Kysyn, koska haluan tietää.

Ne sanoo, että uteliaisuus tappoi kissan. Miksi? MIKSI?

Mitä pahaa se kissa teki, muuta kuin oli utelias? Mitä pahaa siinä on? Ehkä se kissa oppi jotain mikä ei sille kuulunut?
Mutta olipahan viisas kissa kuollessaan!

Yksi mua melko paljon määrittävä luonteenpiirre on uteliaisuus. Tiedonjano. Sen lisäksi, että tiedän mikä jokin on, haluan tietää miksi se on. Haluan tietää mistä se tuli ja minne se mahdollisesti päätyy. Syy ja sen seuraukset ovat aina kiinnostaneet mua. Mä en ole ikinä tyytynyt vastaukseen siksi. Mä kaipaan perusteluja. Voisin jopa sanoa, että tarvitsen niitä.

Mä olen googlaaja. Jos eteen tulee asia, jota en tiedä, mun on selvitettävä se heti. Ja tämä nykymaailman ATK on niin hieno asia, että se mahdollistaa tiedon saannin heti. Tiedonjanoisen taivas. Uteliaisuus on kasvattanut mun turhan tiedon triviaani todella paljon. Toki se on myös sivistänyt mua melkoisesti asioissa, jotka on merkittäviä ja tärkeitä.

Ne asiat, mihin ei saa vastauksia googlelta onkin sitten niitä, jotka todella herättää mun tiedonjanoni... ehkä ärsyttävyyteenkin asti.
Ihmismieli, ihmiset. Miksi joku tekee jonkin asian? Mikä on se syy? Miksi itse teen jonkin asian, miksi toimin tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa? Välillä ihan oikeasti pitää miettiä omiakin motiivejaan. Olen utelias myös itseäni kohtaan. Kaikin tavoin.

Esimerkiksi. Mut on jätetty, kertomatta mun tiedonjanoani tyydyttävää syytä. Ilman vastausta, joka sammuttaisi mun uteliaisuuteni. Joskus pelkkä emmä vaan pysty, ei riitä. Mutta niin ärsyttävää kuin se onkin, joskus on vaan tyydyttävä siihen. Sillä se toinen ei ehkä itsekään tiedä miksei. Tai ainakaan halua kertoa. Uteliaisuus ja toisen pakottaminen kun on kaksi eri asiaa.
Olenko mä itse tehnyt joskus jotakin kertomatta syytä miksi tein niin, vaikka toisen uteliaisuus sitä vaatisikin? Olen.
Mutta olen myös oppinut. Jos mulla on antaa syy. Annan sen. Koska haluaisin itse tietää.

Uteliaisuus johtaa myös kyseenalaistamiseen. Ainakin mun kohdalla. Valitettavasti tätä luonteenpiirrettä pidetään vaan usein negatiivisena.
Vaikka se onkin maailmaa liikuttava voima.

Tarkoittaako kyseenalaistaminen esimerkiksi auktoriteettien epäkunnioittamista? Ei tietenkään.
Mä kunnioitan autoriteetteja. Ainakin jos ne ovat hyviä sellaisia. Ja olen vahvasti sitä mieltä, että sitä tarvitaan.
Mulla on töissä loistavat auktoriteettihahmot. Pomot. Kunnioitan ja arvostan. Ja se ei todellakaan ole itsestään selvää. Toki mä kyseenalaistan, ja siksi en aina oo se lempparityöntekijä. Mä haluun tietää miksi jotakin tehdään. Mä haluan tietää mistä syystä mä teen jotain, mihin tekemisellä tähdätään. Mä myös haastan. Voisiko asian tehdä toisin. Mulla saattaa kenties olla jotain annettavaa. Ainakin toivon niin.

Mä koen, että ihmisiä on kolmenlaisia. Johtajia, seuraajia ja kyseenalaistajia. Yksikään ei ole parempi kuin toinen. Jokaikistä tarvitaan. Itse satun olemaan kyseenalaistaja. Uteliaisuus sivistää, vie asioita eteenpäin, herättää uusia ajatuksia, rikkoo kaavoja, totuttuja tapoja. Mutta tarvitaan johtajia viemään asioita eteenpäin. Ja tarvitaan seuraajia toteuttamaan ne.
Niin se maailma pyörii ja menee eteenpäin.
Syyt ja seuraukset. Teot.

Mä kehotankin teitä olemaan uteliaita, Vaikka se kissan tappoikin. Mutta sanotaan myös, että kissalla on yhdeksän henkeä. Ehkä sullakin on... Et tiedä, jos et ole utelias.

Virhe

Kritiikki.
Se tuntuu joskus tuskaiseltakin vastaanottaa. Varsinkin jos kriitikko on oikeassa.

Kuitenkin, vaikka onkin klisee, niin kuka onkaan pahempi kriitikko meille kuin, tättärärää, me itse. Vaikkakin peiliin katsoessa kritiikin rehellisyys ja totuuspohja lieneekin usein ankaruuden sävyttämää ja jotain hieman erilaista kuin mitä muut näkevät meissä. Näemme itsemme epätäydellisinä, virheellisinä. Ja niitä virheitä me jäämme tuijottamaan. Kyllä, minä myös.

Miksi niin usein virheet määrittävät sitä mitä olemme, kuka olemme. Kymmenestä asiasta yhdeksän on oikeaa. Mahtavaa ja hienoa. Onnistunutta. Iloista ja hyvää. Ja se yksi. Erhe. Virhe. Huono ja ahdistava moka. Se yksi asia on se, jonka kaikki muistavat, jonka perusteella sinua ihmisenä arvotetaan.

Tämä koskee niin työelämää, vapaa-aikaa, kuin parisuhteitakin. Syyllisten hakemisesta on tullut tärkeämpää kuin asioiden korjaamisesta. Mokien seuraukset ovat merkittävämpiä kuin se miksi se tapahtui. Kaikki se hyvä, ansiokas, mahtava mitä olet tehnyt, mitä olet, saattaa kokonaan jäädä virheesi taakse. Sut muistetaan virheistäsi, mokistasi, heikkouksistasi.

Vai onko sittenkään niin? Onko kuitenkin niin, että virheiden aiheuttama krittiikki aiheuttaa suurimman reaktion sussa itsessäsi. Kukaan, tai ainakaan kaikki, eivät sittenkään määritä sua niiden perusteella. Siihen peiliin katsoessasi näet itse virheesi suurennuslasin läpi ja soimaat itseäsi niistä, jopa yöunet menettäen.

Jos et voi antaa omia virheitäsi anteeksi itsellesi, kuinka voit olettaa, että muut antavat anteeksi sinulle.

Mä olen itselleni välillä hyvinkin ankara. En halua tehdä virheitä. Olen perfektionisti, jopa pedantti. Olen ehtinyt tuomita ja kritisoida itseni ennen kuin muut ehtivät apajille. Jos teen mokan, soimaan itseäni siitä ja seurauksista liian pitkään, liian paljon. Tiedä sitten miksi, mutta parisuhteessa käsittelen virheellisyyttäni paremmin kuin työelämässä. En haluaisi määrittää itseäni virheiden perusteella, mutta myönnän tekeväni niin silloin tällöin. Seuraavat sanani, koitan itsekin sisäistää...

Virheet ja mokat ovat osa ihmisyyttä. Niitä saa ja pitää tehdä. Koska ennen pitkää saattaa käydä niin, että virheiden tekemisen pelko ajaa tekemättä jättämiseen. Ja voiko mikään asia koskaan muuttua, jos kaikki menee aina hyvin. Virheet eivät pelkästään opeta meille kuinka asia olisi pitänyt hoitaa, vaan myös jotain itsestämme. Miten me reagoimme virheeseen. Miten me regoimme sen aiheuttamaan tunteeseen. Ja ennen kaikkea miten me lähdemme korjaamaan asiaa, JOS sitä ylipäätään pitää korjata.
Tekemämme moka saattaa joskus aiheuttaa lopputuloksen, jota tietenkään emme odottaneet, mutta joka on parempi kuin mihin halusimme päästä.

Tietenkin joskus, ja toisinaan jopa ihan syystä, mokat kaduttavat meitä. Virheet aiheuttavat "rangaistuksen". En kiellä ketään soimaamasta itseään niistä. Sanon vain, että sisäistä ja opi.
Niitä ei saa tekemättömiksi, tehty mikä tehty, mutta useimmiten ne ovat korjattavissa. Tärkeintä on , että opit, etkä määritä itse itseäsi sen mukaan.

Jokainen meistä tekee virheitä. Ihmisenä, työntekijänä, ystävänä, vanhempana, lapsena, kumppanina. Kysy itseltäsi mitä virheitä sä itse pystyt antamaan anteeksi. Ja mieti mitä virheitä haluaisit, että sulle annetaan anteeksi. Mieti, määritätkö sä kumppaniasi, lastasi, vanhempaasi virheiden perusteella. Ja koeta sitten katsoa siihen peiliin. Määritätkö sä itse itseäsi omien virheidesi perusteella.

Älä.

Opi niistä. Älä tuomitse. Anna anteeksi. Ole virheellinen. Ole epätäydellinen.

Mieleltään heikko?

Tänään on maailman mielenterveyspäivä.

Tämä asia on koskettanut mun perhettäni jo joitakin vuosia. Mun tyttäreni on sairastanut vaikeaa masennusta ja sosiaalista ahdistushäiriötä nyt noin viisi tai kuusi vuotta. Suunta ei aina ole ollut ylöspäin. Vaikkakin tilanne tällä hetkellä on nousujohteinen.

Mä olen puhunut tästä asiasta suhteellisen avoimesti. Ja joka kerta mulle sanotaan, että oletpa sä rohkea kun puhut tästä, ja sun tyttäresi myös. Niin no, jos tyttäreni sairastaisi syöpää (tää on mun lemppari vertaus, koska kaikki pystyy tän ymmärtään) niin harvempi sanoisi, että oletpa rohkea kun puhut asiasta.

Mielenterveyssairaudet ovat yhä ja edelleen tabu. Asia, josta puhuttaessa ihmiset sympatiseeraavat, mutta usein jakavat erinäisiäkin mielipiteitä selän takana.
Olen kerran jos useammankin kohdannut ihmisiä, jotka mielenterveyssairauksista, etenkin depressiosta eli masennuksesta puhuttaessa kuittaavat sen kaiken heikkoutena. Mielen heikkous, se on heidän selityksensä sille, että joku ei pysty nousemaan sängystä ylös koko päivänä tai pesemään viikkoon hampaitaan. Mielen heikkous on heidän selityksensä asialle, jossa toinen viiltelee itseään, jotta fyysinen tuska, jota on helpompi käsitellä, helpottaisi edes hetkeksi henkistä tuskaa. Mielen heikkous on heidän selityksensä sille, että joku ottaa yliannostuksen ahdistuslääkkeitä, jotta ei tarvitsisi enää yrittää suoritua ylioppilaskokeista, joiden paine on ylittää kaiken kestokyvyn.

Näiden ihmisten mielestä tyttäreni on mieleltään heikko.

Mutta ikinä en ole kohdannut rohkeampaa ja vahvempaa ihmistä kuin masentunut ja ahdistunut tyttäreni.
Tytär, joka puolusti yläasteella kiusattuja ystäviään ja eristettiin siksi aiemman ystäväjoukon keskuudesta. Kiusatut ystävät siirrettiin koulun toimesta eri luokille ja tyttäreni jäi kiusaajien kanssa samaan luokkaympäristöön. Kun ystävät, entiset ystävät, eristivät kaikesta, niin tytär joka jäi yksin kaiken keskelle puolustautui eristämällä itseään lisää. Koska silloin ei satu niin paljoa.

Mikä tilanteessa on synkkää, ja jonka syyllisyyden aallokoissa itse kuljen lopun elämäni, on se, että ulkopuolisen ihmisen on erittäin vaikea huomata tätä hiljalleen nenän alla tapahtuvaa muutosta. Kuinka 12-vuotiaana hymypatsaan saaneesta tytöstä tulee iloton, synkkä, surullinen. Masentunut.

Siinä vaiheessa kun itse tajusin mistä on kyse, tyttäreni kertoi minulle, että haluaisi vain kuolla. Siihen astisen elämäni vaikein paikka. Kunnes tyttäreni oikeasti yritti vain kuolla.

Hain apua. Koska tyttäreni ei olisi siihen pystynyt. Ja sain apua. Meidät otettiin heti vastaan terveyskeskuksen nuortenterveysneuvonnassa, jonka sairaanhoitaja enemmän kuin ymmärsi. Hän auttoi. Tyttäreni kohdalla apua on saatu, pohjalla on käyty enemmän kuin kerran, mutta sieltä on noustu.

Mä olen tukenut, mutta en ole voinut tyttäreni puolesta sitä polkua kulkea. Tuo vahva kaksikymppinen naisen alku on kulkenut neljänneksen tähän astisesta elämästään hyvin kivikkoista tietä ja jatkaa pää pystyssä kulkuaan. Mielen heikkoutta. Niinpä.

Tiedän, että tulen saamaan kysymyksiä tämän kirjoitukseni takia. Miten voin kirjoittaa tyttäreni asioista näin julkisesti? Siksi, koska depressio ei ole tabu.
Siihen ei myöskään ole ihmelääkettä. Mutta paras sellainen on puhuminen.
Sääli, heikoksi nimittäminen, kritisointi... harva syöpää sairastava kohtaa näitä asioita.

Toisinaan me jopa vitsailemme aiheesta. Sarkasmi kukoistaa puheissa masennuksesta. Huumori siivittää arkea. Mitäpä muutakaan voisimme. Musta huumori on lääke. Niin tyttärelleni kuin minulle.
Jos tälle ei voisi silloin tällöin nauraa, niin mitä me sitten tekisimme.
Nauru. Masentunutkin ihminen pystyy siihen.

Itse en ole koskaan puhunut terapeutille omista syyllisyyden taakoistani. Ehkä pitäisi.

Tämä on asia, josta tiedän paljon. Asia, josta olisi paljon sanottavaa.
Mutta jätän teidät nyt mutustelemaan tätä. Heikkomielisiä ihmisiä.

Epätoivoinen hullu ihastuminen

Limerenssi. Toisille tuttu termi ja toisille ei.

Olen itse kokenut sen ja ystäväni on kokenut sen. Limerenttiyden. Siksi tunnistan sen muissa ihmisissä.

Depressiivistä rakastumista. Epätervettä ihastumista. Aivan jotakin muuta kuin terve rakkaus. Limerenssin aiheuttama tunne on kuin huume. Kun siihen on koukussa ei pysty ajattelemaan mitään muuta, tekemään mitään muuta. Eikä siitä pääse eroon, ainakaan ilman apua ja järkyttäviä vieroitusoireita.

Se on täysin tahdosta riippumaton olotila. Niinkuin kai ihastuminen yleensä, mutta nyt puhutaan kuitenkin jostain synkemmästä.
Sitä itsekin ymmärtää asian järjettömyyden, mutta ei voi tunteilleen mitään. Ajatukset palaavat siihen toiseen kontrolloimattomasti, häiritsevästi ja koko ajan, siis ihan koko ajan. Ja silloin käyttäytyy epärationaalisesti, jopa omia etujaan ja tiedostettuja halujaan vastaan. Silloin on täysin tunteiden vietävänä ja menettää tyystin omien ajatustensa hallinnan.
Se on niin intesiivistä, että silloin sitä luulee, että tältä ihastumisen ja rakastumisen pitää tuntuakin, koska se on niin kaikkivoipaa. Ilotulitteita, kipinöitä, kolahduksia, jalat alta vievä tunne, hallitsematon hyvän olon ja kaipuun tunne.

Vaan niin ei ole, limerenssin yleisin lopputulema on valitettavasti depressio. Sillä limerentin tunteiden kohde usein tunnistaa tämän käyttäytymisen, lähinnä sen pakonomaisuuden ja alkaa vetäytyä. Lopputulema on sydänsärky ja kaipuu. Ja tämä oikeastaan vain ruokkii limerenttiä ihastunutta tarrautumaan kohteeseensa enemmän. Uskottelemaan itselleen, että kaikki muuttuu vielä, pakenemaan päiväuniin ja haaveisiin. Vaikka samalla tajuaa, että tuo kohde ei ole edes ehkä sellainen, jonka haluaisi, joka olisi sopiva tai oikea itselle. Järki puhuu, mutta tunteet eivät tottele.

Hassuinta koko asiassa on se, että mikäli tunteiden kohde vastaakin limerentin tunteisiin, niin silloin rakastuminen alkaa hiipua. Se on saanut täyttymyksensä.

Tästä juuri on kyse. Limerenssi tunnetila on kaukana järjestä. Tiedän sen, koska olen kokenut sen. Tajuat, että käännät jopa toisen huonot ominaisuudet jollain tavalla suloisiksi positiivisuuksiksi. Tiedät, ettei yhteiselo tuon ihmisen kanssa tulisi onnistumaan, mutta haluat sitä silti. Kyse ei siis niinkään ole juuri siitä ihmisestä, jota kohtaan tämä tunne on, vaan enemmän itse tunteesta. Siitä haluaa pitää kiinni. On niin intesiivisen ihastunut ja rakastunut ja se tuntuu samalla niin hyvältä ja niin kurjalta, että hämmentyy uskottelemaan itselleen, että tarvitsee sitä. Se on sitä oikeaa. Ja kuitenkin viikkojen, kuukausien, pahimmassa tapauksessa jopa vuosien päästä on itselleen vain vihainen jopa häpeissään siitä, kuinka tuhlasi omaa aikaansa kyseiseen ihmiseen. Tuntee itsensä tyhmäksi ja idiootiksi.

Tästä syystä ihmiset eivät puhu siitä tunteesta, eivät halua edes itselleen myöntää tuota järjettömyyttä. Koska se on noloa. Menettää halllintansa ja miettiä ihmistä taukoamatta, haluta ihmistä alituiseen, ihmistä, jonka itsekin tajuaa, ettei se ole se oikea, edes missään määrin sopiva itselle. Ehkä se toinen on jopa idiootti, ressukka, inhottava ja ilkeä. Eikä edes halua sinua. Ja silti, siitä huolimatta kärsit unettomia öitä ja menetät hallinnan arjessa sen takia. Et pysty ottamaan vastaan aidompaa ja oikeampaa rakkautta. Koska se ei tunnu oikealta, siitä puuttuu se huume.

Vaan eipä tuota tunnetta tarvitse hävetä. Se on limerenttiä käytöstä. Olkoonkin, että se on varsin kiistelty tunnetila ja sen ymmärtäminen ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut on oikeastaan varsin mahdotonta. Se on kuitenkin ihka oikea psykologinen termi kuvaamaan  takertuvaa, järjetöntä, kontrolloimatonta ja häiritsevää ihastumista, rakastumista. Usein taustalla on jonkinlaisia itsetunnon ongelmia. Sitä ei luokitella mielen sairaudeksi, vaikkakin mielestäni olisi aihetta.

Kun tutustuin termiin ja siihen mitä se on, tunnistin heti itsessäni tämän. En tee niin aina. Luojan kiitos. Mutta olen kokenut sen.
Tunnustin itselleni tämän ja tunnistan sen itsessäni jos niin alkaa käymään. Vaikka siitä järjettömyydestä on erittäin vaikeaa päästä eroon, niin uskokaa pois, se on mahdollista. Ensin vain täytyy myöntää itselleen kuinka idioottimaisesti käyttäytyy, että sitä on vähän säälittävä. Ajatukset eivät pyöri limerentin kohteessa niin usein ja hiljalleen huomaa, että pystyy antamaan mielessään ja tunteissaan tilaa muullekin. Alkaa antaa anteeksi itselleen typeryydet ja pikku hiljaa pystyy ymmärtämään, että terve ja rationaalinen ihastuminen on jotain ihan muuta.

Vierestä on vaikea katsoa, kun joku ystävä tai tuttu käy läpi tätä tunnetta. On limerenssinsä kourissa. Koska et voi tehdä sille mitään muuta, kuin ennen pitkää koittaa saada toisen ymmärtämään oma järjettömyytensä. Käskemällä tunteet eivät lopu. Ainoastaan ymmärtämällä, että a) on järjettömästi ihastunut ja b) suhde on menetetty. Silloin voi alkaa surra. Se sattuu, mutta on pakollista. Vasta silloin alkaa tajuamaan mitä psykologista haavaa tuo limerentti ihastuminen ruokki. Ja tuon ymmärtämisen myötä, tadaa, alat olla ex-limerentti.

Kiitos ystävilleni, että he ovat kerran auttaneet minua. Pus.