laiska on hyvä olla

Iskä sanoi kerran, että hän alkoi voida paremmin kun myönsi itselleen, että on laiska.
Kysyin miksi, johon iskä tokaisi, että kun ymmärtää, että on perusluonteeltaan laiska, ei siitä ota enää stressiä.

Mä olen laiska.

Harva sitä musta uskoo, koska saan aikaiseksi niin halutessani, mutta oon mä. Ja myönsin sen itselleni, kuten iskä. Mutta en alkanut voida paremmin.
Ainakaan juuri sillä hetkellä.
Koska en täysin ymmärtänyt mitä iskä tarkoitti.

Ymmärränkö nyt? Tuskin. Koska en oikeastaan ole ihan varma oliko iskällä mitään pointtia koko jutussa. Kunhan antoi älykkään filosofiselta kuullostavia tekosyitä omalle laiskalle olemiselleen.

Silti. Se jäi mulle mieleen. Koska tahdon uskoa, että iskä oli jonkin jäljillä.


Viime syksy oli mulle rankka. Kävin pohjamudissa. Tosi syvällä. Juttelin terapeutin kanssa ja olin sairaslomalla. En syönyt mitään ja pesin hampaat kerran viikossa. Niin syvällä mä olin. Ryvetyin. Ja annoin itseni ryvettyä. Nukuin enemmän kuin koskaan, ja silloin kun en nukkunut, makasin sohvalla ja tuijotin kattoa.

Mutta se ei ollut laiskottelua.

Ei todellakaan. Keho kävi ylikierroksilla. Sen lisäksi, että mun käteni tärisivät koko ajan, koko kropan säestäessä tutisemalla kuin haavan lehti syksyisessä viimassa, mun lauseeni oli sekavia, sekavampia kuin yleensä, ja vibramaisten äänihuulien kautta tulevia vapisevia sanoja.
Mun pääni. Sen kovalevy oli täyttynyt, mun sydämeni läikkyi yli. Ei kuitenkaan vaaleanpunaisia rakkaudentunteita, vaan surua, ikävää ja pettymyksiä, traumoja ja pahaa oloa.

Päätin buutata itseni. Formatoida kovalevyni. Ja poistaa Tinderin. Annoin hiljalleen sen kaiken työstressin, sydänsurut, elämän esteet, traumat ja anteeksiantamattomuuden itseäni kohtaan valua musta ulos. Tuijotin sitä kattoa niin tiiviisti. Ihan kuin siellä olisi ollut vastauksia.

Ei siellä kuitenkaan ollut.

Keksin ne ihan itse. Ennen pitkää. Yhtään kunniaa viemättä ihmisiltä, jotka silloin suostui kuuntelemaan mun rikkinäistä levyä, jolla soi samat ihmetykset ja voivotukset ripiittinä.

Ja tadaa.
Vastaus oli myöntää itselleen, että on laiska.
Kuten iskä sanoi.

Ja laiska tässä kohden ei välttämättä tarkoita juuri nimenomaan laiskaa. Kokisin sen ennemminkin synonyyminä asialle, josta et välttämättä pidä itsessäsi. Piirteestä, jota et arvosta. Jota et ehkä edes halua olla. Asiaksi, jota tunnut jokaikinen kerta selittelevän ystäville ja tuntemattomille, että en mä sellainen tai tällainen yleensä ole.

Kaikki lähtee siitä, että myönnät olevasi laiska. Myönnät, että olet jonkinlainen. Myönnät, että sussa on piirre, jota et ikinä myöntäisi ääneen.

Jos tuntuu liian häijyltä myöntää sitä koko maailmalle, niin myönnä edes itsellesi.

Mä myönsin, että mä en ollutkaan enää vahva. Olin ollut 43 vuotta. Tai ainakin yrittänyt. Ja kun myönsin tämän, ensin vain itselleni, oivalsin samalla, että olin ollut vahva, koska kaikki piti sitä mussa jotenkin erityisen hienona ja arvotettavana luonteenpiirteenä. Yritin olla vahva, ja olin vahva, koska sille jalustalle mut oli laitettu. Minä mukaan lukien.

Mä myönsin itselleni, että kaipasin rakkautta pakonomaisesti. Myönsin, että etsin rakkautta, en ihmistä.

Mä myönsin itselleni, että tein kaikkeni, vapaapäivillä ja lomillakin, työssäni, koska halusin olla korvaamaton. Halusin osoittaa, että musta on tähän, ja enemmän.

Mä myönsin itselleni, että yritän väkisin olla superäiti, joka jaksaa ja osaa ja on paras, vaikka elämä muksii nyrkkeilyhanskoin.

Yritin olla joku, jonka ajattelin olevan parempi, viisaampi, kauniimpi, hauskempi.

Ja kun myönsin nämä asiat itselleni, aloin voida paremmin.

Sillä ymmärrystä seuraa usein oivallus.

Oivalsin olevani laiskan lisäksi, korvattava töissä. Ja se vapautti mut melkoisen suuresta paineesta. En tiedä miksi. En ainakaan osaa selittää sitä. Ainakaan niin, että kovin moni ymmärtäisi.
Oivalsin, että kaipuuni rakkauteen täytyy pitää sisällään ihmisen, joka on sen arvoinen. Oivalsin, että oikea kysymys ei ole se, että sovinko minä hänelle, vaan se, että sopiiko hän minulle. Oivalsin, että en halua ihmistä, joka rakastaa ihannekuvia, vaan ihmistä. Oivalsin, että haluan tehdä samoin.
Oivalsin, että lapseni rakastavat mua silloinkin kun en ole paras äiti, kun en jaksa, kun en osaa, ja silloinkin kun menetän hermoni. Oivalsin, että olemalla viisaampi, kauniimpi tai hauskempi en ole parempi versio itsestäni. Oivalsin, että silloin en olisi minä.

Ja oivallusta seuraa oppiminen.

Sillä tiellä täällä ollaan.

Laiskan tiellä.

Suossa makaamalla ei pääse kiipeämään puuhun

Joskus elämä menee pitkin vittua, päin persettä, ihan reisille.
Suoraan sanottuna ja muutamalla supisuomalaisella kirosanalla höystettynä.

Silloin tällöin elämässä laitetaan kapuloita rattaisiin ja kulku estyy. Tai ainakin hidastuu.
Useimmiten asiota vain tapahtuu ja sillehän me emme mitään voi.
Joskus joku ihminen haluaa tahallaan vaikeuttaa kaikkea tai satuttaa sua, ja tekee elämästä hankalaa, ehkä jopa synkkää.
Ja joskus, teet sen ihan itse. Kuset nilkoillesi.
Mä olen tehnyt niin, enemmän kuin yhdesti. Kunniattomien tekojen seuraksena olen joskus pissinyt asioita ja maksanutkin siitä. Pilannut mahdollisuuksiani ja synkistänyt elämääni.

Siellä kuuluisassa suossa on todellakin oltu silloin tällöin. Ja siellä on varsin helppo unohtaa tavoitteensa. Tai tehdä niistä itse omassa mielessään saavuttamattomia. Yritys mennä niitä kohti on silloin ihan liian tahmeaa.

Silti mietin, kun siellä suossa on, ei sieltä kai kannata lähteä heti juoksemaan poiskaan?Todennäköisesti silloin vain väsyy ja tasaisella maalla kulku on raskasta ja sä vaan puuskutat menemään, kun oot niin hengästynyt.
Joten josko sinne suohon ihan hetkeksi voisi jäädä makaamaan. Ottamaan henkeä. Miettimään miksi sinne joutui. Pitääkö kenties katsoa peiliin? Miten sieltä pääse pois? Mitä voi ihan itse tehdä?

Vaan ei sinne suohon kannata silti jäädä makaamaan ikuisiksi ajoiksikaan. Valittamalla ne unelmat ei koskaan tule lähemmäksi. Valittamalla mikään asia ei tapahdu.
Jotkut ihmiset, ikävä kyllä, ovat siihen suohonsa jääneet. Märehtimään kuinka paskaa heidän elämänsä on. Valittavat miksi aina heille ja miksi aina minä ja miksi ei koskaan mitään. Vellovat ja tuskailevat.

Ei. Siihen ei kannata jäädä. Uppoaa vaan syvemmälle.
Mieluummin nousee vaikka vähän pahaa tekiskin.

Ja sitten. Alkaa hitaasti kulkea kohti suon reunaa, kohti tasaista maata ja lopun viimein kohti niitä puiden latvoja, joilla sun unelmasi elää.

Mun tämän viikon haastavin edesottamus oli kun maailmankaikkeus yritti vihjata mulle, että oisko syytä lopettaa kirjoittaminen.
Mulla on kaksi tietokonetta. Oli siis. Nimettäköön ne vanhaksi ja vielä vanhemmaksi. Vanha päätti, että näyttö ei tästä lähin toimi enää laisinkaan, ja vielä vanhempi sanoi vain tervetuloa, mutta jysähti siihen. Totesin, että tervemenoa.
En jäänyt tilannettani surkuttelemaan sen enempää kuin yhden illan verran. Mitäpä sitä suossa makaamaan.
Kiitos pomolleni ja ex-miehelleni, että nyt kirjoittelen tässä uuden karhealla koneella ja olen taas tyytyväinen.

Nimittäin joskus. Elämä ei olekaan niin perseestä.

Mulla on unelmia. Meillä kaikilla on. Tietenkin. Joskus joku unelma tuntuu itsellekin aika hassulta ja miettii, että se nyt on vain sellainen haave. Tuolla se on puun latvassa. Enhän mä tonne kipuamaan pääse.
Syyllistynyt tähänkin itse.
Mutta kun lähtee miettimään sitä haavettaan niin päin, että mitä askelmia, tai puun oksia, kuten tähän metaforaani paremmin istuu, pitkin lähtee nousemaan ylöspäin, niin saattaa äkisti huomata, että tukevien oksien varassa yksi jos toinen tavoite kohti unelmaasi kestääkin sun painosi ja vie sua koko ajan ylemmäs.

Lähempänä latvaa, sun unelmaa, oksat voi olla ohuempia ja taipuisampia, mutta kun kuljet maltilla ja harkiten, nekin oksat kestävät katkeamatta, vaikka taipulevatkin painon alla.

Usko itseesi. Usko unelmiisi. Olkoon ne kuinka korkealla puun latvassa asti. Sä pääset sinne. Vaikka matka olisikin joskus huimaavan pitkä.

Ihanaa myöhäistä sunnuntai iltaa.
Astutaan ensi viikolla kaikki yksi oksa ylemmäksi.

Mun selässä on mun puu. Latvaan on vielä matkaa, mutta oksilla mennään jo kovaa vauhtia. 

oot vaan naivi kun et petä

Mä olen vaan niin naivi.
Kun en lähtenyt panemaan pettäjämiehen kanssa.

Näin mulle sanottiin.
Sanottiin, kun ihmettelin kaikkien pettäjien paratiisissa ruotsilaivalla kaveria, joka olisi halunnut tutustua muhun. Eli panna, suomenkieleksi käännettynä.

Viime lauantaina, kun päädyin siskoni kanssa kaksin, ensi kerran sitten kahteen vuoteen, paikalliseen yökerhoon, eräs miespuolinen henkilö kysyi siskoltani, että onkos tuo sinkku. Viitaten minuun.
Tämän jälkeen hän teki aloitteen jutustellen ja ilmaisi itseään myös koskettelemalla mun reittäni. Hyvin hienovaraisesti tosin, mutta tällaiselle monessa sopassa keitetylle naiselle varsin selkeän ymmärrettävästi.
Istuimme samassa pöydässä jokusen tovin, koska kyseinen mies myös sattui olemaan siskolleni ennestään tuttu. Kiinnostiko minua tuo mies, ei oikeastaan, mutta se ei olekaan se pointti.
Poistuin pöydästä hetkeksi, koska pissahätä.
Ja kun palasin takaisin pöytään, unisex-wc:stä, joka jo sinänsä oli kokemus, kertoi siskoni, että minua liehitellyt mies oli tokaissut, että jossain täällä iltaa viettänee myös hänen tyttöystävänsä.

???

Keltanokaksi mua ei tällaisissa tilanteissa voi sanoa, joten varsinaisesta yllätysmomentista ei ollut kyse. Ja se, etten edes pahasti yllättynyt, on oikeastaan se iso hämmennys ja jopa sääli

Miksi ihmiset pariutuvat, jos haluavat jotain muuta seuraa kuin kumppaninsa? Miksi ihmiset pysyvät yhdessä, jos seksiä ja seuraa on haettava muualta? Ja kuka lähtee mukaan tällaiseen? Miksi joku lähtisi parisuhteessa olevan ihmisen mukaan baarista tai ruotsinlaivalla?

Ollaanko me jotenkin niin kiinni siinä ajatuksessa, että meidän pitää olla parisuhteessa aina ja iänkaikkisesti? Vaikka se olisikin sellainen niin sanottu paska suhde. Sanooko sun vanhemmat, että älkää erotko? Lapset ja kaikkea. Annatko ympäristön luoda paineen, että jos eroat olet kakkosluokan kansalainen? Etkö ollut tarpeeksi sitkeä, luovutitko liian aikaisin?

Hirvittävän monta kysymystä. Tiedän. Mutta tämä pieni ihminen on hämmentynyt.

Mua on kyseenalaistettu, koska olen eronnut avioliitosta kahdesti. Molempiin sitouduin, koska halusin. Molempiin menin syistä, jotka juuri sillä hetkellä silloisessa elämäntilanteessani tuntuivat oikeilta, olivat oikeita. Mutta minä muutuin, ja hän muuttui. Niinkuin jokaikinen ihminen täällä.
Joka päivä me elämme ja koemme ja muutumme.
Mä erosin, koska en halunnut pettää. Mä erosin, koska halusin jotain muuta kuin mitä se nimenomainen suhde pystyi antamaan mulle.
Ja tietenkin mun ratkaisujani kyseenalaistettiin. Vanhemmat nousivat barrikadeille ja palkkasivat lakimiehiä. Suttuivat ja syyttivät pettämisestä, petturuudesta. Multa kysyttiin luovutanko liian aikaisin, multa kysyttiin, kuvittelenko vain, että ruoho olisi vehreämpää aidan toisella puolella. Multa kysyttiin haluanko jotain mitä ei ole olemassa.

Jos haluankin jotain mitä ei ole olemassa, entä sitten. Jos haluamaani ei ole olemassa, pitäisikö mun valita olla jossain mitä en halua?

Ilmeisesti moni valitsee niin.

Ruotsinlaivalla, jossa olimme juhlimassa rakkaan ystävän 40vee syntymäpäivää, kohtasin kaksi miestä, jotka olivat tahoillaan varattuja, mutta osoittivat siitä huolimatta kiinnostustaan muhun.
Ensimmäinen kertoi siskolleni, että haluaisi tutustua muhun. Koska olen hänen mielestään kaunis, hauska ja kiinnostava. Kuullosti mukavalta ja annoin miehelle tsäänssin. Kävi kuitenkin ilmi, että hänellä on avovaimo ja kaksi lasta. Ja samalla kävi selväksi, että minä olen naivi, koska en ymmärrä, että ihmiset nyt vaan tekevät tällaisia asioita.
Kysyin aikooko hän erota? Koska vastaus kiinnosti tällaista uteliasta ihmistä.  Ja vastauksen sain, hetkeäkään miettimättä ja varsin yksiselitteisen. En. En aio, koska lapset. Ja koska on tehty lupauksia.
Sanonpahan vaan, että siinä on kahdelle lapselle mielettömän hieno isäroolimalli.

Toista miehistä lähestyin itse. Siellä ruotsinlaivalla. Koska parta.
Jutustelun lomassa hän melko pian kertoi, että kotona on vaimoke. Nostin hattua herralle ja sanoin, koska hän oli aivan yksin laivalla lähinnä vain ylittämässä merta, että on tervetullut seuraamme. Tanssimaan ja ottamaan oluen pari. Hän kiitti kutsusta, mutta totesi menevänsä nukkumaan.
Samalla hetkellä kun kerroin ystävilleni, että sääli, siinä olisi ollut salskea mies, mutta varsin kunnioitettava, koska vetäytyi varattuna, sain puhelimeeni messenger-viestin, jossa luki hytin numero ja teksti: jos tarviit exitin...
Sinänsä jännä, että tällä kaverilla ei edes ollut puhelinnumeroani, ainoastaan etunimi ja paikkakunta. Tämä yksilö oikeasti näki vaivaa, jotta voisi kertoa haluavansa panna mua todeten, että voidaan toki ihan vaan nukkuakin. Teki tämän kaiken, vaikka oli suhteessa.
Laskin hattuni maahan ja totesin, että se siitä kunnioitettavuudesta.

Onko siis parempi käyttäytyä näin? Parempi kuin lähteä parisuhteesta, joka ei anna sulle asioita, joiden takia et tekisi edellämainittuja asioita. Mitä hittoa!

Mä tiedän, että on parisuhteita, joiden takia sä et koskaan tekisi mitään tuollaista. On ihmisiä, joille sä et tekisi niin. Sulle ei tulisi mieleenkään.
Koska läheisyys, läsnäolo, seksi, huumori, äly, kumppanuus, kaikki on jotakin sellaista mitä arvostat niin paljon, mitä haluat niin paljon, että menet ruotsinlaivallakin nukkumaan yksin ja laitat kumppanillesi viestin viideltä yöllä. "Rakastan sua, huomenna on darra."

Voi toki olla, että nämä tapaamani miespuoliset henkilöt olivatkin vain pelkkiä kusipäitä.

sinkkuäidille sulhanen

Perjantaipäivän kunniaksi googlasin itseni.
Koska olin hieman tekemistä vailla.
Nuha jatkuu. Yhä. Se on kestänyt jo yli kuukauden. Shit.

Eli tekemisen puuttessa googlasin. Tiedän, että säkin olet tehnyt sen. Kukapa ei olisi.

Tein sen pitkästä aikaa.
"reetta ek" hakukoodilla löytyi tuloksia, joista osa yllätti ja osa ei.
Vaan onneksi siellä ei enää löydy sitä roskaa, jota elämäni yhdessä vaiheessa sieltä luin. Siksi lopetin itseni googlaamisen.
Kunnes tein sen äsken.

Miksi musta sitten löytyi roskaa?
Koska mulla oli aikoinaan oma viisitoistaminuuttiseni julkisuudessa.
Kyllä. Myönnettäköön se nyt. Olen yksi niistä naisista, joilla on menneisyydessään tosi-tv kokemus. Yllätys :D
Ja jokainen meistä tositeeveeläisistä on lukenut somen sivuilla itsestään kommentin kuinka julkkistyrkky sejase on.
Omat lähtökohtani tälle kokemukselle olivat mitkä olivat. Kysy jos haluat tietää.
Sillä ei kuitenkaan ole tekemistä sen kanssa, että kokemus oli huikea. Ja ne muistot, jotka tästä jäivät, jaksavat naurattaa mua vielä vuosia. Naurattaa mua, ja kaikkia myötähäpeää tuntevia ystäviäni.

Itsestään kakan lukeminen somen sivuilla saattaa kuitenkin satuttaa. Vaikka kuori olisikin kova.
Ja nostaa meissä ennen pitkää barrikadeille nousevan ihmisen, joka puolustaa omaa hyvyttään sivaltavilla sanoilla ja vikkelän terävillä vastakommenteilla. Sanonpahan vaan, kokemuksesta, ettei ole vaivan väärtti. Se sivaltaa ken haluaa, sanot mitä sanot.
Eikäpä se ole siitä kovasta kuorestakaan kiinni. Jos luet kommentit, ymmärrä, että ne tulevat ihmisiltä, jotka haluavat satuttaa sua. Omasta syystään. Mikä se ikinä onkin.

Mä luin niitä, uteliaisuuttani. Luin ensiksi ja sitten lopetin. Tarpeetonta taakkaa.
Bloggarina kohtaan joskus samaa. Ikävuosia on nyt kymmenen enemmän ja välinpitämättömyyteni satuttavia kommentteja kohtaan on kasvanut. Kritisointi on aina valaisevaa, paskaksi haukkuminen ei niinkään.
Kirjoitan, vaikka sanoisit mitä.

Enivei. Mun kokemukseni sinkkuäitinä tositeeveessä kesti noin vuoden verran. Alun huipusta, iltalehtien juoruihin ja kysymyksiin joko mulla ompi mies.

Kyllä, etsin miestä telkkurissa. En silloinkaan löytänyt.

Kymmenen miehen joukosta valitsin yhden, noin kymmenen jakson aikana.
Ja koska taipumukseni on silloin tällöin tehdä huonoja päätöksiä, nykyäänkin, tein sellaisen silloinkin. Yksi heistä olisi ollut oikea valinta, tajusin sen liian myöhään.

Ne miehet ne miehet. Sinkkuäidille sulhanen -tosi-tv vuonna 2007.

Jälkiviisaus opettaa, jos vain ymmärtää missä teki virheen.
Silloin mä olin vielä nuori ja kaunis. Päätökseni oli täysin pinnallinen. Anteeksi.

Mutta sainpahan nenilleni. Uros jonka valitsin, päätti haukkua mut livenä pahemmin kuin kukaan somessa oli vaivautunut tekemään. Ja uhkailikin vielä, tekstiviestillä. Ihanan vanhanaikaista.

Tavallaan ja aidosti mä nautin koko kokemuksesta. Kymmenen miestä kilpailee mun huomiostani, jokainen joutuu perustelemaan miksi olisi mulle se oikea. Yksikään kymmenestä ei onnistunut. Paitsi se yksi, melkein.
Elämys ei ollut kuitenkaan pelkkiä miehiä. Se oli uusia ystävyyksiä, uusia paikkoja ja tilanteita. Cha-cha tanssia kameroiden kuvatessa, viininmaistelua viinitilalla, yksityinen stand-up show, ammuntakisat radalla, kumipallossa mäenlaskua, ampiaisenpistoja ja surkeita vitsejä. Haastatteluja, kuvauksia ja unohtumaton Amsterdamin reissu. Mä sain kaikesta niin paljon, eikä yksikään somekommentti pystynyt viemään sitä multa pois.

Joku on joskus löytänyt teeveessä itselleen kumppanin. Näin olen kuullut. En mä kiellä, ettenkö hieman sinisilmäisestikin halunnut kuvitella, että elämäni kumppani, se oikea, astelisi vastaan Vanajanlinnan nurmikentällä, jossa miehet ensi kertaa tapasin.
Hymyni hyytyi ja sinisilmäisyys katosi melko pian, mutta yritin antaa itselleni mahdollisuuden. Josko sittenkin. Mutta kun ei.

Ja ei se mitään. Ainakaan en riisunut vaatteitani julkisesti. En hitto vieköön edes pussanut kameroiden edessä. Varsinainen siveyden sipuli.
Mua ei edes pyydetty Iltapäivälehden alusvaatekuvauksiin. Vaikka muita sinkkuäitejä pyydettiinkin. Ei sillä, että mä olisin alusvaatteisillani sinne sivuille halunnutkaan, mutta silti piti kysyä, jotta miksi ei.
Pelkäsin, että vastaus olisi, että sulla on liian pienet tissit. Osoittautui, ettei se ollut. Se riitti mulle. Hyvä näin.

Kokemukseni tv-tähtenä huipentui valintaan. Puitteet olivat upeat ja tunnelma odottava. Jossei henkeäsalpaavan jännitynyt, niin viinihuuruisen kikattava kuitenkin.
Ja kuten jo kerroinkin, valitsin väärin. Kolmas vaihtoehto olisi ollut se, joka mun olisi pitänyt valita, ehkä...
Atmosfääri tihkui hymyjä ja kyyneleitä. Onnea ja pettymyksiä.
Oikeasti itkin, kun dumppasin kakkosvaihtoehdon.
Kameroiden edessä dumppaaminen kun ei ole sen helpompaa kuin ilman kameroitakaan. Se sattuu joka kerta.
Itseäkin.

Kyyneleet. Anteeksi, että dumppaan sut, mutta se on pelin henki.

Jännä kuinka nämä vanhat tunteet, ilot ja surut, voivat tulvia mieleen vain googlaamalla itsensä.

Palasin menneisyyteen yli kymmenen vuoden taakse vain näkemällä kuvan, lukemalla tekstin. Muistin asioita, jotka luulin unohtaneeni. Tunsin tunteita, joita silloin koin.
En tietenkään kaipaa kameroiden eteen, enkä kaipaa kymmentä miestä riviin. Enkä kaipaa edes sitä, kun olin 32vee.
Annoin vain itseni hetken vaalia muistoja, jotka antoivat mulle palasen julkisuutta ja kasvot iltapäivälehtien sivuilla. Sen hetken, kun kävin R-kioskilla ostamassa savukkeita ja papereita kysyttäessä iskin pöytään iltasanomat ja sanoin, että mä oon tossa.
Väläytin valloittavan hymyni ja koin ainoan kerran elämässäni hetken
"etkö sä tiedä kuka mä oon".

Oli se sen arvoista.

Ja nyt mä oon taas sinkku. Toivottavasti valitsen nyt oikein, kun se hetki eteeni tulee.

tuskin sun sinkku tarvii olla

Sain Instagram sivulleni tässä päivänä eräänä kommentin erääseen kuvaan, jossa näkyy runsaasti pienten tissien tissivakoa.

Kommentti kuului näin:
Tuskin sun sinkku tarvii olla jos et halua 😘

Mua ärsytti kaksi asiaa. Itse kommentti ja se, että mua ärsytti. Ei pitäis olla niin herkkähipiäinen. Varsinkin kun kommentin kirjoittaja todennäköisesti tarkoitti lausahduksensa täysin positiiviseksi kehuksi. Vaikkakin viittasi ehkä vain ulkonäöllisiin avuihin. #tissivako
Yritin ottaa sen sellaisena. Silti mua ärsytti.

Taustalla lienee se, että kommentti ei ole ainoa laatuaan. Vastaavia kommentteja saan silloin tällöin. Viestejä, joiden kirjoituasu on samanmoinen, mutta kuullostaa mun korvissani siltä, että sinun ritari valkoisesi tulee pelastamaan sut sinkkuuden kurimukselta, tässä mä oon.

Sinkkuus ei ole valinta. Ainakaan mun kohdallani. Tai joo, tavallaan kyllä, mutta ei sitten kuitenkaan.
Mä olen sinkku, koska en ole parisuhteessa. Se ei tee musta kärsivää neitoa, se ei tee musta naista, jonka ensisijainen tavoite on löytää itselleen mies.

Kumppani, mies, se tulee kohdalle kun ja jos tulee. Asiat etenevät miten ne etenevät, ja jonain aamuna tajuan, että olen onnellisesti parisuhteessa. Ihmisen kanssa, jonka kanssa viihdyn enemmän kuin yksin. Ihmisen kanssa, joka rakastaa mua juuri sellaisena kuin olen. Ei vain olematonta tissivakoani ja persettäni. Hän rakastaa mua, koska ei halua olla ilman mua.
En koe ansaitsevani yhtään sen vähempää.

Kun saan, kuten on tapahtunut, viestin, jossa todetaan, että vau ootpa sä kaunis lähetäänkö treffeille, vastaus on yleensä radiohiljaisuus.
Kerro mulle miksi mä haluaisin lähteä sun kanssa treffeille. kerro kuka sä olet, mitä sä teet, mikä saa sut syttymään, mitä sä pelkäät. Kerro mulle vaikka vitsi.
Ja ennen kaikkea kysy kuka mä olen. Sä et tiedä musta kuvan perusteella mitään.
Sun mielestä olen nätti, mutta mä en ole koriste-esine, en näyttelyvaimo. Mä olen helvetin sekava ja sarkastinen blondi, jolla on terävä mieli ja kuivat jutut. On aivan täysin mahdollista, että sä et pidä musta.

Eli onko niin, että mun ei "tarvitse" olla sinkku, jos en halua?
Niin kai.
Jos nyt sattuisi olemaan niin, että sinkkuus olisi maailman hirveintä ikinä.

Mutkun se ei ole.

Tiedän, ettei mun tarvitse olla sinkku, mutta en luovu siitä statuksesta ellet saa mua rakastumaan.

Älkääkä käsittäkö väärin. Tietenkin mun mieltä lämmittää kun joku sanoo kauniiksi. En tietenkään pahastu siitä, jos sen käsityksen saitte. Päinvastoin. Se on ihanaa. Jokaikisen itsetuntoa hivelee kun ulkonäöstä annetaan kehuja.

Kyllä mun pinnan alla on myös pinnallisuutta. Sen hitusen verran.

Flirtisti

Mua on sanottu maailman parhaimmaksi ja huonoimmaksi flirttaajaksi.
Samassa lauseessa.
Tuo ketku mieheksi kutsui mua myös pikkunörtiksi, seksin mustaksi aukoksi sekä häröpalloksi. Tunnustan ensimmäisen ja jälkimmäisen. Keskimmäinen ei onnistu pelkästään omin avuin.

Mutta flirtti. Mä pidän siitä. Itse tehtynä tai toisen yritelmänä. Siitä tunteesta.

Kerran flirttailin töissä, tai myönnän tässä yhteydessä tämän yhden kerran. Asiakkaalleni.
Varsin hyvännäköinen mies minun makuuni tuli hakemaan tarjousta keittiöstä. Tarjous päätyi kauppaan ja mieshenkilön osalta noin seitsemään visiittiin työpöytäni äärelle.
Mä siis flirttailin ja olen varma, että hän teki niin myös. Sikäli mikäli ymmärsin oikein hymyt ja vieri vieressä istumisen, vahingossa tehdyt kosketukset ja tarkoin valitut vihjaavat lauseet.

Osoittautui kuitenkin, että mies oli varattu. Tämä kävi ilmi kun nelikymppisen ihmisen itsevarmahkolla rohkeudella lähetin hänelle työliitännäisen viestin, jonka ps. osiossa kysyin josko hän lähtisi kanssani oluselle, eli suomeksi treffeille.

Ensi reaktioni, mitä vittua, jälkeen mua harmitti, jotta miksi kuluttaa hyvää flirttiä jos on varattu. Kunnes jonkin tovin kuluttua, häviöni niellen, myönsin itselleni tosiasian, että oli miten oli, flirtti oli hyvää ja piristi molempien päivää. Sen seitsemän kerran.

Joten flirtti, ei se ole vain sinkkujen yksinoikeus. Tahi pelkästään tuomittava teko parisuhteessa olevalle. Olkoonkin, että flirttailu mielletään yleisesti keimailuksi, keinoksi lähestyä ihmistä seksuaalisessa tai ylipäätään romanttisessa mielessä. Mutta haetaanko sillä kuitenkan aina seksiä? Tai parisuhdetta?
Ei tietenkään.
Kyllä mä pystyn rehellisesti myöntämään, että joskus haen sillä vain buustia itsetuntooni. Tai itseasiassa hakea lienee hieman väärä verbi tähän kohtaan. Sitä tekee, huomaamaattankin, kun kohtaa ihmisen joka viehättää sua. Keimailet kun haluat hänen huomionsa, hymyilet kun saat sen. Katsot silmiin ja tunnet olosi hyväksi. Niin täysin inhimillistä.

Ja myönnän, että suhteessa ollessanikin saatan flirttailla, siis jollekulle muulle kuin sille kumppanilleni. Elämän sokeri. Ja suola, jos tuo kumppani sattuu olemaan laadultaan mustasukkaista tyyppiä.

En tee sitä kuitenkaan tehdäkseni kumppaniani mustasukkaiseksi. En tee sitä, koska koen, että ruoho olisi vehreämpää aidan toisella puolen. En tee sitä pettääkseni. Flirttailu silloin tällöin saa mun oloni kauniiksi, seksikkääksi, haluttavaksi. Kivittäköön hän, joka ei näitä asioita haluaisi tuntea.

Ja tietenkin olen flirttailut kumppanilleni. Häpeilemättömästikin. Pukenut päälleni seksikäimmät alusvaatteeni ja lähettänyt hänelle kuvan itsestäni ne päällä kesken hänen työpäivänsä. Olen flirttaillut flanellisissa ruutuyökkäreissäni ja tanssinnut takapuolta keinuttaen. Olen nostanut paidan helmaa ja paljastanut nännin. Olen iskenyt silmää, vaikken sitä osaa. Hymyillyt ja katsonut alta kulmieni. Laittanut sormeni huulilleni, jotta hän katsoisi niitä. Kaikki tämä on aina piristänyt suhdetta. Ikinä koskaan se ei ole ollut huono asia. Ei ikinä.

Flirtti valitettvasti toimii myös aseena. Olenko käyttänyt sitä niin? Oletko sä? Mun taidoillani se ei taida onnistua. Mutta olen saanut sillä itseni kyllä pissiliriin. Joskin varsin harmittomaan. Eräs tyttöystävä uhosi vetävänsä mua turpaan. Kuten tämä suomiuhoa uhkuva lause kuuluu. Poistuin paikalta. Jotta en saisi turpaani.
Eräs mies haukkui mut tyrkyksi ja epätoivoiseksi ja tyhmäksi blondiksi, koska olin vienyt hetkeksi hänen ystävänsä huomion, ja ryppäämisrellestäminen oli tauonnut. Haukku ei tehnyt haavaa, mutta luovutin suosiolla miehen kanssaveljensä huomaan.

Toimivin flirtti, joka muhun on koskaan kohdistettu, tapahtui ei niin kovin kauan sitten. Epäilen josko tämä mies edes tarkoitti sitä flirtiksi, mutta jos näin on, monen miehen pitäisi alkaa kisälliksi hänelle. Mitä tähän superduperupeaan flirttiin sitten tarvittiin. Ei paljoa.
Katsekontakti joka muhun luotiin samalla kun päättäväisten askelten saattelema hän pysähtyi eteeni, oli jo sinällään vaikutuksen tekevä asia.
"Mä näin sut ensimmäiseksi kun kävelin sisälle tähän baariin. Ja mun oli pakko tulla sanomaan sulle, että sun silmät, ne on pistävät. jos katsot muhun noin, ole kiltti äläkä koskaan lopeta." Sanoi hän ja samalla tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: "Mutta ystävät odottaa, lähden nyt." Ja sinne se meni. En unohda häntä ikinä.

Tämän jälkeen olen nähnyt miehen yhdesti.
Pysähdyin kohdalle ja sanoin: "Sinä." Hän vastasi samoin.
Ja sen jälkeen me suutelimme.
Suudelma ei ollut kovin kummoinen.

Näin maailman huonoimpana, ja parhaana, flirttaajana haluan sanoa vielä tämän.
Jos haluat lähestyä mua flirttailen tai jopa vietellen, pelkkä moi oot kaunis lähdetkö treffeille, ei vaan pure muhun. Vaikka olenkin 43vee nainen, joka ei halua valita ikisinkkuutta, en ole varma, enkä edes helppo.

Tiedätkös. Flirtti on parhaimmillaan kun annat itsestäsi yhtä paljon kun olet halukas saamaan toiselta.

nainen äiti ex-vaimo sinkku klisee

"Ei tuu enää käytyä baareissa," sanoo moni neljääkymppiä lähestyvä tai sen ylittänyt, samalla ylemmyyttä tuntien. "Ei huvita, en saa sieltä mitään, kun ei siellä ole kun niitä kakskymppisiä känniääliöitä," todetaan samalla kun korostetaan omaa paremmuutta, kypsyyttä, aikuisuutta.
Onko tämän takana se, että koetaan positiivista, mutta suurta uhrautuvuutta perheen perustamisen jälkeen? Koetaanko aikuisuus sellaisena, että on jo niin kypsä ja vastuullinen ja kaikkea, että yökerhoissa, baarissa, kapakoissa käynti on vaan liian lapsellista, vastuutonta ja jopa omituista nelikymppiselle ihmiselle?

Kohtasin kerran, muutama vuosi sitten joulupäiväniltana, siskoni kanssa baarin jonossa aivan ihanan kaksikymppisen tytön. Iloinen ja puhelias. Nauroimme talvipakkasessa vuotaville nenillemme ja pilaantuvalle bilemeikille.
Törmäsimme myöhemmin samaisena iltana tyttöön kuppilan sisätiloissa. Jatkoimme keskustelua ja tuli siinä puheeksi meidän ikämme.
"Ihanaa, että te vielä tuon ikäisinä ootte jakasanu tulla tänne meidän kanssa," sanoi hän ihan aidosti iloisena ja suuren kohteliaisuuden vanhuksille jakaen.

Jep. Vanhat ämmät baarissa. Ilmeisen säälittävää, ja ne on varmaan vaan hakemassa panoseuraa, koska niiden täytyy olla yksinhuoltajamutseja, jotka etsii uuttaa iskää lapsilleen.

Klisee.

Mä olen. Yksinhuoltajamutsi, joka silloin tällöin tykkää käydä baarissa. Otan juoman tai kaksi, haluan tanssia ja nähdä ihmisiä. Ja uskokaa pois, lähden sinne joskus jopa yksin. Eli selkeä klisee?
Juttelen, jos mua tullaan jututtaan. Pakenen, jos tullaan iholle. Ja juoksen paikalta ihan hiton nopeesti, kun kaveri alkaa näyttämään puhelimestaan valokuvia kuinka hyvin hän on varusteltu. #uusivuosi

Olen eräänkin kerran tavannut baarissa miehen, joka on ottanut nokkiinsa siitä, etten lähde hänen matkaansa suoraan baaritiskiltä. Koska niin mun oletetaan tekevän. Kai? Ja olen eräänkin kerran kohdannut ikäluokkaani kuuluvan naisen, joka on kyseenalaistanut motiivini käydä siellä hiton baarissa.
Olen jopa kuullut kommentin, suoraan minulle esitettynä, että eikös sun pitäis olla vastuullisempi sun lapsia kohtaan, eikä vaan hengailla baarissa.
Samassa lauseessa on niin monta asiaa väärin. Kerran kahdessa kuukaudessa on yhtäkuin "vaan hengailua baarissa", ja kun lapset ovat isällään viikonlopun yli, olisi vastuullisempaa lapsiani kohtaan olla yksin kotona.

Näin syvään juurtuneita vielä lähempänä 2020 -lukua on roolit, jotka on jaettu nelikymppisille ihmisille, ja eritoten naiselle.

Siinä kukaan ei kuitenkaan ole väärässä, että ennen kaikkea roolini kuuluu olla äiti.
Ja se on mun tärkein roolini, ollut siitä hetkestä lähtien, kun päätin sellaiseksi alkaa.

Mutta se ei ole mun ainoa roolini.

Olen läsnä lapsilleni kun he ovat paikalla. Ja pystyn siihen täysillä kunhan elän myös itselleni.
Mun kohdallani, ja korostan, kaikkien kohdalla se ei tietenkään ole sitä samaa, eikä tarvitse olla, mutta mun kohdallani se on ystävät, työ, oma aika, kirjoittaminen, lukeminen, elokuvat, baarissa käynti silloin tällöin, tanssiminen, saunominen, viini. Ja koska olen sinkku, silloin tällöin deittaaminen. Jos siis joku ihana uros saa mun sydämen sykkimään.
Yksikään näistä asioista ei määritä sitä kuka mä olen. Ja yksikään näistä asioista ei ole lapsiltani pois, eikä perheeltäni, eikä keltään muultakaan.
Nämä asiat ovat minun juttuni.

Kohtaan arvostelevat ihmiset hymyillen. Olen kuka olen, aidosti, hyvillä mielin ja ylpeänä.
Olen kuka olen, teen mitä haluan. Tietäen, että heidän tuomionsa ei  perustu muuhun kuin heidän omasta viitekehyksestään tehtyyn päätelmään siitä, mitä he minun pinnassani näkevät.

Olen kohdannut omat haasteeni elämässä. Ja jossain määrin älyllisenä ihmisenä sekavan blodiuteni takana, ymmärrän, että tulen niitä vielä kohtaamaankin. Olen kantanut vastuuni ja taakkani,  ja joskus ne ovat kaataneet mut ja ne ovat lannistaneet mut. Olen yrittänyt olla "roolini " mukainen ja häpeillyt elämänjanoani. Koska eihän mun kuulu olla muuta kuin äiti ja vaimo, koska mä oon kuitenkin keski-ikää lähestyvä nainen.
Mun pitäisi leikata tukkani lyhyeksi ja olla jalkapallomutsi. Käyttää mukavia kenkiä ja valittaa liikavarpaasta. Mun pitäisi unohtaa miettiä miltä mun perseeni näyttää tiukoissa farkuissa ja keskittyä tekemään makaronilaatikkoa. Mun pitäisi olla vähän nolo, koska erosin miehestäni, joka ei ollut alkoholisti tai hakannut mua tai pettänyt. Ja pettäminenkin olisi pitänyt ehkä antaa anteeksi, koska en ollut antanut kahteen vuoteen ja tottakai miehellä on tarpeita. Ja jos treffaan miehiä, niin niitä ei saisi olla kuin korkeintaan kaksi vuodessa, koska enemmän olisi aika lorttoa. Mun ei pitäisi puhua parikymppisten mieskollegoiden kanssa kaksimielisiä, koska sen jälkeen on ihan varma, että panen niiden kanssa. Ja jos panen, olen epätoivoinen klisee yksinhuoltajaäidistä, joka haluaa uuden isän lapsilleen.

Ei, en mä saarnaa. Enkä tuomitse muita. Mulle on melkoisen sama, miten kukin valitsee elää omaa elämäänsä. Toivon vain, että kukin tekee sen onnellisena. Ja siksi ehkä saatan joskus sääliä ihmisiä, jotka eivät syystä tai kymmenestä elä sitä elämää, jota he ehkä haluaisivat elää.
Ja jostain syystä, juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka tuomitsevat mun tapani elää hätäisimmin.

Tämä vuosi on mun vuosi. Tiedän sen. Tunnen oloni hyväksi. Tunnen oloni täydelliseksi, kaikkine virheineni ja kliseineni. Tunnen tunnetta, joka epäilyttävästi muistuttaa onnellisuutta. Saattanen ensi viikonloppuna lähteä baariin jokusen viinilasillisen jälkeen ja käydä tiskijukalta pyytämässä Enrique Inglesiasin Dirty dancer -biisiä. Tai sitten en. Haaveilen rakastumisesta ja parisuhteesta, koska haluan niitä. Ja olen mielelläni yksin, jos niin ei käy. Aion elää täysillä. Mitä se ikinä milloinkin tarkoittaakaan.

Sun ei tarvitse tehdä niin.

Mutta sä SAAT tehdä niin.