Hyväksyminen

Ikäkriisi.

Mulla oli omat syyni alkaa potea sitä.
Se alkoi 39-vuotiaana.
Kyselin peilin edessä itseltäni, että olikos se nyt tässä. Syitä siihen oli muutamia, ja tässä kohden en aio raottaa salaperäisyyden verhoa, koska asia on toistaiseksi liian vaikea mulle. Varmastikin myöhemmin. Ehkä. Mahdollisesti.

Nyt mä olen siis 43-vuotias. Kriiseilin oman aikani. Nyt se alkaa olla ohi.
Itse asiassa.
Se ON ohi.
Toki mä katson itseäni peilistä ja näen rypyt ja näen roikkuvan ihon suun ympärillä. Näen käsistä ikäni. Mutta se ei liity ikäkriisiin. Kamoon. Mä oon kuitenkin nainen. Ja me naiset nyt ollaan tällaisia.

Tällä hetkellä ruudun takana kirjoittaa kypsä nainen. Kypsynyt älyssä ja kauneudessa.
Ujo leidi ja kiltti, jolla on tuhma mielikuvitus ja tyhmät jutut, järjetön kirosanavarasto ja pienet tissit, joihin painovoima ei ikinä tehoa, jonka nauru kuulemma hirttää kiinni suloisesti ja hymy on erään baarituttavuuden mielestä jumalainen. Vatsa on kadottanut hieman litteyttä, vaikka kuinka kävis salilla, kaksi lasta kumminkin (enkä halua jättää hyvää ja epätervellistä ruokaa pois ruokavaliostani). Kypsä nainen, jonka löytää helposti kotoa katsomassa Netflixiä, tai viinilasi kädestä ystävien kanssa. Nainen, joka on sinut itsensä kanssa. Ja kääntää aina katseensa pois peilikaapista kun sulkee sen. (heikot kauhuhermot ja liian hyvä mielikuvitus). Nainen, joka hymyilee.

Mutta se oli. Ikäkriisi.
Avioeroni ei auttanut kriiseilyyn. Raastavan laastarisuhteen jälkeen kadotin hiemanjotain itsestäni ja tuntui, että kuljin taaksepäin puolentoista vuoden ajan.
Pieni luhistuminen auttoi.

Avasi silmät sen jälkeen kun olin nukkunut kolme viikkoa.

Hyväksyin itseni.

Sain monia neuvoja, joiden sisältö ainakin osittain oli, että mun ehkä pitäisi muuttaa jotain itsessäni. Tai ainakin itse kuvittelin niin.
Yritin, ja olo paheni. Olin paljon yksinäni ja pakenin asioita, mutta samalla kudoin oivallusten verkkoa.
Ja oivalluksia tuli.

Mun ei tarvitse olla aina vahva. Mun ei tarvitse saada kaikkia pitämään itsestäni. Mun ei tarvitse toteuttaa jokaisen ihmisen toivetta. Mun ei tarvitse olla aina kiltti. Mun ei tarvitse aina joustaa ja ymmärtää. Mä olen kuka mä olen. Mutta toivottavasti en ikinä kusipää.

Siihen tietenkin liittyi, että kriiseilin omat miesjuttuni. Koin omat treffikokemukseni.
Osan niistä olen teille jakanutkin, olkaa hyvät.
Treffasin muutaman miehen, jotka olivat kaikkea muuta kuin mulle sopivia.
Muistuttakaa, että kerron yhdestä kokemuksesta., koska kaikki tykkää vahingonilosta... ja tilannekomiikasta.
Sillä matkalla tapasin myös sielunkumppanini. Tarina, joka tarvitsee enemmän rivejä kuin blogitekstiin viitsii kirjoittaa.
Tämä kaikki oli osa matkaa, jota kulkiessani koin oivaluksia. Osa kokemuksia, joita oli koettava, jotta pääsin tähän. Tähän missä olen nyt.

Hyväksyminen.
Ja ymmärtäminen, että voin valita.

Kuullostaa ehkä hassulta oivallukselta, mutta miettikääpä sitä hetki.

Valinnan vapaus. Ja ymmärtäminen, että ainoa mille oikeasti voit jotain on oma valintasi. Sen ymmärätäminen on vapauttavaa. Helpottavaa.
Mä voin kertoa minkä polun itse kuljin tähän oivallukseen, mutta jokaisen on kuljettava omansa. Tehtävä omat valintansa. Koettava niiden seuraukset ja hyväksyttävä ne. Löydettävä omat oivalluksensa.


Mä voin niin paljon paremmin. Nyt, kun ymmärsin nämä asiat. En yritä enää muuttaa itseäni. En edes itseni takia, saati kenekään muun.
Mä olen kuka mä olen. Hyvässä ja pahassa.

Ja nyt mä koen kirjoittajan tuskaa siitä, että en saa avattua teille tämän oivalluksen syvintä olemusta. Harmi... ehkä kyse vain onkin siitä, että tämä oli mun oivallukseni. Mun matkani. Ei teidän.


Ikäkriisi. Se nyt kuitenkin on menneen talven lumia.
Katson peilistä 43-vuotiasta kypsää naista. Sinkkua. Äitiä, jonka rakkaus on ehdotonta. Sarkastista nautiskelijaa, joka pitää punaviinistä ja flirttailusta. Työntekijää, joka oppi taas pitämään työstään. Ystävää, joka tekisi kaikkensa ystävien puolesta. Ex-vaimoa, joka kannustaa entistä aviopuolisoaan treffeille. Sielunkumppania, joka kaipaa toista palasta rinnalleen. Kaunista naista, sisältä ja ulkoa.

... Vaikka onkin ryppyjä ja posket alkaa muistuttaan buldogin olemusta. Ja kaulassakin ryppyjä.
Hei, mä olen silti nainen!