Mieleltään heikko?

Tänään on maailman mielenterveyspäivä.

Tämä asia on koskettanut mun perhettäni jo joitakin vuosia. Mun tyttäreni on sairastanut vaikeaa masennusta ja sosiaalista ahdistushäiriötä nyt noin viisi tai kuusi vuotta. Suunta ei aina ole ollut ylöspäin. Vaikkakin tilanne tällä hetkellä on nousujohteinen.

Mä olen puhunut tästä asiasta suhteellisen avoimesti. Ja joka kerta mulle sanotaan, että oletpa sä rohkea kun puhut tästä, ja sun tyttäresi myös. Niin no, jos tyttäreni sairastaisi syöpää (tää on mun lemppari vertaus, koska kaikki pystyy tän ymmärtään) niin harvempi sanoisi, että oletpa rohkea kun puhut asiasta.

Mielenterveyssairaudet ovat yhä ja edelleen tabu. Asia, josta puhuttaessa ihmiset sympatiseeraavat, mutta usein jakavat erinäisiäkin mielipiteitä selän takana.
Olen kerran jos useammankin kohdannut ihmisiä, jotka mielenterveyssairauksista, etenkin depressiosta eli masennuksesta puhuttaessa kuittaavat sen kaiken heikkoutena. Mielen heikkous, se on heidän selityksensä sille, että joku ei pysty nousemaan sängystä ylös koko päivänä tai pesemään viikkoon hampaitaan. Mielen heikkous on heidän selityksensä asialle, jossa toinen viiltelee itseään, jotta fyysinen tuska, jota on helpompi käsitellä, helpottaisi edes hetkeksi henkistä tuskaa. Mielen heikkous on heidän selityksensä sille, että joku ottaa yliannostuksen ahdistuslääkkeitä, jotta ei tarvitsisi enää yrittää suoritua ylioppilaskokeista, joiden paine on ylittää kaiken kestokyvyn.

Näiden ihmisten mielestä tyttäreni on mieleltään heikko.

Mutta ikinä en ole kohdannut rohkeampaa ja vahvempaa ihmistä kuin masentunut ja ahdistunut tyttäreni.
Tytär, joka puolusti yläasteella kiusattuja ystäviään ja eristettiin siksi aiemman ystäväjoukon keskuudesta. Kiusatut ystävät siirrettiin koulun toimesta eri luokille ja tyttäreni jäi kiusaajien kanssa samaan luokkaympäristöön. Kun ystävät, entiset ystävät, eristivät kaikesta, niin tytär joka jäi yksin kaiken keskelle puolustautui eristämällä itseään lisää. Koska silloin ei satu niin paljoa.

Mikä tilanteessa on synkkää, ja jonka syyllisyyden aallokoissa itse kuljen lopun elämäni, on se, että ulkopuolisen ihmisen on erittäin vaikea huomata tätä hiljalleen nenän alla tapahtuvaa muutosta. Kuinka 12-vuotiaana hymypatsaan saaneesta tytöstä tulee iloton, synkkä, surullinen. Masentunut.

Siinä vaiheessa kun itse tajusin mistä on kyse, tyttäreni kertoi minulle, että haluaisi vain kuolla. Siihen astisen elämäni vaikein paikka. Kunnes tyttäreni oikeasti yritti vain kuolla.

Hain apua. Koska tyttäreni ei olisi siihen pystynyt. Ja sain apua. Meidät otettiin heti vastaan terveyskeskuksen nuortenterveysneuvonnassa, jonka sairaanhoitaja enemmän kuin ymmärsi. Hän auttoi. Tyttäreni kohdalla apua on saatu, pohjalla on käyty enemmän kuin kerran, mutta sieltä on noustu.

Mä olen tukenut, mutta en ole voinut tyttäreni puolesta sitä polkua kulkea. Tuo vahva kaksikymppinen naisen alku on kulkenut neljänneksen tähän astisesta elämästään hyvin kivikkoista tietä ja jatkaa pää pystyssä kulkuaan. Mielen heikkoutta. Niinpä.

Tiedän, että tulen saamaan kysymyksiä tämän kirjoitukseni takia. Miten voin kirjoittaa tyttäreni asioista näin julkisesti? Siksi, koska depressio ei ole tabu.
Siihen ei myöskään ole ihmelääkettä. Mutta paras sellainen on puhuminen.
Sääli, heikoksi nimittäminen, kritisointi... harva syöpää sairastava kohtaa näitä asioita.

Toisinaan me jopa vitsailemme aiheesta. Sarkasmi kukoistaa puheissa masennuksesta. Huumori siivittää arkea. Mitäpä muutakaan voisimme. Musta huumori on lääke. Niin tyttärelleni kuin minulle.
Jos tälle ei voisi silloin tällöin nauraa, niin mitä me sitten tekisimme.
Nauru. Masentunutkin ihminen pystyy siihen.

Itse en ole koskaan puhunut terapeutille omista syyllisyyden taakoistani. Ehkä pitäisi.

Tämä on asia, josta tiedän paljon. Asia, josta olisi paljon sanottavaa.
Mutta jätän teidät nyt mutustelemaan tätä. Heikkomielisiä ihmisiä.