää torkuttaa ja PALJON, harvinaista herkkua. Totuus on kuitenkin se, että jouduin nousemaan itse lämpimän peiton alta kahvinkeittoon. Sitä ei hädin tuskin kuusi vuotias poikani vielä tee. En menetä toivoani. Ehkä päivänä jonain. Mutta entä sitten. Kahvikupin  kanssa kun pääsin takaisin vielä lämpöiseen sänkyyni, siellä se 6v odotti. Hymyillen.

Hitaat vapaapäivät tuovat arkeeni aina kaivattua leppoisuutta. Enkä lähde sanomaan, että arkeni olisi harmaata. Ei se ole. Ei sinne päinkään.

Vaikkakin joskus se toki on raskasta. Koittaa saada päivän tunnit riittämään kaikkeen siihen mitä tarvitsee tai haluaisi tehdä. Näin työtä tekevänä äitinä, jolla ei ole toista vanhempaa auttamassa kahden lapsen arjessa, voin kertoa, että se tarve menee usein haluamisen edelle.
Joidenkin päivien jälkeen tuntuu, että on vain suoritunut. Ei ole tehnyt mitään merkittävää, ei ole saanut aikaiseksi oikein mitään, on vain tehnyt sen mikä on pakko. Ja sitäkään ei mitenkään merkittävän upeasti.
Sitä menee silloin vähän masiksessa petiin ja ajattelee, että huomenna. Silloin on päivä uusi. Jospa tekisi siitä spesiaalimman.

Mutta hei. Mietin vain. Pitääkö jokaisen päivän ollakaan spesiaali?
Jos olisikin itselleen joskus armollinen. Antaisi itselleen anteeksi sen, että ei nyt tänään jaksanut olla superäiti, supertyöntekijä, superkuntoilija. Antaisi anteeksi, että en jaksanut tänään, en eilen enkä oikein koko viikkona.
En tiedä, onko mulle itselleni mahdollista olla näin armollinen itselleni. Haluaisin olla ja saatan jopa väittää olevani. Mutta yön pimeinä tunteina, kun en saa unta, ankaruus iskee aika pahasti. Sitä suomii itseään siitä, ettei ole super.

Ankaruus johtaa negatiiviseen suorittamiseen. Se toimii aina itseään vastaan. Kun haluan olla itselleeni vain vihainen siitä, että en tehnyt taaskaan sitä tätä ja tuota, niin unohdan kaiken sen mitä kuitenkin tein.
En anna arvoa sille, että kuitenkin nousin sängystä, tein työni, tein lapsilleni ruokaa, etsin legoa, joka oli hukassa.
En ehkä käynyt kaupassa ja siksi söimme pakastepitsaa, enkä käynyt salilla, koska olin niin väsynyt työpäivästä. Eli en anna arvoa sille, että olin niin väsynyt työpäivästä, koska tein oikeasti todella paljon töitä.
En ehkä leikkinyt lapseni kanssa montaa tuntia, enkä kysellyt vanhemmalta lapselta kuinka päivä oli mennyt. En kirjoittanut blogia, vaikka olisi pitänyt. Enkä taaskaan nähnyt ystäviä, joiden tapaamisesta on liian pitkä aika...

Mitä jos pystyisinkin ajattelemaan, että tänään päivä oli tällainen, en tehnyt kaikkea mitä olisin halunnut, mutta entä sitten. Koittaisin olla armollinen ja antaa itse itselleni anteeksi, että minä olen vain minä. Ja pystyn siihen mihin pystyn. Ei aina tarvitse olla Super.
Kuinka paljon vapauttaisinkaan kovalevytilaa omille aivoilleni sillä, että poistaisin sieltä ankaruuden?

Isojen kysymysten äärellä näin vapaapäivänä. Vaan miksipä ei.
Poika leikkii legoilla ja tytär hengailee omassa huoneessaan.
Eikä mun tarvitse suorittaa!

Olen armollinen ja anna itseni vain olla.