Se oikea

Sitä kuulee silloin tällöin. Joku löysi elämäänsä sen oikean. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaakin. Ihkua.

Vaan ollaan me ihmiset kummallisia. Nää meidän tunteet on lopun viimein aika hassuja. Voimme olla täysin onnellisia sinkkuina, itseksemme, ja sitten yhtäkkiä joku ihminen ilmestyy elämäämme ja tajuamme onnemme nousseen eksponentiaalisesti sfääreihin, joita emme uskoneet edes olevan olemassa. Ja sitten me ehkä putoamme sieltä kovaa, ja kohtamme elämämme tuskaisimpia hetkiä. Ajan kanssa tuska tylsistyy ja alkaa taas uskoa pystyvänsä olemaan onnellinen. Hassut tunteet.
Ja kun olet taas onnellinen.. hups. Sieltä hän käveli nurkan takaa elämääsi. Tai hymyili Tinderin sivuilla vastustamattomasti ja kysyi star wars vai star trek. Ja siinä sitä mentiin taas.
Helvetin hassut tunteet.

Mä en kuulu niihin ihmisiin, joka uskoisi, että meille on olemassa vain se yksi ja ainoa oikea. Mun mielestä tuo on ajatuksenakin niin surullinen ja loputtoman lohduton, ettei se vaan voi olla niin.

Mun tähän astiseen elämääni on mahtunut kolme oikeaa. Miksi en ole näiden ihmisten kanssa nyt tai enää, siihen on johtaneet niin monet syyt, ettei mun aikani riitä niiden kertomiseen. Ja hyvin mahdollista on sekin, etten edes osaisi kertoa kaikkia syitä.
Tuleeko mun elämääni kävelemään vielä se neljäs oikea? Täysin mahdollista.

Etsiessämme elämään sitä oikeaa, meille heitetään matkalle muitakin. Ne ovat oppitunteja. Ihmisiä, jotka opettavat meille meistä itsestämme. Siitä mitä me haluamme ja kaipaamme ja siitä, mitä me emme ansaitse tai tarvitse. Nämä ihmiset eivät ole niitä oikeita, mutta tärkeitä yhtä kaikki. Oppitunteja kannattaa kuunnella, vaikkakin joskus ne hajottavat meidät pirstaleiksi. Rikki mennyt parisuhde on kamala asia, on se sitten sen oikean kanssa tai ei. Jokaisesta on mahdollisuus oppia. Jokaisesta on syytä oppia. Omien virheiden toistaminen kun on ihan hemmetin ärsyttävää. Ja ennen kaikkea polku, joka ei johda yhtään mihinkään.

Oppitunnit voivat toki olla myös ihania. Joskus elämäämme tulee ihminen, joka ei välttämättä ole se oikea, mutta tämä ihminen jättää jälkeensä pelkkää hyvää. Tämän ihmisen "tehtävä" on nostaa sinut suosta, kohdella sinua hyvin ja opettaa sinulle mitä ansaitset. Ja silloin suhde loppuukin jotenkin niin hyvässä hengessä, että surumielisyys on vain haikeutta. Ja jäljelle jäi olo siitä, että on hyvä ihminen.

Mutta se oikea. Mistä sen sitten tietää kuka se on?
Ei aina tiedäkään. Heti. Tai sitten tietää juuri sillä samalla hetkellä kun katsoo toista silmiin.
Tunne. Sehän se on. Se mitä tunnet sitä oikeaa kohtaan on erilaista. Se on syvempää. Voimakkaampaa. Kaiken kattavaa. Joskus se hiipii hiljalleen ja yllätyt, ja joskus se tulee kuuden tunnin puhelun jälkeen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhteistä on se, että tajuat vain hymyileväsi
hölmönä, koska susta tuntuu jotenkin niin erikoisen hyvältä. Sitä alkaa loistaa. Ihmiset sun ympärillä näkee susta heti, että nyt on joku astellut elämään. Ja sä haluaisit kajauttaa maailmalle omat tunteesi, koska tuntuu, että pakahtuu.

En mene tässä niihin piirteisiin mitä oikealla on, koska jokaisen oikealla on erilaiset. Mutta se tunne, kun se valtaa, se on sitten menoa.

Mutta mitä jos se oikea kokee, että sä et olekaan se oikea hänelle? Ootte varmasti olleet tilanteessa. Mä ainakin olen. Ja se on ihan paskaa se. Sillon vituttaa. Ja todennäköisesti se vaikuttaa meihin niin, että alamme vihaamaan koko maailmaa, koska se heitti eteemme täydellisyyttä ja sitten ihan saaketin julmasti repäisi sen nenän edestä pois.
No joo, sanotaan, että ei se ollut sitten se oikea. Mitä hittoa, miksei?
Kukaan ei koskaan ole määrittänyt, että sen oikean kanssa sä päätyisit yhteen. Sori vaan, niin se menee. Elämä on välillä epäreilua.

Keskustelin erään ihanan miehen kanssa tässä ihan tovi sitten siitä, että miltä se tuntuu kun toinen jättää. Kuinka paljon pettyy, jos tapailu kiinnostavan ja ihastukseen johtaneen ihmisen kanssa johtaakin siihen, että kolmien treffien jälkeen sulle sanotaan, että oot tosi ihana ja tykkään susta, mutta en vaan tarpeeksi. Toim. huom. tää oli se mun kiroukseni, joka sai mun sammioni aika tyhjäksi.
Tämä ihana mies sanoi asian jotenkin näin.
"Se on arpapeliä. Jos pidän jostakusta, on melko harvinaista, että juuri se ihminen pitää musta samalla tavoin. Yhtä paljon. Ja jos joku pitää musta, tunnenko häntä kohtaan samoin. Jos ihastun ja toinen ei, on se toki harmillista. Mutta sitä se on. Pitää ymmärtää, että aina ne asiat ei vain mene kuten haluaisi."
Viisaita sanoja. Voi kun osaisi suhtautua asioihin kuin hän.

Eli ei ole helppoa löytää sitä oikeaa. Se on harvinaista. Se, että kaksi ihmistä tuntee juuri samoin, yhtä paljon. Sä olet sille oikea ja se sulle. Jos näin käy, siitä on syytä pitää kiinni.
Koska ei ole helppoa edes sen jälkeen kun olet kohdannut hänet. Joskus sen oikean kanssa tie on kivisempi kuin oppitunnin kanssa. Ja miksi niin? Koska se oikea voi satuttaa sua kaikkein eniten. Jos te riitelette, loukkaukset eivät ole vain kaatosade tuulisessa ilmassa.. se on meteorisade, jossa jokainen tulinen meteoriitti osuu suhun jättäen ruhjeita ja palovammoja.
Mutta sen oikean kanssa, ne hyvät hetket. Ne on hattaroita. Ne ovat purukumipalloja. Benjihyppyjä. Tivoleita. Ne hyvät hetket on suudelmia, naurua, onnea ja orgasmeja. Auringonlaskuja ja meren kohinaa. Välittämistä, arvostusta, huomioimista, rakastamista. Ne ovat hetkiä, joita ilman et halua olla.

Jokainen meistä kai haluaisi elämäänsä sen oikean. Olemme valmiita odottamaan sitä. Koska tiedämme, että se on siellä.

Tappelu tappelu tappelu

Parisuhteissa tapellaan silloin tällöin.
Mun kokemukseni mukaan se on jopa ihan paikallaan toisinaan.
Ilmanpuhdistus mielessä.

Erimielisyydet. No siitähän se aina lähtee. Molemmat ovat rakentaneet odotuksia, jotka eivät sitten kuitenkaan vastaa ihan täysin siihen toisen toiveeseen. Odotukset, ne perkeleet.
Joskus tappelu on kiivasta kommunikointia. Sanasotaa. Joskus kumppani heitetään pihalle alasti kiivastuksissaan. Ja joskus tappelut äityvät huutamiseksi, räyhäämiseksi, tavaroiden heittelyksi.

Ja joskus toisen syyllistämiseksi.

Ja se tie ei koskaan toimi. Parisuhteen riidassa on aina kaksi osapuolta.
Syyllisen hakeminen, syyllistäminen ei ikinä ole se oikea ratkaisu. Uhriutuminen. Yhtään sen parempi.

Uhriutuminen on ase, jolla yhtä aikaa puolustaudutaan ja hyökätään. Puolustellaan omaa käyttäytymistä sillä, että on ollut sitä ja tätä elämässä, eikä voi toimia muulla tavoin. Uhriutuminen on puolustuskeino, joka yrittää tehdä toisesta ihmisestä aseettoman. En voi itselleni tai asioille mitään, koska olen kokenut kovia.
Uhriutumisen keino on myös syyllistäminen. Toinen ei saa sanoa tai moittia millään tavoin, koska pitäisi vain ymmärtää. Ja jos sitten kumminkin sanoo, tulee toiselle yhä pahempi mieli. Uhriutuvan suusta kuulee niin usein, kuinka toinen ei joko kuuntele, ymmärrä, arvosta tai välitä. Kuinka toinen sanomisillaan vain pahentaa tilannetta. Uhriutuva syyllisttää kumppaninsa tilaan, jossa mikään sana ei ole oikea.

Mitä muuta tästä voi seurata kuin yhä pahempi riita. Jomman kumman pitää perääntyä. Ja usein se on syyllistetty. Hänen kuullaan pyytelevän anteeksi, että loukkasi toista.
Mutta syyllistetty ei ole sen isompi ihminen kuin uhriutuvakaan. Kummassakin on vikaa. Kummassakin on ongelmakohtansa. Kumpikaan ei ole syytön, ja molemmat ovat uhreja.

Mikäli parisuhteen riitaa ei pystytä selvittämään kommunikoimalla kumppanin kanssa, on ennen pitkää edessä patoutuma. Asiat eivät selviä, joten ne jäävät vaivaamaan. Paisuvat, kasaantuvat ja syövät rakkauden sisältä käsin.

Mä olen tehnyt oma-aloittesesti galluppia, jossa hillittömän uteliaana olen kysellyt ihmisiltä, mikä on heille totaalinen turn off kumppanissa tai ehdokkaassa.
Eikä liene yllätys, että asioita on monia. Joillakin se saattaa olla hyvin fyysinen piirre tai konkreettinen teko. Mutta useammille se on luonteenpiirre.

Ylimielisyys. Sen olen kuullut usein. Ja nostan käden ylös itsekin. Se on totaalinen turn off.
Jos ihmisellä on terve itsetunto, hän pitää itsestään juuri sellaisena kuin on, puhutaan varsin voimaakkaasta turn on:sta. Mutta kun se alkaa taittaa ylimielisyyteen, itsensä parempana kuin muut pitämiseen, mä heivaan ihmisen. En osaa käsitellä ylimielisyyttä yhtään.

Olen kuullut, että epäsiisteys on yksi vahva kiinnostuksen sammuttaja. Huumorintajuttomuus, melankolisuus, välinpitämättömyys, suvaisemattomuus, valehtelu, persoona, joka aina kuvittelee tietävänsä kaiken paremmin kuin muut. Näitä nyt on monia. Ja jokaiselle jokin juttu on se eniten kamalin.

Itsesääli. Se on mun inhokki. Ihmiset, jotka valittaa koko ajan ja kaikesta. Joiden asiat on aina huonosti ja joiden luonteeseen vain kuuluu sääliä itseään, kokemuksiaan, ja tehdä niistä isompia kuin kenenkään muun. Mä en osaa arvostaa tällaista ihmistä yhtään.
Mä kuuntelen ja ymmärrän ja yritän varmasti ensi alkuun lohduttaa, tarjota olkapäätäni. Kun tilanne ei muutu. Mä muutun kylmäksi. En osaa kertakaikkiaan suhtautua ihmiseen, joka sääli itseään millään muulla tavoin kuin, että jos et ole tyytyväinen, niin muuta jotain. Jos sulla on huonosti, etsi perspektiiviä. Tee jumalauta asioille jotain.
Tai sitten ryve, mutta älä valita.
Me itse voimme päättää mitä olemme. Me itse voimme tehdä asioille jotain, muuttaa niitä. Me itse voimme katsoa peiliin ja todeta, että jos näkee siellä jotakin mikä ei miellytä, niin miten voisin muuttaa asiaa. Valittamalla se ei muutu. Uhriutumalla se ei varsinkaan muutu. Säälimällä se ei muutu.

En myöskään ikinä ole reagoinut hyvin siihen, että toinen sanoo mulle miten mun pitäisi ajatella, kokea, mitä mä haluan. Kukaan muu ei voi tietää sitä. Kukaan muu ei määritä mua kuin minä. Jos mä en tiedä mitä mä haluan, älä oleta. Ja jos mä tiedän, älä väitä vastaan. Älä syyllistä, äläkä sääli. Älä päätä, älä oleta. Kysy ja opi. Se toimii mulle aina parhaiten.

Meissä kaikissa on hyviä ja niitä huonoja ominaisuuksia, piirteitä. Kukaan meistä ei ole synnitön. Kukaan meistä ei ole täydellinen.
Mua on sanotttu ylimieliseksi, ja ennen kaikkea mua on sanottu ihmiseksi, joka nollaa toisten mielipiteet. Ehkä mä olenkin sellainen. Omia huonoja luonteenpiirteitään kun on välillä hyvin vaikea tunnistaa. Saati tunnustaa.

Mutta meillä kaikilla on niitä. Huonompia piirteitä. Ja se kuinka etsimme kumppania, pariudumme, hoidamme suhdetta, on kiinni siitä, kuinka monta hyvää ominaisuutta toisessa ihmisessä kompensoi sitä... niitä huonoja piirteitä. Kuinka pystymme vastaanottamaan toisen ominaisuuden, josta emme niinkään pidä.
Pystytkö arvostamaan kumppaniasi hänen negatiivisita ominaisuuksistaan huolimatta? Jos pystyt, olet oikealla tiellä. Ja erimielisyytenne harvoin loppuvat kasaantuviin ongelmiin.

Joskus huudatte, tappelette, heitätte juustot alas parvekkeelta, kiistelette ja syyttelettekin. Mutta aina sovitte. Kommunikoitte, selvitätte asian. Ette jätä mitään sanomatta. Ette piilottele pahaa oloanne, ette väheksy toisianne. Te olette löytäneet kantenne. Te olette ihmisiä, jotka sovitte toisillenne!

Ollaan yhdessä paskoja. Ja ollaan yhdessä ihania. Hyväksytään toisemme ja tapellaan asiat halki.
Kyllä se siitä. Hali ja pus.

epätoivoinen vai nirso

Kirjoitin tuossa pari iltaa sitten Instagramiin sunnuntai-illan masennuksesta. Siitä, joka iskee silloin tällöin. Apeudesta, jonka iltojen yksinäisyys saa joskus aikaiseksi.

Sohaisin muurahaispesään. Kanssasisaret ja veljet alkoivat nyökyttelemään päätään ja sain vertaistukea. Paljon. Tai me kaikki saimme.
Kukaan ei ollutkaan yksin säälittävä, jota termiä siellä täällä viljeltiin.

Osalla on lapset, osalla kissa tai koira, tai pupu, en tuomitse. Ystävät, perhe, kollegat. Tekemistä riittää ja seuraa toki on. Mutta silti. Pariutumaton ihminen kokee silloin tällöin masista, jopa surua siitä, että menee yksin nukkumaan. Kaipaisi vierelleen kumppania, joka hengittää tasaisesti niskaan nukahtaessa. Sanoisi hyvää yötä rakas ja alkaisi kuorsaamaan.
Sitä katselee pariutuneiden ystävien kuvia, kuuntelee tarinoita lapsellisen kateellisena, ja tahtoo uskoa, että kyllä mäkin vielä...

Mutta hyvät ihmiset. Älkää sekoittako tätä toisen ihmisen ikävää epätoivoon!!
Olen kuullut sitä silloin tällöin. Että onkohan toi Reetta hieman epätoivoinen nainen.

Joo. En ole.

Kukin toki tarkastelee minua omasta viitekehyksestään. Ja voi olla, että joku joskus haluaisi mun olevan epätoivoinen.
Epätoivo on kuitenkin uskon puutetta. Se on eräänlainen tila, jossa pelkää, ettei parempaa tahi muuta ole tulossa. Epätoivoinen ihminen tekee siis ratkaisuja ja tekoja siltä pohjalta, ettei pysty saavuttamaan mitään muutakaan.

Ei. En huoli ketä vaan. Eikä se silti tee minusta nirsoa. Joskus muistaakseni kirjoitinkin tästä mustavalkoisesta ajatusmaailmasta. Ääripäiden välille kun mahtuu monta muutakin asiaa.
En ole epätoivoinen, enkä ylimielisen nirso. Ja yksinäisyyttäni tai jopa tyhjyyttä, jota joskus tunnen, en aio täyttää kellä vaan, millä vaan.

Itseasiassa en osaisi edes rakastua kehen vaan. Ja rakkaus on juuri se mitä kaipaan silloin kun se iltamasis iskee.

Seksi. Oishan sekin kivaa. Ja sitä toki saa, jos on valmis antamaan. Mutta seksi ei olekaan se, joka sen tyhjyyden täyttäisi. Se ei ole se juttu, joka sunnuntai-illan yksinäisyysmasiksen parantaa.

Itse lääkitsen sitä tyhjyyttä tällä blogilla, joka ei kuitenkaan ole hei mikään seuranhakuilmoitus... ja punaviinilasillisella ja ehkä leffalla. Tai sitten päädyn soittamaan parin punaviinilasillisen jälkeen ihastukselleni ja nolaamaan itseni. Joskus myös watsapp viesti on tehokas pommi. Tällä tavalla iltamasiksen saa usein kivasti käännettyä seuraavan päivän nolotukseen. Osaa se nelkytkolmevuotiaskin.

Epätoivoinen nainen tai mies on heittänyt sen kirveensä kaivoon. Tavallaan luovuttanut. Menettänyt jotakin itsetunnostaan. Useimmiten lopputuloksena on taas yksi epäonnistunut parisuhde, tai vannoutuminen ikisinkkuuteen.
Omalla kohdallani voin sanoa, että ikisinkuksi musta ei ole. Mutta epäonnistuneet parisuhteet ovat toivottavasti menneisyydessä. Ehkä olen oppinut itsestäni jo sen verran, että maltan odottaa sitä oikeaa. Täydellistä mulle.

Korostettakoon myös, ennen kuin ehditte kommentoida. En missään nimessä ruusunpunaisesti odota, että parisuhde sen minulle täydellisen kanssa olisi täydellistä. Ei suhteet ikinä ole. Mutta tahdon rakastaa täydellisesti. Sitä epätaydellisyyttä.

Ja siksi. Juuri siksi en ole epätoivoinen.
Etkä ole sinäkään.