02 huhtikuuta, 2019

27 maaliskuuta, 2019

laiska on hyvä olla


Iskä sanoi kerran, että hän alkoi voida paremmin kun myönsi itselleen, että on laiska.
Kysyin miksi, johon iskä tokaisi, että kun ymmärtää, että on perusluonteeltaan laiska, ei siitä ota enää stressiä.

Mä olen laiska.

Harva sitä musta uskoo, koska saan aikaiseksi niin halutessani, mutta oon mä. Ja myönsin sen itselleni, kuten iskä. Mutta en alkanut voida paremmin.
Ainakaan juuri sillä hetkellä.
Koska en täysin ymmärtänyt mitä iskä tarkoitti.

Ymmärränkö nyt? Tuskin. Koska en oikeastaan ole ihan varma oliko iskällä mitään pointtia koko jutussa. Kunhan antoi älykkään filosofiselta kuullostavia tekosyitä omalle laiskalle olemiselleen.

Silti. Se jäi mulle mieleen. Koska tahdon uskoa, että iskä oli jonkin jäljillä.


Viime syksy oli mulle rankka. Kävin pohjamudissa. Tosi syvällä. Juttelin terapeutin kanssa ja olin sairaslomalla. En syönyt mitään ja pesin hampaat kerran viikossa. Niin syvällä mä olin. Ryvetyin. Ja annoin itseni ryvettyä. Nukuin enemmän kuin koskaan, ja silloin kun en nukkunut, makasin sohvalla ja tuijotin kattoa.

Mutta se ei ollut laiskottelua.

Ei todellakaan. Keho kävi ylikierroksilla. Sen lisäksi, että mun käteni tärisivät koko ajan, koko kropan säestäessä tutisemalla kuin haavan lehti syksyisessä viimassa, mun lauseeni oli sekavia, sekavampia kuin yleensä, ja vibramaisten äänihuulien kautta tulevia vapisevia sanoja.
Mun pääni. Sen kovalevy oli täyttynyt, mun sydämeni läikkyi yli. Ei kuitenkaan vaaleanpunaisia rakkaudentunteita, vaan surua, ikävää ja pettymyksiä, traumoja ja pahaa oloa.

Päätin buutata itseni. Formatoida kovalevyni. Ja poistaa Tinderin. Annoin hiljalleen sen kaiken työstressin, sydänsurut, elämän esteet, traumat ja anteeksiantamattomuuden itseäni kohtaan valua musta ulos. Tuijotin sitä kattoa niin tiiviisti. Ihan kuin siellä olisi ollut vastauksia.

Ei siellä kuitenkaan ollut.

Keksin ne ihan itse. Ennen pitkää. Yhtään kunniaa viemättä ihmisiltä, jotka silloin suostui kuuntelemaan mun rikkinäistä levyä, jolla soi samat ihmetykset ja voivotukset ripiittinä.

Ja tadaa.
Vastaus oli myöntää itselleen, että on laiska.
Kuten iskä sanoi.

Ja laiska tässä kohden ei välttämättä tarkoita juuri nimenomaan laiskaa. Kokisin sen ennemminkin synonyyminä asialle, josta et välttämättä pidä itsessäsi. Piirteestä, jota et arvosta. Jota et ehkä edes halua olla. Asiaksi, jota tunnut jokaikinen kerta selittelevän ystäville ja tuntemattomille, että en mä sellainen tai tällainen yleensä ole.

Kaikki lähtee siitä, että myönnät olevasi laiska. Myönnät, että olet jonkinlainen. Myönnät, että sussa on piirre, jota et ikinä myöntäisi ääneen.

Jos tuntuu liian häijyltä myöntää sitä koko maailmalle, niin myönnä edes itsellesi.

Mä myönsin, että mä en ollutkaan enää vahva. Olin ollut 43 vuotta. Tai ainakin yrittänyt. Ja kun myönsin tämän, ensin vain itselleni, oivalsin samalla, että olin ollut vahva, koska kaikki piti sitä mussa jotenkin erityisen hienona ja arvotettavana luonteenpiirteenä. Yritin olla vahva, ja olin vahva, koska sille jalustalle mut oli laitettu. Minä mukaan lukien.

Mä myönsin itselleni, että kaipasin rakkautta pakonomaisesti. Myönsin, että etsin rakkautta, en ihmistä.

Mä myönsin itselleni, että tein kaikkeni, vapaapäivillä ja lomillakin, työssäni, koska halusin olla korvaamaton. Halusin osoittaa, että musta on tähän, ja enemmän.

Mä myönsin itselleni, että yritän väkisin olla superäiti, joka jaksaa ja osaa ja on paras, vaikka elämä muksii nyrkkeilyhanskoin.

Yritin olla joku, jonka ajattelin olevan parempi, viisaampi, kauniimpi, hauskempi.

Ja kun myönsin nämä asiat itselleni, aloin voida paremmin.

Sillä ymmärrystä seuraa usein oivallus.

Oivalsin olevani laiskan lisäksi, korvattava töissä. Ja se vapautti mut melkoisen suuresta paineesta. En tiedä miksi. En ainakaan osaa selittää sitä. Ainakaan niin, että kovin moni ymmärtäisi.
Oivalsin, että kaipuuni rakkauteen täytyy pitää sisällään ihmisen, joka on sen arvoinen. Oivalsin, että oikea kysymys ei ole se, että sovinko minä hänelle, vaan se, että sopiiko hän minulle. Oivalsin, että en halua ihmistä, joka rakastaa ihannekuvia, vaan ihmistä. Oivalsin, että haluan tehdä samoin.
Oivalsin, että lapseni rakastavat mua silloinkin kun en ole paras äiti, kun en jaksa, kun en osaa, ja silloinkin kun menetän hermoni. Oivalsin, että olemalla viisaampi, kauniimpi tai hauskempi en ole parempi versio itsestäni. Oivalsin, että silloin en olisi minä.

Ja oivallusta seuraa oppiminen.

Sillä tiellä täällä ollaan.

Laiskan tiellä.




24 maaliskuuta, 2019

Suossa makaamalla ei pääse kiipeämään puuhun


Joskus elämä menee pitkin vittua, päin persettä, ihan reisille.
Suoraan sanottuna ja muutamalla supisuomalaisella kirosanalla höystettynä.

Silloin tällöin elämässä laitetaan kapuloita rattaisiin ja kulku estyy. Tai ainakin hidastuu.
Useimmiten asiota vain tapahtuu ja sillehän me emme mitään voi.
Joskus joku ihminen haluaa tahallaan vaikeuttaa kaikkea tai satuttaa sua, ja tekee elämästä hankalaa, ehkä jopa synkkää.
Ja joskus, teet sen ihan itse. Kuset nilkoillesi.
Mä olen tehnyt niin, enemmän kuin yhdesti. Kunniattomien tekojen seuraksena olen joskus pissinyt asioita ja maksanutkin siitä. Pilannut mahdollisuuksiani ja synkistänyt elämääni.

Siellä kuuluisassa suossa on todellakin oltu silloin tällöin. Ja siellä on varsin helppo unohtaa tavoitteensa. Tai tehdä niistä itse omassa mielessään saavuttamattomia. Yritys mennä niitä kohti on silloin ihan liian tahmeaa.

Silti mietin, kun siellä suossa on, ei sieltä kai kannata lähteä heti juoksemaan poiskaan?Todennäköisesti silloin vain väsyy ja tasaisella maalla kulku on raskasta ja sä vaan puuskutat menemään, kun oot niin hengästynyt.
Joten josko sinne suohon ihan hetkeksi voisi jäädä makaamaan. Ottamaan henkeä. Miettimään miksi sinne joutui. Pitääkö kenties katsoa peiliin? Miten sieltä pääse pois? Mitä voi ihan itse tehdä?

Vaan ei sinne suohon kannata silti jäädä makaamaan ikuisiksi ajoiksikaan. Valittamalla ne unelmat ei koskaan tule lähemmäksi. Valittamalla mikään asia ei tapahdu.
Jotkut ihmiset, ikävä kyllä, ovat siihen suohonsa jääneet. Märehtimään kuinka paskaa heidän elämänsä on. Valittavat miksi aina heille ja miksi aina minä ja miksi ei koskaan mitään. Vellovat ja tuskailevat.

Ei. Siihen ei kannata jäädä. Uppoaa vaan syvemmälle.
Mieluummin nousee vaikka vähän pahaa tekiskin.

Ja sitten. Alkaa hitaasti kulkea kohti suon reunaa, kohti tasaista maata ja lopun viimein kohti niitä puiden latvoja, joilla sun unelmasi elää.

Mun tämän viikon haastavin edesottamus oli kun maailmankaikkeus yritti vihjata mulle, että oisko syytä lopettaa kirjoittaminen.
Mulla on kaksi tietokonetta. Oli siis. Nimettäköön ne vanhaksi ja vielä vanhemmaksi. Vanha päätti, että näyttö ei tästä lähin toimi enää laisinkaan, ja vielä vanhempi sanoi vain tervetuloa, mutta jysähti siihen. Totesin, että tervemenoa.
En jäänyt tilannettani surkuttelemaan sen enempää kuin yhden illan verran. Mitäpä sitä suossa makaamaan.
Kiitos pomolleni ja ex-miehelleni, että nyt kirjoittelen tässä uuden karhealla koneella ja olen taas tyytyväinen.

Nimittäin joskus. Elämä ei olekaan niin perseestä.

Mulla on unelmia. Meillä kaikilla on. Tietenkin. Joskus joku unelma tuntuu itsellekin aika hassulta ja miettii, että se nyt on vain sellainen haave. Tuolla se on puun latvassa. Enhän mä tonne kipuamaan pääse.
Syyllistynyt tähänkin itse.
Mutta kun lähtee miettimään sitä haavettaan niin päin, että mitä askelmia, tai puun oksia, kuten tähän metaforaani paremmin istuu, pitkin lähtee nousemaan ylöspäin, niin saattaa äkisti huomata, että tukevien oksien varassa yksi jos toinen tavoite kohti unelmaasi kestääkin sun painosi ja vie sua koko ajan ylemmäs.

Lähempänä latvaa, sun unelmaa, oksat voi olla ohuempia ja taipuisampia, mutta kun kuljet maltilla ja harkiten, nekin oksat kestävät katkeamatta, vaikka taipulevatkin painon alla.

Usko itseesi. Usko unelmiisi. Olkoon ne kuinka korkealla puun latvassa asti. Sä pääset sinne. Vaikka matka olisikin joskus huimaavan pitkä.

Ihanaa myöhäistä sunnuntai iltaa.
Astutaan ensi viikolla kaikki yksi oksa ylemmäksi.

Mun selässä on mun puu. Latvaan on vielä matkaa, mutta oksilla mennään jo kovaa vauhtia.