12 lokakuuta, 2017

suru

Mun koirani kuoli toissa iltana.

Se oli vanha. Todella vanha. Väsynyt ja laihtunut. Ihan loppuun asti kauhea pässinpää, mutta niin rakas ja niin tärkeä. Viimeksi itkin näin paljon, kun kissani kuoli. 

Ai muuten... ei pidä paikkaansa. Eniten maailmassa olen itkenyt silloin kun tyttäreni kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan viime keväänä. Mutta se on aivan toinen tarina. Toiseen hetkeen.

Mun Risto-kissani kuoli viime talvena. En vieläkään pysty oikein kunnolla katsomaan Riston kuvia, ja niitä mulla on kuitenkin kahdenkymmenen vuoden takaa. Se kissa eli vanhaksi. Muttei kovin viisaaksi. Sekin oli jästipää, ja pahasti. 

Ehkä nämä mun lemmikit olikin ihan mun kaltaisia. Hitonmoisia jästipäitä.

Bubba kuoli rauhallisesti, kotiin. Luovutti vain. Meni kylpyhuoneen nurkaan ja jäi sinne makaamaan. Me kaikki käytiin sitä silittelemässä ja ihan liian nopeasti, se koira rakas ei enää hengittänyt. 

Yö meni itkiessä. Ikävöidessä ja kaivatessa. Ikävä ja kaipuu, tämän tiedän, se ei lopu ikinä, mutta se muuttuu. Se laantuu ja siihen alkaa sekoittumaan hyvät muistot. 

Aamulla ex-mies auttoi kantamaan koiran viimeiselle matkalleen. Halasi ja tuki. On mulla hyvä ex-mies.

Nyt on mennyt pari päivää ilman Bubbaa. Koti tuntuu tyhjältä ja oudolta. Bubba kun ei ollut mikään hiljasin jätkä. Se kuorsasi ja raahusti jalkojaan kävellessään. 
Ja piereskeli. 
Siitä Bubba tullaan muistamaan aina. Ei ole Bubban voittanutta. Se haju, joka siitä koirasta lähti, hyvä luoja, se oli myrkkyä. Usein ne äänettömimmät oli pahimipia. Ne joiden tuloa ei ääni ennalta varottanut. Se oli kun kiviseinä, tehty ällöttävimmästä hajusta jota voit kuvitella. Se tuli hiljalleen ja iski. Eikä sitä päässyt karkuun, koska se oli kaikkialla.

Nyt mun on ikävä sitäkin.



Nyt Bubba odottelee mua sateenkaarisillalla, kuten hyvä ystävä sanoi. :)



04 lokakuuta, 2017

food is my thang

Jos mä sanoisin, että rakastan laittaa ruokaa, varmaankin valehtelisin.

Mutta ei se ihan kauhean kaukana totuudesta olis.


Eräs sanoi kerran, että voisin katsella sun ruoanlaittoa vaikka ikuisuuden. Sä teet sen niin sydämellä ja innolla ja alati hymyillen, ettei tohon kyllästy.

Enkä mä kyllästy ruoanlaittoon.

Oisinko mä ollut siinä kahdenkympin pintaan kun ostin kaupasta naudanlihasuikaleita, ja halusin tehdä niistä elämäni parasta ruokaa. Olin saanut päähänpinttymän.

Ostin myös jostain syystä kiinankaalia ja appelsiinimehua.



Siitä lihasuikalekastikkeesta tuli ehkä elämäni pahin katastrofi ja karmeimman makuista ruokaa ikinä.
Sen ylittää kamaluudessaan vain perunapizza, jota erehdyin kerran maistamaan ja vielä kehumaankin emännälle, kun en kehdannut suoraan sanoa, että mitä hyväluoja karmeaa paskaa sä tarjoilet täällä.
Sittemmin rosmariini on maistunut mun suussa oksennukselta.

Mutta niin. Se suikalekastikemikälie meni roskiin ja mä täytin mahani kiinankaalilla.
Ja appelsiinimehulla.




Suivaantuneena epäonnistumisestani mä päätin masteroida ton lajin. Juu, ruoanlaiton, mutta eritoten lihasuikalekastikkeen.


Näin monta jokusta vuotta myöhemmin, väitän onnistuneeni. Ainakin sen verran, että varioin tuon ruokalajin jo aika suvereenisti ja kaikki on kiltisti ja kiitelleen syöneet.
Paitsi elleivät tee kuten minä, ja oksenna ruoan ulos vasta myöhemmin, ihan vain kohteliaisuuttaan.

Mä oon kokeileva ruoanlaittaja. En käytä, yleensä, reseptejä, vaan fiilistelen mitkä jutut sopis yhteen ja teen sitten vaan. Onnistumisprosentti on riittävä mulle.

Ja oon siinä mielessä vanhan liiton ruoanlaittaja, että käytän sitä ihan oikeeta kermaa ja voita, ja suolaakin heitän aina ruokaan kun ruokaan, paitsi pekoniin.

Mun ruoanlaittoni lähti liikkeelle jauhelihakastikkeesta. Opettelin tekemään sen ja keittään pastat joukkoon. Tein niin, koska se oli mun herkkuruokaa ja kukaan muu ei osannut tehdä sitä niinkuin mä olisin halunnut.

Sitä mä tein sitten aina viistoista vuotiaasta parikymppiseksi. Alkoi kyllästyttämään sen jälkeen.

Ja silloinhan mä päätinkin masteroida ton suikalekastikkeen. Ha.

Keitettyjä perunoita mä inhoan. En siis vain perunapizzaa.

Lapsena mä en juuri muuta syönyt kuin keitettyjä perunoita.

Asuin mummulassa, Ulvilan pikkukylässä Suosmeressä, josta mummu ei poistunut viittä kilometriä pidemmälle. Se ruokakulttuuri, joka siellä vallitsi, oli ne hiton perunat ja jokin läskisoossi yms yms yms.
Ainoa mitä kaipaan vanhoilta lapsuuden seuduilta, naskiaisten lisäksi, on Porin tori, josta sai kalaa kuin kalaa. Täällä Hämeenlinnassa sitä saa vain jostain Prisman kalatiskiltä, jos on valmis maksamaan omaisuuksia.

Tänään tein ruoaksi naudanpaistilihasuikalekastiketta, tomaattimurskalla, valkoisilla pavuilla, sipulilla ja valkosipulilla. Kermassa tietenkin. Ja riisiä. Ei perunoita.
Se oli hyvää!



Ja ruoan valmistukseen kuuluu aina, siis aina, hyvä viini.
Ja se on, myönnettäköön, yksi syy miksi ruoan tekeminen on niin kivaa.