mies, joka osasi yllättää

Mulla oli tänään töissä asiakas, joka halusi ostaa vaimolleen lahjaksi keittiön.

Ootko tosissas. Se oli mun eka reaktio.

Ja sit mä kuuntelin, kuinka se mies kertoi, että oli koonnut lähipiiristään porukan, joka kokoisi ja asentaisi keittiön. Salassa. Yllätyksenä.

Ja jatkoi, että olivat asuneet samassa talossa jo 15 vuotta ja keittiö oli ollut se, mikä piti ekana rempata. No sitä ei oltu sitten kuitenkaan tehty.

Nyt varsin hyvissä ajoin, mies oli alkanut vaivihkaa kyselemään vaimoltaan millaisia juttuja sinne keittiöön ois kiva saada. Oli kuulemma tehnyt sen varsin ovelan salakavalasti. Ja vaimo hyvää aavistamatta oli ajan saatossa jakanut toiveitaan uudesta keittiöstä.

Ja kun mä sitten aloin suunnittelemaan sitä keittiötä, niin toden totta tää mies aika fluentisti kertoi, että vaimo haluais sellaiset ovet ja tollaset vetimet ja työtasokin oli aika hyvin tiedossa, vaikka siihen sainkin heittää ehdotuksia, mutta harmaa sen piti olla. Koska vaimo tykkää harmaasta.

Yhteystiedot mies antoi töihin, ettei vaan vahingossakaan vaimo näe kotona mitään. Ettei se mistään arvaa mitä on tulossa.

Ihana mies.

Sanon minä.

Noita ei istu ihan joka oksalla.

Todellakaan.

puhumisen suloinen vaikeus... ja helppous

Miksi joskus suoraan sanominen on niin vaikeaa?

Ja miksi se joskus on niin helppoa?

Hallitsen suvereenisti molemmat kommunikoinnin alalajit.

Jokusia vuosia sitten loukkasin hyvää ystävää täräyttämällä mielipiteeni melkoisen suoraan.
Ikävä kyllä mielipide ei ollut sellainen, jonka ystävä halusi kuulla ja eikä myöskään sellainen, jonka siinä hetkessä hänen olisi tarvinut kuulla.
Nyt vuosia myöhemmin hän on mun mielipiteestäni hyvinkin samaa mieltä, mutta vuosien ero ystävyydessämme ei ollut sen väärtti.

Eikä tuo ole valitettavasti ainoa kerta. Siskon kanssa otettiin taannoin kauan sitten pahasti yhteen, kun ladeltiin toisillemme totuuksia. Ne totuudet on sittemmin joko hyväksytty tai vaietettu.

Ei silti. Voi sitä suloista tunnetta, joka joskus suoraan sanomisesta päin naamaa tulee.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin oman mielipiteensä tai tuntemuksensa kertominen toiselle ihan suoraan ei vaan luonnistu.
Päässään sen on sanonut useaan otteeseen ja mennyt nukkumaan miettien, että nyt mä sen sanon. Mutta ei. Sitä ei vaan saa sanottua.

Ja kun yrittää, ei oikeita sanoja tuu suusta ulos. Itestäkin tuntuu, että suoraan puhuminen menettää nyt vähän merkityksensä, kun lauseet on ihan vääriä ja toinen ymmärtää sisällön ihan miten sattuu.
Jos nyt sitten ollenkaan ymmärtää.

Pahin, ja vaikein, tilanne on puhua suoraan ilman puhetta.
Kertoa se viestillä.

Joskus vaan tulee eteen tilanne, että sitä joutuu sanomaan mielipiteensä viestillä.
Ja voin kertoa, että vaikka se ihminen olis tuntenut sut koko ikänsä, se ei silti välttämättä osaa lukea sun viestiä sillä äänensävyllä ja painolla, kun sä olit sen kirjoittanut.
Tapahtuu väärinymmärrys.

Taannoin kesällä olin tilanteessa, jossa menetin hieman hermoani. Osoitin sen viestillä.
Toisin sanoen, jaoin suorapuheisen mielipiteeni asiasta viestin välityksellä. Äänensävyni välittyi väärin. Toki sanavalintanikin olivat hitusen pielessä, koska viesti, ja koska oli vaikeaa sanoa se tuntemus ääneen.
Yhdistelmä, jota en suosittele kenenkään käyttävän.

Miksi puhuminen on niin vaikeaa.
Ja samalla oi niin helppoa.

Tämmöisiä mietin tänään.

Ja päätin juuri ottaa lasillisen punkkua.

who´s afraid of the dark ? i am !

Mä oon takuuvarmasti ennenkin kirjoittanut leffoista.

Ja siitä kuinka älytön leffafriikki mä olen.

Makukaan ei ole mitenkään erityisen valikoiva, mitä tulee elokuvien maailmaan. 

Muissa asioissa saattakin sen mauan kanssa olla sitten ihan eri juttu.

Hyvä leffa on hyvä leffa. Mielettömän hyviä tulee eteen valitettavan harvoin. 

Vähän niinkun miehet, you know.

Mulla on kuitenkin yksi genre, jota en katso. Yksi, joka on täysin nou!

Yliluonnollinen kauhu. Hyi jumalauta.

Kyse ei oo siitä, etteikö tässä genressäkin  olis hyviäkin leffoja, ja toisinaan mua tavallaan jopa kiehtoo ja houkuttaakin katsoa sellasia leffoja. 

Mutta mä en aio, en pysty, en voi.

Mä oon hemmetti sentään sellanen heikkohermo noissa jutuissa, etten nukkuis kuukauteen. 

Syytän järkyttävän vilkasta mielikuvitustani. 

Mä olisin tollasen leffan jälkeen täysin vakuuttunut, että mun seurassani on jotain, minkä ei kuuluisi olla. Siis ollenkaan olemassa.

Oman osani näitä leffoja kuitenkin katsoneena, tiedän mistä puhun. Traumat on saatu ja kliseet hallussa.

Kotona mä en koskaan, en siis koskaan, katso kylppärissä peilikaapin oveen kun suljen sen. 

Pimeässä kun kävelen peilin ohi ylipäätään, en todellakaan edes vilase sinnepäin. 

Kun käyn pimeessä koiralenkillä, en ikinä katso ikkunoihin, sillä takuuvarmasti siellä on joku tuijottamassa takasin. Ja sen olemuksesta näkis, kuinka se haluis repiä lihan mun luiden ympäriltä. 

Tai jotain.

Suihkussa silmien sulkeminen on aina riski. Sillä kun ne avaa niin siinä vieressä varmana on joku. Ihan varmana. 

Yksin oleminen pimeessä on toisinaan helpompaa ja joskus... no musta kuoriutuu ylivilkkaan mielikuvituksen hermostuttama värisevä ihmisraunio.

Mä oon nähny kauhu-uniakin. Sellasia, jossa on jokin. Mä en ikinä näe mikä, mutta jo teini-iästä se on pelotellut mua. 

Kun se ilmestyy uneen, mä tiedän pelätä. Ja joka kerta, jokaikinen, mä herään siihen, kun se koskee muhun. Ja herätessäni mä tunnen kuinka jonkinlaiset sormentyyppiset liukuu mun keholta pois.

Tähän kun lisättäis yliluonnolisia olentoja leffan muodossa... joko mä en nukkuis tai sit mä saisin unissani sydärin.

Joten parempi välttää niitä. 

Eikö?

killing some escargoes

Vapaapäivä keskellä viikkoa.

Mistä se on tehty?

Kolmesta kupillisesta kahvia. Löhöilystä sängyssä.

On parasta nousta vapaapäivänä ajoissa, mennä keittämään aamukahvia. Käydä pissalla.
Ja sitten mennä takasin sinne peiton alle. Siellä on silleen ihanan lämmin vielä.
Ja koska heräsi ajoissa, ei ole sitten niin minkään näköistä omantunnon tuskaa siitä, että löhöää siellä sängyssä. pitkään.

Etanoista, kärpäsistä ja kastemadoista.

Päätin nimittäin laittaa pihan syksykuntoon.
Ja multa... se vaatii ponnistuksia.
Tosin se järisyttävä ylpeyden tunne, jota koin ton urakan jälkeen, oli hyvin palkitseva.

Piha oli täynnä etanoita. Ja kun mä raivasin niillä hiton pienillä, ja tylsillä, puutarhasaksilla nuupahtaneita kukkasia ja järkyttävän ylipitkää ruohoa, tulin todennäköisesti tappaneeksi niistä osan. Julma kuolema, tylsillä puutarhasaksilla kiroilevan ja hikoilevan naisihmisen toimesta.
Talloin myös muutaman kastemadon.
En tahallani.

Kiitän luojaani, ettei siellä ollut koppakuoriaisia. Sitä pelkäsin etukäteen. Paljon.

Kipeän jäykistä lihaksista.

Teen siis salilla jotain oikein.
Tosin yskiminen tuottaa fyysistä tuskaa vatsalihasalueella.
Ja mua yskittää verrattain paljon, koska nuhan jälkimainingit.


Pitkästä suihkusta.

Ja kuumasta. Kylpy ois ollu paljon kivempi. Mut mulla ei oo.
Isona hommaan varmana kodin, jossa on amme.


Hyvästä lounaasta.

Eilisen kebabin jämät.. No okei, ei niin hyvästä lounaasta. Mutta vei se nälän.
Mikron kautta mikään ruoka ei oo enää niin hyvää. Syötävää, ja lämmintä, muttei hyvää.


Ja kello on vasta puol kaksi. Päivällä.
Ei helkatti.

Mitä mä teen tällä kaikella vapaa-ajalla?

tissipäivä

Jossen jo ole maininnut, oon lihotuskuurilla.

Se johtuu siitä, että laihduin.
Ja mistä naiset laihtuu aina ekana? Sieltä mistä ei pitäisi. Sieltä mistä ei olis varaa lähtee yhtään.
Eli tissit ja perse.

Mut minkäs teet...

Töissä oli tällä viikolla paha päivä.
Kollega tuli avautuun mulle kuinka ois kiva kun työpaidan napit ei aukeilis kokoajan. Tissit on kuulemma niin isot, ettei oikein mahdu paitaan.
Mulkasin sitä pahasti ja mumisin itekseni siinä keittiötä suunnitellessani jotain, että vaiti, teen töitä, tissisi häiritsevät mua.
Samaisena päivänä toinen kollega päätti valitella mulle, kuinka tissit on turvonneet niin älyttömästi. Ongelma hänenkin kohdallaan kulminoitui lähinnä siihen, että työpaidan napit ei pysy kiinni.
On se ikävää. Jaoin sympatiaani.

Mutta mä oon aina ollut sitä mieltä, näin pienitissisenä, että ne on mitä on. Ja jos ei kelpaa... jollekin muulle kelpaa kyllä.
Eli toisin sanoen, mun itsetuntoni ei oo ikinä ollut kiinni siitä, mikä on kuppikokoni.

Luojan kiitos, se kumpuaa muualta.

Ei silti.
Toivottavasti lihotuskuurini puree ekana sinne mistä se ekana lähtikin.

vittu syksy

Kaikki syksyiset kliseet täytty tänään.

Syysflunssa. Syyssade. Lehdet lentelee. Kylmä. Tuuli.
Tuuli on muuten ihan perkeleestä.

Muistan kun jotain 8 veenä sotkin Suosmeren kylässä ikivanhalla viininpunasella fillarilla, vaihteista tietookaan, ja mietin, että en vihaa mitään enempää kuin tuulta.

Sittemmin vihan aiheita on tullut jokunen lisää, mutta lähtisin väittämään, että tuuli on yhä edelleen top vitosessa.
Mikä tahansa on pahempaa tuulisessa säässä.

Ja tää nuha. Se alkoi puoltoista viikkoa sitten. Taistelin sen ohi ja onnistuin. Paitsi että en sitten vissiin. Viime lauantaina köhin töissä ja sunnuntaina sitten niistin nenääni.
Nyt mennään torstaissa ja pahin on ehkä selätetty.

Ostin kaupasta Serlan raikas menthol tuoksunenäliinoja. Paketissakin luki, että tukkoiselle nenälle. Ja huutomerkki. Ihanan mentolisia ja silti ihan niitä samoja räkärättejä kun kaikki muutkin. Tarpeeksi kauan kun niistää on nenänpielet kuitenkin ihan rikki. Mutta onpahan mentolinraikkaasti rikottu.

Josko vetäydyn. Synkkiin syksyisiin fiiliksiin. Sohvan nurkkaan ja sytytyän jonkun hiton vanilajantuoksuisen kynttilän.

Ja oon ihan, että ihana syksy ja kynttilät. Ja kiva kun tuulee.

Fuck you fall.

Ps. Googlasin paska sää kuvahaulla. Löysin oman kuvani. Ha.