Paskaan astumisesta

Ei siihen lehmäänpaskaan tartte tietoisesti astua vaikkei siihen ennen olekaan astunut.

Näin sanoi mulle eräs ihminen, kun puhuimme epämukavuusalueelle siirtymisestä. Ja näinhän se on.

Paskassa on kumminkin tarvottu silloin tällöin.
Ihan kirjaimellisesti jo penskana. Naapureilla oli peltoja ja lehmiä ja lampaita ja kanoja. Joten saappaat oli välillä lehmänpaskassa ja välillä pohjan urista kaiveltiin kananpapanoita. Voisi siis sanoa, että paska tuli tutuksi jo silloin.
Nykyään se paska ei oo ihan yhtä kirjaimellista. Paitsi toisinaan kun tohottaa elämässään eteenpäin niin, että astuu koiranpaskaan. Se vauhti mulla on viime ajat ollut..

Mä olen aiemmissa postauksissani kertonut yhtä jos toista niistä karikoista, joita mun eteeni on sattunut. Enkä nyt tässä lähde niitä kertaamaan, sillä jokainen tietää, että elämässä on joskus rämittävä paskassakin. Ja jokaisen oma paska on se mikä eniten vaivaa.

Mutta paskaan astuminen voi joskus olla elähdyttävääkin.
Penskana siellä pellolla kerran paskaan astuessani, taisi olla lampaan kikkare sillä kertaa, huomasin jalkani vieressä nelilehtisen apilan. Tämä apila ois jäänyt huomaamatta, jollen olisi pysähtynyt katsomaan minkälaiseen läjään se saapas tällä kertaa upposi. Olen sitten taikauskoinen tai en, mutta samana päivänä löysin tienvarresta vitosen. Iso raha maalaistyttöselle.

Tää kaikki paska puhe ja oheinen muistelo johdattelee tavallaan aiheeseen epämukavuusalue.
Jota mä itseasiassa olen tässä viime aikoina miettinyt.

Ja epämukavuusalue ei nyt tarkoita varsinaisesti sitä paskaan astumista.
Joten sinne siis kannattaisi siirtyä silloin tällöin. Ainakin kaikki elämäntapaopuskirjaset neuvoo niin tekemään. Ja ne, jotka suuressa viisaudessaan tietää elämästä kaiken. Ja NE, on viisaita.

Ja jotta ymmärrätte mitä tarkoitan epämukavuusaluella, ymmärtäkää ensin mitä tarkoitan mukavuusalueella.
Mukavuusalue on yhtäkuin rutiinit. Totuttu elämä. Se miten elät sitä tuttua ja turvallista elämääsi. Sekä hyvässä, että pahassa. Se on tavallaan kupla, jonka sisällä on hyvä olla. Mukavuusalue on tavallaan suorittamista, ruutiinien toistoa. Silloin asioita ei tarvitse kyseenalaistaa, asioita ei tarvitse muuttaa. Mitään vaarallista ja pelottavaa ei silloin tapahdu.
Mutta kun se kyseenalaistaminen on joskus ihan hiton hyvä juttu. Astu siihen paskaan ja löydä neliapila. Kyseenalaista, kasva, kehity, jousta. Elämä tapahtuu siellä kuplan ulkopuolellakin.

Epämukavuusalueelle siirtyminen tarkoittaa niiden rutiinien rikkomista. Ja se saattaa kannattaa, vaikket sanoisikaan elämääsi tylsäksi. Voit siinä samalla oppia itsestäsi jotain uutta. Voit löytää itsestäsi uusia puolia ja potentiaalia, joita et itsessäsi ole ennen huomannut. Jotenkin ehkä se oma elämä ei silloin ole niin tylsää ja yksitoikkoista, ja nykyhetki on jotenkin paljon kivempaa. Ei tarvitse jossitella, ei tarvitse miettiä, että sitten kun. Tee se nyt. Nauti nyt!

Mä olen kannustanut itseäni sinne epämukavuusalueelle. Tekemään ja kokemaan asioita, jotka poikkeaa siitä mun ruuhkavuosien kuplasta, joka nyt "koettelee". En ajattele sitä niinkään, että muuttaisin mun mukavuusalueeni, eli ne totutut rutiinit ja elämäni kokonaan. Eiei.
Vaan sitä, että tekemällä erilaisia asioita laajennan omaa elämääni, elämänkatsomustani, älykkyyttäni, luovuuttani, elämänhaluani. Saan elämälleni uutta ja erilaista sisältöä.
Ja tottahan toki se vaatii rohkeutta, uskaltamista tehdä jotakin, jota ei ole ennen tehnyt. Käyttäytyä tavalla, jolla ei ole ennen käyttäytynyt. Ja jos sitä on mussa, niin miksei sussakin. Hitunen seikkailumieltä ja avoin mieli.
Ei sinne epämukavuusalueelle kuitenkaan tarvitse jäädä, jos se jokin uusi juttu tai asia ei miellytä. Sittenpähän sen tietää.

Ja jos sä olet jo tehnyt tätä. Avartanut omaa mukavuusaluettasi, niin hyvä sä!
Mä tuun kovaa vauhtia perästä!

Eli hurraa huuto paskaan astumiselle.

Älkää heittäkö kirvestä kaivoon

Ihan ekaksi.
Kiitos! Iso sellainen!

Mä olen nimittäin saanut melko lailla kommentteja, kiitoksia ja kivityksiäkin, viime aikaisten postausteni ansiosta. Uusia lukijoitakin ilmaantunut kasapäin. Jättihyvä mieli!

Yhä edelleen mun luetuimmat tekstini on nuo tinderaiheiset. Ja varsinkin se viimeisin on herättänyt huvitusta yhdessä jos toisessa. Jep. No sellaista tää nyt on. Itse mietin pitäiskö itkeä vai nauraa.
Pääasia mun mielestä kuitenkin on, että teksti osuu ja uppoaa. Kipeästi tai kepeästi, se kun nyt riippuu lukijasta.

Myös nuo muut viimeisimmät postaukset on keränneet kiitosta. Ja siitä mä olen enemmän kuin hyvilläni. Mä nimittäin uskaltauduin laskemaan suodatintani ja annoin rivien välistä paistaa sen tosiasian, että olin hitusen maassa. Tai oikeastaan mua vitutti. Tai siis ihan rehellisesti sanottuna olin maassa ja mua vitutti. Parasta on saada kiitosta silloin kun on antavimmillaan ja avoimimmillaan. Ja jos joku tästä nyt saa kaksimielisen lauseen niin huuta hep.

Vai olinko se vain minä?

Työkaveri kysyi kerran, että Reetta, ootko sä aina ollut tollanen?
Vaan minkäs teen, kun nuori poika poloinen, yrittäessään asentaa jääkaappia esittelykeittiöön, puhui työntämisestä ja tökkäämisestä ja tunkemisesta ja ruuvaamisesta reikään ja nyt se on jumissa ja väännänkö Reetta tähän suuntaan vai toiseen suuntaan...
Lakonisesti totesin kaverille, että kuule et sä voi mun kuullen puhua tuollaisia, mun kaksimielinen pääni on totaalisen räjähtämäisillään.
Taisin lopun viimein rikkoa poika rukan. Kaksimielisyyksistä ei sen jälkeen ole tullut loppua. Olkoonkin, että taidot sillä saralla vaativat hieman hiomista.

Ja näin sitä ajauduttiin sivuraiteille.
Asiaan.

Nyt vitutus on ohi. Maan raosta on alettu nousemaan maan pinnalle. Ja kuka ties pilviin ennen pitkää.  Elämä kun on siitä hassu juttu, että vaikka se ei aina olekaan reilua, niin se osaa silti järjestää yllätyksiä.

Mä tosiaan sain ison liudan jopa ihan kysymyksiäkin liittyen näihin tindertapailuihin ja sinkkuuteeni. Itse asiassa jopa suoran treffipyynnön sähköpostiini. Olin otettu.
Ja toki vastailen mielelläni jos jonkinmoisiin kysymyksiin ja jaan mielelläni kokemuksiani, mutta hyvän tähden älkää vaan tulko multa kysymään neuvoja siitä kuinka tapaat miehen.
Tinderissä tai muuallakaan.
Mun tulokseni on surkuhupaisia. Tehkää te paremmin.

Muutamakin ystävä ja kaveri, ja tuttu, joilla on aina niin sanottuja hyviä neuvoja ja kommentteja, on sanonut mulle, että Reetta, ei sussa oo mitään vikaa, sä olet vaan tavannut vääränlaisia miehiä. Uskottavahan se on kun niin moni sanoo, paitsi, että joko mulla on tosi paska säkä tai sitten oikeasti tosi surkea miesmaku. Joten älkää kysykö multa neuvoja. Mä en edes tiedä mitä EI kannata tehdä.

Silti.
Taannoisessa tinderpostauksessani mietin onko mahdollista tavata sitä kautta kumppani. Vastaus on edellämainituista asioista huolimatta yhä edelleen en tiedä. Ikuisena optimistina en heitä kirvestäni kaivoon koskaan. Vaikka sitten Tindersovelluksen heittäisinkin.

When you thought everything would be easy peasy lemon squeezy but it´s actually difficult difficult lemon difficult. 

Still similing though. Kisses.

Vitut vaatimuksista

Homman nimihän on nyt se, etten saa kirjoitettua tekstiä siitä mistä oikeestaan halusin kirjoittaa.

Tein sen sata aloitusta ja viskasin ne pinoon, jossa on jo miljoona muuta yhtä "hyvää" juttua.
Eli siihen öö-mappiin, niinkuin sanoo tyypit, jotka käyttää sanoja terse ja nähtäillään ja palataan astialle.

Sinänsä aika ironista, että oisin halunnut kirjoittaa vaatimuksista. Ja nimenomaan niistä vaatimuksista, joita asettaa itselleen. Niistä kuuluisista pitäisi-lauseista.

Mulla oli hieno tekstin alku siitä kuinka kaikki me tehdään näitä vaatimuslistoja itsellemme. On ne sitten konkreettisen tekemisen vaatimuksia tai omaan sisäiseen persoonaan liittyviä "pitäisi olla itsevarmempi"-tyyppisiä vaateita. Mutta se teksti tyrehtyi alkuunsa. En saanut ammennettua aiheesta itseäni tyydyttävää tekstiä ja turhauduin, ja petyin vähän itseeni.

Ja tässä on se ironia. Nostaa käden ylös joka hiffaa.

Eli pointti oli siinä, että me tosiaan kaikki tehdään näitä vaatimuslistoja itsellemme. Toiset rankempia ja toiset hienovaraisempia, miltei huomaamattomia. Mutta niin se vaan on.
Me sanotaan itsellemme, että pitäisi siivota. Pitäisi tehdä läksyt. Pitäis tehdä lopputyö valmiiksi. Pitäisi varata aika hammaslääkärille. Pitäisi hankkia elämä. Pitäisi olla itsevarmempi. Pitäisi olla hoikempi. Pitäisi olla lihavavampi. Pitäisi olla kauniimpi. Pitäis olla tehokkaampi. Pitäisi olla kunnollisempi. Pitäisi lopettaa tupakanpoltto. Pitäisi jo olla parempi olo. Pitäisi olla onnellisempi. Pitäisi olla tyytyväisempi.
Tää lista on loputon, mitä kaikkea me keksitään itseltämme vaatiakaan. Jokainen miettiköön omaansa. Tai sit ei.

Mutta joka kerta kun tuo tietty vaatimus ei täyty, tulee se paska fiilis.
Ja aika usein me ollaan tosi ankaria itsellemme siitä, että niin kävi.
Jokaikinen päivä kun tuo tietty vaade ´mun pitäisi´ jyskyttää takaraivossa ja se ei toteudu, niin sitä menee nukkumaan pettyneenä itseensä.

Ei sillä, etteikö näitä vaatimuksia ole hyväkin itselleen asettaa silloin tällöin.
Mutta jospa puhuiskin tavoitteista, joihin haluaa päästä.

Muuttaisiko se yhtään sitä, ettei olisi niin ankara itselleen? Osaisi olla hitusen armollisempi, edes joskus.

Koska on oikeesti aika vittumaista olla pettynyt itseensä. Eikö?

Väärinkäsityksiä

Väärinkäsitys.

Googlasin sen sanan. Sivistysanakirjan lisäksi Google osasi kertoa minulle, miten se sanotaan monella muulla kielellä. Mutta sanot sen millä kielellä tahansa, jos tulet väärinymmäretyksi, niin sitten tulet.

Jokainen on varmasti ollut tilanteessa, jossa ymmärtää väärin jotakin. Toisinaan se on noloa ja joskus varsin hauskaa, ainakin jos osaa nauraa itselleen.
Ja jokainen on ollut tilanteessa, jossa on tullut väärinymmärretyksi.

Mitäpä näistä. Kömmähdykset on arkipäivää. Pikkuinen väärinkäsitys siellä täällä, ketä se haittaa.

Paitsi sitten kun se haittaa.

Mut ymmärretän silloin tällöin väärin sarkasmini vuoksi. Kuivan huumorini ja kyvyttömyyteni tajuta milloin se on okei ja milloin ei, olen ollut enemmän kuin yhdesti tai kymmenesti tilanteessa, jossa joudun sanomaan toiselle, että se oli vitsi, läppä, humoristinen kommentti, kevennys.

Toisinaan ja itse asiassa aika usein, mut ymmärretään väärin, koska olen ujo. Luonteenpiirre, jonka olen oppinut peittämään itsessäni ja näin ollen sitä tuskin päälle päin kovin helposti huomaa.
Mutta mä olen ja se näkyy miltei kaikessa, ja siksi kohtaan ihmisiä, joiden mielestä olen kylmä tai epävarma tai karkea tai tunteeton.
Voi kultaseni, olen kaikkea muuta. Olen vain ujo, joka miettii ihan ihan ihan liikaa mitä voi sanoa, mitä tehdä, miten käyttäytyä. Ehkä juuri sen takia piiloudun niin herkästi sarkasmini taakse. Se on kuori, johon on helppo vedota.
Onneksi sen ujouden taakse pääse näkemään, kun oppii tuntemaan mut kunnolla.

Mun blogipostauksenikin ymmärretään silloin tällöin väärin. Myönnän, että joskus se saattaa olla harkittua. Haluan kertoa itsestäni, kertomatta miten asia oikeasti on.
Ja joskus kerron tunteella. Ja kun teen niin, on paljon todennäköisempää, että mut ymmärretään väärin.
Viimeisin postaukseni aiheutti sen, että minua pidettiin euforian tavoittelijana. Sarjadeittaajana. Vaikka viestini olikin täysin päinvastainen. Joten ei, euforia ei ole sitä mitä tavoittelen.
Kumppanuus, se on se mitä haluaisin.
Niin kerta.

Ehkä kaikkein haastavinta väärinkäsityksessä on se, että kun yrität lähteä korjaamaan sitä, saattaa olla, että sinut ymmärretään vielä enemmän väärin. Mikään mitä sanot, ei oikeastaan paranna tai muuta asiaa. Päinvastoin. Toinen on ymmärtänyt sinut väärin alunperin ja tämän väärän ymmärryksensä takia hän kuulee kaiken sen valossa, siihen perustuen. Niin sanottu vahinko on jo tapahtunut. Ärsyttävää ja turhauttavaa.

Onko kuitenkin niin, että väärinkäsitys itse asiassa kertoo enemmän kuulijasta kuin kertojasta.
Ehkä. Koska inhimillisiä ihmisiähän tässä ollaan ja meillä kaikilla on oma taustamme, oma menneisyytemme, niin tottakai me reflektoimme kuulemaamme siihen. Ymmärrämme asioita kokemamme perusteella, teemme olettamuksia toisen tarkoitusperästä. Ymmärrämme toisen sanoman väärin.
Niin käy kaikille, sulle itsellesikin.
Ja mullekin.

Eli jep. Olin itse jokin aika sitten tilanteessa, jossa mut ymmärrettiin väärin. Tilanne johti toiseen ja sen seurauksena ymmärsin itse väärin. Väärinkäsityksien seurauksena kumpikaan ei enää osannut toimia, niinkuin toinen olisi toisen toivonut tai halunnut toimivan. Siinä hetkessä kun olisi pitänyt julistaa välirauha, ei niin kuitenkaan tapahtunut.
Niin käy joskus. Se on harmillista ja turhauttavaa. Paskamaista.
Ja se on myös totaalisen ja täysin perseestä.

Joskus väärät käsitykset jäävät elämään. Mahdetaanko me sille mitään?

Sinkun elämää

Sinkku. Sinkkuus. Sinkkuelämää.

Toisille se on kirosana, toisille tavoiteltava olotila.
Toiset tekisivät mitä vaan saadakseen sen, ja toiset yrittävät epätoivoisesti päästä eroon siitä.

Mä olen sinkku.
Ystävät toisinaan ovat verranneet mua Carrie Bradshawhin. Sinkkuelämän kolumnistiin, joka seikkailee deittailuviidakossa ja kirjoittaa kokemuksistaan.

Nojoo. Niin tai näin.
Joskus sinkkuus on aika vaikeaa.

Euforia. Sitä moni sinkku hakee.
Minä myös. Ainakin toisinaan.
Jotenkin sitä toivoo kohdalleen jotakin niin mullistavaa, että tässä se on. Tämä on jotakin huikeaa. Tämä vie multa jalat alta. Euforia. Polttava ihastumisen tunne, huumaava tunne. Hämmentävä ja ihana.
Valitettavan usein tällainen tunne ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin riippuvuussuhteeseen. Se ei ole rakkautta. Se on riippuvuutta. Sitä tarvitsee toiselta sitä euforiaa, muuten ei voi olla hyvä olo. Ja jos sitä euforiaa ei heti saa, tulee vieroitusoireita. Ja millä niitä vieroitusoireita poistetaan? Hakemalla uutta euforiaa.

Älkääkä ymmärtäkö minua väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että epätoivoisesti etsii ketä vain elämäänsä. Päinvastoin. Täysin päinvastoin.

Mutta joskus ne vieroitusoireet on kohdattava. Tai sitten on kohdattava se tosiasia, että on narkkari.

Mä olen itsellenikin todistellut, että osaan olla yksin ihan yhtä onnellinen kuin parisuhteessakin.
Ja niin se varmaan onkin.
Sinkkuuden ja deittailun viidakossa, unohdin sen vain hetkeksi, koska euforia. Ja euforian jälkeen sattuu. Ja paljon. Ja silloin yksin on vaikea olla onnellinen. Koska sattuu. Paljon.

Joskus, mahdollisesti, toisinaan, ehkä ja saattaa olla, että kohdalle osuukin jotakin oikeaa. Mutta tunnistaako sen sitten euforiaa etsiessään, ja jos tunnistaa, osaako sen ottaa vastaan?
Koska sitten ollaankin vaarallisella tiellä. Pelko siitä, että tällä kertaa muhun sattuu ja oikein tosissaan, saattaa saada käyttäytymään impulsiivisesti, vetäytyvästi ehkä jopa agressiivisesti. Sitä saattaa sattumalta tehdä oikeita asioita, mutta yleensä valitettavan usein päätyy tekemään vain vääriä asioita. Ja kierre on valmis.

Niin. Ei tämä helppoa ole. Olla sinkku. Välillä kokee onnea, onnellisuutta siitä, että kukaan ei halua omistaa, mutta sitten kuitenkin toisena hetkenä haluaisi olla jonkun oma. Paradoksaalista.

Vaan eihän siinä ole mitään väärää, että haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Koska sehän on parasta mitä voi olla. Näin sinkkuna, sitä joutuu joskus muistuttamaan itselleen, että mullahan on jo sitä. Rakkautta. Rakkaus lapsiin, perheeseen, ystäviin. Jos keskittyy vain sen romanttisen rakkauden uupumiseen, silloin kokee olonsa yksinäiseksi, rikkinäiseksi ja ehkä vajaaksi. Ja silloin tavoittelee vääriä asioita. Ja sokeutuu sille, mikä on jo.

Mä en halua mun onneni riippuvan yhdestä ihmisestä. En ole sellainen. En ole koskaan ollutkaan. Mutta se yksi ihminen voi lisätä mun onneani. Se yksi ihminen voi olla osa mun elämääni, ei mun kaikkeni. Ja sen yhden ihmisen kanssa saa sen euforian, ilman että sitä kaipaa ja tarvitsee.