Liian kiltti

Moikka. Mä oon Reetta ja mä olen liian kiltti.

Sellainen mä olen. Ja se ei aina välttämättä ole kivaa.
Itse asiassa se on joskus ihan perseestä.
Mutta sellainen mä olen.

Mä ymmärrän ja koen ja kannan ja kannustan. Ja välillä kysyn, miksi mun pitäisi.
Jo lapsena mä tein niin. Johtuiko se silloin siitä, että mun tarvitsi. Vai koinko niin, että muut ajatteli, että mun tarvitsee. Mä olin kaikkein puolella, kannoin kaikkia sen sijaan, että olisin miettinyt miltä musta tuntuu ja ollut vain lapsi, joka itkee ja kiukuttelee ja voi pahoin, koska on pahaolo.
Koska muilla oli pahaolo, mulla ei voinut olla.

Mä usein mietin, myös tätä blogia kirjoittaessani, että mitä mä voin sanoa. Etten loukkaa ketään. Etten satuta ketään. Että minusta pidettäisiin. Mä suodatan. Kerron paljon sanomatta kuitenkaan mitään. Olen liian kiltti.

Mun on erityisen vaikea satuttaa ketään. Mä en halua tehdä niin. Mun on todella vaikea suuttua kenellekään, koska en halua tehdä niin. Ja jos teen niin, mulla on hyvin voimakas tarve saada toinen ymmärtämään se miksi tein niin, koska en halua loukata ketään. Ja miksi mä toimin näin?

Se onkin se kysymys, jonka äärellä olen nyt.

Kun mä olin lapsi. Mä asuin isäni kanssa. Isä oli, ja on, alkoholisti. Tosi kiva ja lempeä ja rakastava, mutta alkoholisti, ja hyvin ylpeä ja hyvin rikkinäinen mies. Mutta iskä oli iskä. Ja rakas. Mä kaipasin huomiota ja hain sitä. Koska mä en saanut sitä olemalla lapsi ja tytär, saatoin tehdä sitä väärin keinoin. Tai oliko ne vääriä, tuskin. Ne oli ainoita, joilla sain huomiota.
Ja se huomio, jonka sain oli se, että iskä totesi muiden kuullen, että toi meidän Reetta nyt on tommonen. Jos paikalla oli mun sisareni, joka oli isän mielestä maailman kaunein ja ihanin ja kiltein ja fiksuin, niin isä aina minulle kertoi, minuun kohdistettu huomio oli olematonta. Ja sain sitä vain olemalla jotakin muuta kuin kiltti. Ja silloin huomio, joka kohdistettiin minuun oli se, että iskä sanoi sisarelleni, että eikös toi meidän Reetta ole vähän tyhmä.
Aikuisiällä, viimeinen kerta kun isä sanoi minulle ikinä noin, tapahtui autossa. Minä ajoin, isä oli kännissä ja mä pistin iskän pihalle autosta. Ensimmäinen kerta mun elämässä kun tein isää kohtaa jotakin, jolla en hakenut huomiota enkä yrittänyt olla liian kiltti.

En voi lähteä väittämään, että se olisi ollut elämässäni jotenkin kääteentekevä hetki, koska ei se ollut. Mutta iskä ei koskaan enää sen jälkeen ole sanonut mulle mitään sellaista.

Yhä edelleen mä olen liian kiltti.
Ja mä haluan nyt selventää, että liian kiltti pitää tässä kohtaa terminä sisällään paljon muutakin kuin pelkän kiltteyden. Se tarkoittaa vahvuutta, pärjäämistä, empatiaa, sympatiaa, hyväksymisen hakua, hylkäämisen pelkoa, epävarmuutta, yrittämistä, sinnikkyyttä, välittämistä, todistamista, rakkautta, pelkoa, anteeksi antamista, ymmärtämistä, saatavilla oloa.

Missä kohtaa mä alan olemaan kiltti itselleni?

Että kepeää torstaita teillekin.

Arki

Oi mikä päivä. Siis niin ihanan tylsä, että melkein pitää tykätä.
Kun kuitenkin arki. Ja maanantai.

Tänään mä sentään meikkasin töihin. Perjantaina en.
Kysyivät mikä mua vaivaa.Totesin, että aamuherätykset.
Mutta tänään oli ihan ripsaria ja poskipunaa. Säästyinpähän turhilta kyselyiltä ja pystyin vetäytymään omaan nurkkaani hiljaiseen erakkouteen. Aivan hyvin ois kai voinut olla laittamatta ripsariakin.
Ehkä.
Näytin kuitenkin vähän enemmän pirtsakalta kuin sunnuntaiaamuna.
Ehkä.
Olo oli ainakin sellainen.
Nukuin kahdeksan ja puoli tuntia. Putkeen. Teki hyvää.
Sielulle ja naamalle.


Mutta sitä mä mietin tänään, siinä samalla kun hoidin arkisia työrutiineja, että vaikka maanantai on useimmiten vähän maanantai, niin mitä sitten.
Nimittäin uhkaavasti lähti omat ajatukset synkistelemään arjelle. Arki on paskaa, ja taas töihin, ja taas tätä. Työmotivaatio kadoksissa. Piiloutunut varmaan samaan paikkaan, kun mun muutama sukkapari, pyöränavain ja rypyttömät kasvot. Vaikkakin todennäköisesti se on tosta joukosta helpoin löytää.

Siis ihan suoraan sanottuna, musta tuntui samalta kuin masisdarrassa. Vähän sellanen melakolinen fiilis ja ulkonakin on synkkää ja kohta on taas pimeetä, ja sytyttäiskö kotona kynttilöitä ja meniskö viltin alle ja söis sipsiä ja suklaata ja kuuntelis grungebiisejä ja tuijottais varpaitaan, koska niidenkin kynnet pitäis perkele leikata -fiilis.

You can kiss my ass monday.

Päätin, etten sittenkään anna sille periks. Vaikka mun mielestä onkin tosi oo ja koo silloin tällöin vähän lokoilla sohvalla viltin alla ja syödä sipsiä, eikä mennä salille, vaikka pitäis...

No mut siis niin, en antanut sille periksi vaan pistin kotona pyörimään pesukoneen ja tiskarin, tein ruokaa ja imuroin. Ei huvittanut, mutta tein silti.
Ja tiiättekö mitä.

Nyt se on tehty!

Huomenna ei tartte enää tehdä. Ja siitä tuli hyvä mieli. Oikeesti.

Noin niinkuin ihan ajatuksena, että jos kuitenkin on jo valmiiks vähän tylsää ja melankolia painaa mieltä, niin sama kai se on jos tekee just niitä juttuja, jotka ei oo niitä kivoja.
Sillä hei, siinä ei häviä mitään. Ei sitten yhtään mitään.

Onks tää nyt se voittaja olo?
Ja maanataina.

Huikeeta.

Tapahtui kerran (jos toisenkin) Tinderissä

Mä olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta kirjoitetaan nyt lisää.
Koska se on paitsi mun luetuin tekstini, niin myös kysytyin aihe, josta saan vastailla uteliaille melkoisen usein. Eli...

Tatatadaa. Tinder.

Olen käyttänyt. Kuten tiedätte. Joskus aktiivisesti ja koskus unohtaen sen lihatiskin kokonaan.
Kokemuksena kuitenkin aihe, mistä ymmärrän, että jotkut nykyään tekevät jopa graduja.

Mä olen kohdannut oman osani ja erinäisen otoksen miehiä. Siis Tinderin kautta.
Kohtaamisilla tarkoitan tässä kohtaa kaikkea yhdestä viestistä deittailuun. Ja kyllä, olen ollut ihastunut. En kaikkiin, tietenkään ja luojan kiitos. Mutta muutamaan.

Useimmiten multa kysytään, että voiko sieltä oikeesti löytää jonkun. Vastaus tähän on, en tiedä.

Rakas kollega totesi minulle tässä taannoin kun asiasta työn teon ohella keskusteltiin, että kyllä hän tuntee monta, jotka sitä kautta ovat tavanneet ja ovat yhä yhdessä.
Piti sitten pienen tauon, ja totesi sen jälkeen, että ne on kyllä kaikki sua nuorempia Reetta. Hymähdin, koska mitäpä tuohon muuta sanomaan.

Mulla on oma säännöstöni tähän maailmaan. Joka on hioutunut kohtaamisten ja kokemusten myötä. Ja ymmärrän, ettei muiden ole samanlaiset. Koska ihmiset on ihmisiä, hyvässä ja pahassa. Se aiheuttaa toisinan yhteentörmäyksiä, jotka on jotakin muuta kuin "ihana tarina".

Mun rule number one on: yksi kerrallaan. Siinä pisteessä viestittelyn ja mahdollisesti puhelujen jälkeen, kun päätän, että jep tämän kaverin haluan tavata, muut poistuu kuviosta. Ja jos homma toimii, muut myös pysyy poissa kuviosta.
Jos ei, niin sitten sanon, että heipparallaa, olet ihan kiva, mutta liian outo, alkoholisti, narkkari, valehtelija, kusipää, vellihousupelkuri tai ihan vaan liian tylsä. Tai ei, en halua olla sun Lady Domina tai en ole varsinaisesti kiinnostunut tulemaan sun ja nuorikkosi kanssa Tornihotelliin viettämään romanttista yötä. Jos tiedätte mitä tarkoitan.
Ja kyllä, jokaisen näistä olen sanonut. Olkoonkin, että pariin ihmisen upposi melkein koko litania. Ja pointti onkin siinä, että minä olen sanonut. Vaikka joissakin tapauksissa, se on ollut vaikeaa.
Että semmosia ihmisiä siellä Tinderissä(kin).
Listalta puuttuu vielä sarjakirvesmurhaaja, kuten ystävä totesi... Ehkä se on se seuraava.

Mun mielestä melkein pahimipia (jos nyt jätetään ne sarjakirvesmurhaajat pois laskuista) ovat ne ihmiset, jotka tapailevat monia yhtä aikaa. Ihastuvatkin, mutta jostain syystä ovat niin epävarmoja, että koko ajan täytyy pitää joku ja useimmiten joitakin useita varalla, jos nyt sattuu käymään huonosti. Joko pelätään olla yksin tai sitten vaan ollaan ihan perus pissipäitä.
Ja nyt seuraa paljastus Tinderin maailmasta.... Näitä on paljon. Todella paljon.

Tinder on siitäkin "hauska", että siellä on melko moni. Myös paljon mun kavereita ja tutun tuttuja.
Ja saattaa olla, että saman ihmisen kohdalla, molemmat on swaipanneet oikealle, mikä siis tarkoittaa tinder noviiseille, että tykänneet ko. henkilöstä. Ja saattaa olla, että niin sanottu mätsi on syntynyt. Keskustelu voi siis alkaa.
Joten sarjassa kaverille tapahtui kerran. Naiset kun puhuvat keskenään, niin joskus voi tulla eteen tilanne, jossa tapailet jo jotakuta ja sitten se kaverin kaveri onkin menossa samaisen miehen kanssa treffeille. Ja sitten te huomaatte, että hups, kuinkas nyt näin kävikään. Tässäkin tapauksessa valheella valheen paikkaaminen ei pelasta tilannetta. Päinvastoin.
Ja tämä siis tapahtui kaverille kerran...

No joo, aina ei tarvita kuitenkaan konkreettista yhteentörmäystä. Se on kulkaa niin, että sen vaan huomaa toisesta, kun tilanteet menee tuohon pisteeseen.

Mun lemppareista lempparein Tinder-kokemus on kuitenkin Tamperelaisesta kaverista, jonka kanssa viestittelin ensin Tinderissa, sitten Watsappissa ja mentiin niinkin pitkälle, että tykättiin toistemme kuvista Instagramissa. Soiteltiin ja sovittiin treffit. Ennen tätä jännittävää H-hetkeä, mut estettiin jokaisessa yllämainitussa sosiallisessa mediassa. Tiijä sitten, oisko vaimo päässyt miehen jäljille.
Selviydyin tästäkin sydänsurusta. :D

Täytyy myöntää, että itsellä alkaa se kuuluisa usko asiaan menemään. Mun lähtökohtani kuitenkin tähän mielenkiintoiseen mediaan on ollut uteliaisuus. Ei epätoivo. Ei tykkäysten kerääminen eli tinderkielellä markkina-arvon kohottaminen, joka kuulemma on suosittu juttu siinä maailmassa.
Olen utelias näkemään, onko siellä se, jonka kohdalla kipinöi ja kolahtaa. Se, joka vie jalat alta ja pysyy mukana sekavan blondin vauhdissa.
Kysyn nyt vaan tässä vielä. Kuinka monta epäonnistunutta deittiä vaaditaan ennen kuin kohdalle osuu oikea kultakimpale?

Koska kaikki ei ole kuitenkaan kultaa mikä kiiltää.


Ps. Ihan just kohta mulla on tatuointiaika. Jännittää enemmän kuin tinder treffeille meno.