Paskasta kasvaa kauneimmat ruusut

Tänä vuonna opettelin kävelemään.
Ensi vuonna opettelen lentämään.


Kirjoitin vuosi sitten, vuoden viimeisenä päivänä teille muurieni hajoamisesta. https://sellaistasattuu.blogspot.com/2017/12/
Siitä kuinka tunsin jonkin sisälläni hautautuneena olleen vihdoin pyrkivän pois. Odotin parasta.

Näin kävi. Suojamuurini alkoivat rikkoutua.
Mutta tiedättekö kuinka käy silloin?
Asiat joita on kantanut mukanaan. Lapsuudesta asti. Perus psykiatrinen klisee. Alkavat valua kuin paska punttia pitkin.
Ensin tuntuu hyvältä ja lämpimältä. Sitten sä alat hiljalleen tajuta mitä tapahtuu.

Olo alkoi olemaan raskas, ensin en edes tajunnut sitä. Mä olen sinnikäs, vahva, mä pärjään aina. Sellainen mä olen. Aina ollut ja varmaan aina tulen olemaankin. Käsien tärinä oli ensimmäinen fyysinen merkki, joka alkoi kieliä siitä, että selkä on katkeamassa...

Mut on kasvattanut narsistit, alkoholistit, uhrautuvaiset ja tuomitsijat. Ei ihme, että aloin tuntea riittämättömyyttä. Tai tajuta sen, että olin tuntenut aina. Aikuiset äänet päässäni sanoivat, että katso nyt, tommonen sä olet, et sä pärjää, et sä ole tarpeeksi hyvä, miksi sä edes haaveilet tuollaisista, et sä ole tarpeeksi älykäs, et sä ole tarpeeksi kaunis... mut älä välitä, ei mekään olla tämän enempää, pysy lestissäsi.
Tajusin, että lapsi sisälläni oli koko ikänsä puolustautunut näitä sanoja vastaan. Olemalla vahva, kannattelemalla muita, kapinoiden, yrittäen, pärjäten, joustaen, haaveillen, jotta joskus joku sanoisi, että sä riität. Sä enemmän kuin riität.

Ymmärrykseni myötä. Aloin vihdoin rikkoa muottia.
Tajusin, että tein useita asioita vain siksi, että mut huomattaisiin, että musta pidettäisiin, että mua arvostettaisiin, yritin koko ajan todistaa, että olen hyvä ja riittävä ja osaan.

Toimin yhä, 43-vuotiaana, samoin kuin lapsena.

Tämä heijastui kaikkeen.
Työhöni, joka alkoi olla hyvin raskasta tehdä. Keittiöremonttiensa keskellä olevat ihmiset purkivat stressistä pahaa oloaan minuun, kehenkäs muuhunkaan, ja halusin tehdä heille kaiken oikein, hyvitellä ja onnistua. Mutta se ei riittänyt, olin huono, en osannut, en pystynyt toetuttamaan heidän jokaista pyyntöään, kaskyään, toivettaan. Kuulin usein, että olin paska, kykenemätön, osaamaton.
Työ menetti nautintonsa. Menin sinne, koska olen vahva ja pärjään. Todistaakseni itselleni ja ennen kaikkea muille, että jep, hyvin menee. Osaan ja pärjään. Ja olen hyvä. Itkin väsymystäni kotona. Sanoin, etten ota henkilökohatisesti, mutta tajusin, että kaikki mitä mulle oli lapsesta saakka sanottu jatkui. Otin henkilökohtaisesti.

Samalla kun taistelin oman jaksamiseni kanssa töissä, vapaa-ajan elämäni koki kolahduksia. Tinder antoi minulle parastaan ja ennen kaikkea pahintaan. Sammio, joka oli täynnä, tai ainakin melkei täynnä, alkoi tyhjentyä. Annoin kauhalla, sain pikkulusikalla. Ihmiset, miehet, jotka ihastuivat minuun, eläväisyyteeni, sekopäisyyteeni, sarkastiseen huumoriini, kauneuteeni, älykkyyteeni, sanoivat muutamien treffien jälkeen, että tykkään susta, olet ihana ja valloittava, mutta en tykkää susta tarpeeksi.
Yhä edelleen, riittämätön.

Tiedättekö. Opettelin itsestäni jotain.

Paniikkikohtauksen jälkeen, joka tästä kaikesta elämäni ensimmäistä kertaa, ja toivottavasti myös viimeistä kertaa, seurasi, makasin kaksi viikoa sohvalla. En syönyt juuri mitään, laihduin entisestäni, söin paniikkikohtaukseen ahdistuslääkettä ja nukuin. En itkenyt, kyyneleet eivät tulleet.
Kävin läpi kaikkea. Ihan oikeasti kaikkea. Lapsuuttani, vanhempiani, lapsiani, parisuhteitani, miehiä, naisia, ystäviä. Kaikkea.

Kahden viikon ajan makasin. Ja sitten..
Opettelin kävelemään.
Aloin ymmärtämään itseäni. Miksi toimin kuten toimin. Kenelle mun tarvitsee riittää?
Itselleni hyvät lukijani. Itselleni!
Miksi siinä meni niin kauan ymmärtää kaikki???

Aloin hiljalleen opetella käsittelemään aikuisia ääniä päässäni. Se ei ole helppoa. Kaikkea muuta. Toisena päivänä saan ne hiljentymään ja toisena ne rähjäävät päässäni huutaen mulle, että mitä sä edes yrität. En sa niitä vaimennettua, ainakaan vielä. Mutta opettelen olemaan kuulematta niitä.

Mä olen kuka mä olen. Millaiseksi mennyt on mut muokannut. Millaiseksi geenit minut tekivät. Millaisen luonteen olen itselleni saanut. Opettelen riittämään itselleni. Peilistä katsoo 43-vuotias ihan nätti nainen. Jonka älykkyys ei varmaankaan ole mensa tasoa, mutta riittää vaikeampienkin sudokujen ratkaisemiseen. Joku joskus sanoi, että olen älykäs. Tartun siihen. Koitan muistan nämä sanat, jotka ssavat mun mieleni niin hyväksi. Teen silloin tällöin vääriä asioita, kuten kaikki. Ainoa kenen oikeastaan tarvitsee ne hyväksyä olen minä. Mun ympärilläni on ihmisiä, jotka rakastaa ja välittää. Osa heistä puhuu minulle yhä kuten ennenkin, mutta sen sijaan, että kuulisin tuomitsemisen, kuulen sanat, joita ei valitettavasti osata esittää muulla tavoin.

En yritä saada kaikkia ihmisiä pitämään musta. Se on mulle joskus vaikeaa, koska olen aina tehnyt niin. Mutta nyt, vasta, tajuan oikean oikeasti, että mun ei tarvitse tehdä niin. Se ei tee musta riittämätöntä. Se ei tee musta huonompaa kuin joku toinen (vaikka aikuiset äänet päässäni huutavat toisin).
Tänä vuonna olen rakastunut, tänä vuonna olen satuttanut itseni, loukannut toisia, halunnut ja kokenut, saanut apua ja ihmiset ovat osoittaneet kuinka paljon musta välitetään, juuri sellaisena kuin olen. Eräs sanoi miltei täydellinen. Sydän.

Niinpä. Mä olen tämmöinen. Tuollainen ja tollainen. Niin mulle on aina sanottu. Vähätelty ja jopa säälitty.
Mutta tätä mä olen.

Tunnen sisälläni myös jotain uutta, sellaista mitä siellä ei ole ennen ollut. Tämä vuosi loi sen sinne. Siellä on tyytyväisyyttä, rakkautta, onnea ja suruakin, ikävöintiä ja anteeksiantamista. Voimaa, sellaista mikä ei synny näennäisestä vahvuudesta, selvitymisestä, pärjäämisestä. Toisenlaista voimaa ja rohkeutta. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja rakastaa muita sellaisina kuin he ovat.

Jokaisella uusiksi opitulla askeleella alan ymmärtämään itseäni enemmän. Suojamuurini alkavat hiljalleen hävitä kokonaan, ja vaikka paska virtaa yhä punttia pitkin, niin nyt tiedän mitä tapahtuu.

Jos en riitä sulle, ei se haittaa.

Riitän itselleni. Huomenna vielä enemmän kuin eilen.

Tänä vuonna opettelin kävelemään.

Ensi vuonna opettelen lentämään.

Mies

Kävin eilen illalla saunassa. Ajelin siinä säärikarvoja ja mietin yhtä asiaa.
Miestä.

Naisilta varmaankin useammin kysytään minkälaisen miehen he haluavat, kuin mitä miehiltä udellaan samaa.
Multa sitä ainakin kysytään säännöllisesti. Kysyjinä niin naiset kuin miehetkin, tuiki tuntemattomat ja tindermatchit.

Mä oli aikoinaan eräässä tv-formaatissa. Etsittiin mulle miestä. Ei löytynyt.
Silloin multa kysyttiin, ihan kameroidenkin edessä, tavattoman usein minkälainen mies on mulle täydellinen. Minkälaisen miehen mä haluan. Mitä haluan kumppanista. Kysymys alkoi ennen pitkää ärsyttää.

Silti. Tässä teille vastaus.

Olen heikkona partaan ja nauraviin silmiin. Rintakarvoihin. Pituuteen... Siksi Jason Momoa saa pöksyt kastumaan joka kerta. Nauravat silmät. Niihin voisin rakastua.
Mutta ulkomuodolliset tekijät sikseen.

Muut asiat ovat kuitenkin tärkeämpiä. Muuten kyse on koriste-esineestä eikä kumppanista.

Plussaplussia. (joista en vieläkään tiedä ovatko ne kahden vai puolentoista plussan arvoisia)
Star Wars, sarkasmi, kuiva huumori, ihan hauska, tosi kiva, leikkimielisyys, uteliaisuus, älykkyys, näsäviisaus, sekopäisyys, häpeilemättömyys, elokuvat, kirjallisuus, keskustelutaito, pilke silmäkulmassa, hymy, nauru, suru, itku, elämänjano, rentous, itsensä kunnioittaminen, hellyys, intohimo, tuhmuus, uskollisuus, rehellisyys, sitoutuminen, suutelutaito, seksikkyys, seksin nälkä, kyky pitää hauskaa, suvaitsevaisuus, tunteellisuus, erilaisuus, ystävyys, sielunkumppanuus, intensiivisyys...

Tällainen on mies, jonka haluan istuvan mun kanssa sohvalla. hierovan mun jalkoja. Tämän miehen partaa haluaisin hipsuttaa ja suudella niitä pehmeitä huulia. Katsoa elokuvaa ja pelätä kauhua yhdessä, nauraa mustalle huumorille täsmälleen samassa kohdissa. Tällainen on mies, jonka kanssa haluan mennä ruokakauppaan ja miettiä mitä syötäisiin. Tämän miehen haluaisin suutelevan mun niskaani kun laitan ruokaa. Kuiskaavan korvaani. Tällaisen miehen kanssa haluan rakastella koko yön. Herättää hänet kuorsaavasta unesta, jotta pääsen kainaloon, johon kaipaan. Tällaisen miehen kanssa ottaisin riskin.
Riskin, että hän jättää mut tai riskin, että hän haluaa olla siinä koko loppuelämänsä.

Sinkkuna on toisinaan vallan mainiota olla. Voit tehdä mitä tahansa, kenen kanssa tahansa. Mutta toisinaan, kuten ihan hiton varmasti tiedätte, kaipaa rinnalleen rakkautta. Kumppania. Mä olen varsin onnellinen näin. Itsekseni. Ja mun onneni ei ole kenestäkään muusta kiinni kuin musta itsestäni. Mutta se jokin sunnuntai-ilta, maanantai päivä, hitto lauantaiyö, iskee masennus ja kaipuu. Haluan vierelleni ihmisen, jonka mielestä olen maailman kauneinta, ihaninta ja sekopäisintä. Kaipaan jakaa arkeni ja juhlani. Sanoa, että rakastan sua. Ja että toinen vastaa: tiedän.

Kumppanuus, se perustuisi luottamukseen. Kunnioittamiseen ja arvostukseen. Palvomiseen. Siihen, että toinen on kaikki. Haluat antaa itsesätäsi niin paljon ja ottaa vastaan kaiken sen rakkauden. Pystyt näkemään, kuinka muut haluaisivat kumppaniasi, ja huomata, että hän haluaa vain sut. Kumppanuus. Olka jota vasten itkeä. Kumppanuus. Yhteinen nauru, toiselle, toisen kanssa ja itselle. Kumppanuus. Matka tuntemattomaan, kivinen polku, mutta joka askelleella sen arvoinen. Ei sen monimutkaisempaa.

Parisuhde on aina matka, ei päämäärä. Matka alkaa usein tapailusta, johtaa yökyläilyyn, pidempiin viisiitteihin. Jos vierellä oleva ihminen saa joka kerta sun olon hieman jännityneeksi, kaikella positiivisella odotuksella, jos toisen koskeminen aiheuttaa väreitä ja kipunoita kehossa, jos toisen silmiin katsominen saa sut palamaan intohimosta, tuntemaan turvaa ja onnea, jos pelkästään toisen äänen kuuleminen saa sut onnelliseksi, parisuhteen matka jatkuu. Suunnitellaan muuttaako toinen Tampereelle vai  toinen pois sieltä. Mietitään yhteisiä matkoja. Itketään yhdessä, nauretaan yhdessä. Luottaen, käsi kädessä.

Nykyään. Olen huomioinut. Parisuhteen aloittamisesta tehdään vain niin kovin monimutkaista.

Joskus kysymys, jolla blogini aloitin, asetellaan toisin.
Mitä mä odotan kumppaniltani, parisuhteelta?
Odotukset. Sillä sanalla on negatiivinen jälkimaku. Jos rakennan odotuksia, odotan, että jokin asian muuttuisi. En halua asettaa odotuksia, haluan kokea jokaikisen hetken, yllättyä, oppia. Odotukset johtavat ihan liian usein pettymykseen. Odotukset asettavat vaateita.
Enkä mä haluan vaatia. Haluan antaa ja saada.

Täydellistä miestä ei ole. Kuten ei täydellistä naistakaan.
Mutta tuo ihminen, miltei täydellinen, kaikkine plussaplussineen. Hän on.

Tässä mä sitten mietin silleen seksikkäästi, että minkälaisen miehen mä haluan.

Joulurakkaus

Mä olen tänään käynyt töissä ja mä olen tänään maannut sohvalla ja mä olen tänään ottanut päiväunet.
Joulu on ihan melkein huomenna ja olen ostanut yhden joululahjan. Koristeet on vielä varastossa ja aivan hitokseen ärsyttää kun joululaulut soi päässä kerpele koko ajan.

Kyllä. En ole mikään jouluhengetär. Mutta ei mulla mitään joulua vastaankaan oo. Mä vaan haluan tehdä sen omalla tavallani.
Haluaisin vuorata olohuoneen lattian patjoilla, makoilla lasten kanssa joulukalsareissa koko päivän. Katsella jouluelokuvia ja syödä suklaata. Nautiskella ilman kiirettä ja tohinaa. Jouluruokakaan ei ole oikein mun juttu. Paahtopaisti on se mitä meillä syödään jouluna. Ja mäti. Ja suklaa.

Tottakai meillä jaetaan lahjoja. Koska lapset. Suurin lahja mitä mä kuitenkin noille mukeloille annan, on sellainen, jota mä en voi paketoida ja peitellä rusetteihin.

Se on rakkaus. Se on sitä, että olen läsnä. Kosketan. Leikin tyynysotaa ja pelaan xboxilla legopelejä. En pakota vaihtamaan yökkäriä pois koko päivänä. Kikatan ja nauratan. Kuuntelen ja halaan. Kutittelen ja pussailen. Katsin silmiin ja välitän.

Mä rakastan lapsiani, enemmän kuin tässä maailmassa mitään muuta. Ja aina se ei välttämättä ja valitettavasti näy kuten haluaisin, Sehän siinä onkin. Rakkaudessa. Joskus se ei välity, vaikka sitä on.

Toisinaan kuulee, ja ihan liian usein, että rakkaus on perseestä.
No ei se ole. Ei rakkaus. Moni muu asia voi olla. Mutta rakkaus on aina hyvä.
Ei se ole rakkaus, joka sua satuttaa. Ikinä.

Rakkaudessa on sellainen jännä juttu, että sitä ei voi koskaan vaatia. Se on aina asia, jonka voi vain antaa.
Rakkaus. Hirvittävän ilmaista antaa.

Mutta sitä se on joka päivä. Siinä mielessä joulu ei eroa ihan perusmaanantaista. Tai krapulasunnuntaista. Vaikka silloin onkin himokas ja tahtoo varmasti kovasti antaa rakkautta.

Joskus kuitenkin sä olet väsynyt, masentunut, vihainen, kyvytön tai vaan muissa maailmoissa. Silloin sen näyttäminen toiselle voi olla hankalaa, jopa vaativaa. Sulla on sitä, mutta et pysty sitä näyttämään.
Eikä se haittaa. Se toinen tietää kyllä. Se kuulee sen sun rivien välistä, tuntee sen sun kosketuskesta. Kuule sen sun madaltuvasta äänestä. Lukee sen sun väsyneistä kyynelistä. Ymmärtää sen sun tökeröistä sanoistasi. Näkee sen suuttumuksen alla.
Kunhan se on siellä.

Rakkaus lapsiini on enemmän kuin osaan kuvailla, ehdotonta ja parasta. Perheelleni ihan liian harvoin kerron kuinka rakastan heitä ja kuinka tärkeitä he ovat. Ystävilleni, en pärjäisi ilman teitä, rakkaita kaikki.

Sinä. Sä tiedät kuka olet. Tärkeä ja rakas. Aina.

Ihanaa Joulua! Jokaikisille. Joka hiton ikiselle!

Pus ja sydän.

Loukkaus

Kuinka helppoa onkaan loukata ihmistä, josta välittää. Saati ihmistä, jota rakastaa.
Helpompaa kun heinän teko. Siinä onnistuu niin helposti aivan yrittämättä ja aivan tahattomasti.

Eikö me ookkin kaikki tehty sitä joskus.

Mä olen.
En pysty muistamaan olenko koskaan tehnyt sitä tahallisesti. Halunnut sanoillani tai teoillani satuttaa toista tarkoituksellisesti. Varmaankin pystyisin siihen, mutta en halua.
Mutta tahattomasti. Kyllä. Ja kuten sanoin, se käy helposti.
Kun rakastat, se ei automaattisesti tarkoita, että teet kaiken oikein. Saatat sanoillasi sivaltaa toista niin, ettet edes itse tajua tekeväsi sellaista. Saatat teoillasi saada toisen loukkaantumaan pahastikin.
Voimme  myös loukata toista syvästi vain sillä ettemme kuuntele.

Ja kuka voikaan loukata sua pahemmin kuin ihminen, jota rakastat. Yksi sana, yksi teko, voi satuttaa niin pahasti, että tunnet suurta surua. Harmia.

Kuinka helppoa se onkaan loukata toista.

Aina ei tahdo muistaa, että me ollaan niitä inhimillisiä ihmisiä. Me tehdään virheitä. Ja yleensä ne on tahattomia. Ei me osata aina sanoa oikeita asioita. Ei tehdä oikeita juttuja. Ei reagoida toiseen juuri niinkuin toinen haluaisi. Mutta sellaista se on. Ja sellaista sattuu.
Eihän me voida mitään muuta kuin yrittää parhaamme. Harvoin nuo sanat tai teot ovat jotakin sellaista mikä muuttaisi mitään. Ainakaa rakkautta, toisesta välittämistä. Tärkeä ihminen on tärkeä. Vaikka sieltä suusta ryöppyäisi niitä sammakoita.

Eivätkä ne välttämättä ole asioita joita erikseen pitäisi lähteä pyytämään anteeksi. Vaikka eihän se sana ole ikinä ketään satuttanut. Joskus on syytä olla pahoillaan ja joskus toisinaan pysyä sanojensa takana ja ymmärtää, että vaikka toinen loukkaantui, hän ehkä vain käsitti jotakin väärin.
Vain harvoin tällainen asia aiheuttaa jotakin peruttamatonta. Pahoittele, jos suta tuntuu siltä. Selitä ja anna toiselle sama mahdollisuus. Ja ennen kaikkea. Kuuntele.

Klisee.
Rakkautta ensi silmäyksellä.
Onko sitä olemassa? Voiko sitä olla olemassa?
On. Ja voi.
Olen kokenut. Ja olen kokenut sen, että tällaista ihmistä olen sanoillani ja teoillani onnistunut joskus loukkamaan. Ja hän minua.
Mutta hei. Ei meistä kukaan ole täydellinen.

Naiset

Ei me niin vaikeita olla.

Ihan oikeesti.

Miehet sanoo, ettei naisia voi ymmärtää. Oon joskus kuullut.
No kyllä meitä voi. Ainakin suurinta osaa.
Tosin meissäkin tietenkin löytyy niitä vaikeita tapauksia. Niinkuin miehissäkin.
Biologinen fakta on kuitenkin eittämättä se, että me ollaan erilaisia. Noin niinkuin fyysisesti. Toisella on pippeli ja meillä naisilla pimppi. Ja ne aivot, ne toimii eri tavoin. Fysiologinen fakta.

Usein puhutaan miesten putkiaivoista. Ja naisen monimutkaisesta kyvystä ajatella miljoonaa asiaa yhtäaikaa. Ja niin se kai on, ehkä.
Mähän en toki voi oikeasti sanoa miesten ajattelusta yhtään mitään, muuta kuin omien kokemusteni ja muiden kertoman pohjalta muodostuneesta arviosta.

Mutta naisista mä tiedän. Me ollaan se kauniimpi sukupuoli, niinkuin ne sanoo. Pehmeämpiä ja pyöreämpiä. Ainakin tissien kohdasta ja lantioseudulta. Ollaan yleensä lyhyempiä kuin miehet ja usein me toivotaan, että se kumppani ois meitä pidempi. Siksi kai naisten yleisin kysymys tinderissä on: Minkä pituinen sä olet. Itse en ole kysymystä esittänyt. Koska olen pieni, ja mua pienempi mies ois kääpiö.

Enivei. Naisilla ei ole putkiaivoja ja se johtaa siihen, että me pystymme ajattelemaan melko monta asiaa yhtä aikaa. Multitäskäämään, eli tekemään enemmän kuin syömään purkkaa ja kävelemään yhtaikaa.
Tosin tämä kyky johtaa miltei poikkeuksetta jokaista miestä hämmentävään ylianalysointiin. Ja siinä piirteessä on monien huonojen puolien myötä myös jotakin positiivista. Uskokaa pois.
Palaan tähän kohta... Sitä ennen puhutaan tunteista.

Naiset puhuvat keskenään tunteista. Ja naiset puhuvat miehille tunteista. Miehet eivät kuulemma tee niin, rankasti kun tässä yleistän. Sanat, joita miehet tässä tilanteessa yleensä käyttävät ovat kiva ja ihana. Ja ihana on jo maksimi. Naisten tunteista puhuminen lähentelee usein runoutta. Sekasotkuista, mutta verbaalisesti hyvin rikasta. Mutta naisten tunne-elämä ei ole sen erilaisempaa kuin miestenkään.

Kuulen miesten silloin tällöin päivittelevän esimerkiksi tilannetta, jossa hän on lähdössä poikaporukassa "ulkoilemaan".
Klassikko.

"Helvetti kun se sanoo, että mee vaan, ja sit se mököttää, ja kun tarjoutuu jäämään, niin se sanoo, että meet nyt vaan ja sit kun menee, niin se on vihanen."

Aivan näinhän se ei välttämättä oikeasti ole. Tulkinta on väärä. Ainakin silloin tällöin.

Useimmille naisille on ihan ok, että se mies menee kavereiden kanssa oluelle, koska silloin nainen saa omaa aikaa. Mitä se milloinkin on  vaihtelee. Miettikääpä sitä, että seuraavan kerran kun kaljottelet baarissa, nainen sai kauan kaipaamansa oman ajan... sytytti kynttilät, katsoi aistillista pornoa ja masturboi, niin, että laukeaa suuremmin kuin mitä sä oot hetkeen pystynyt antamaan.
Tai sitten tuo nainen vaan haluaisi katsella telkkaria, syödä roskaruokaa ja mennä ajoissa nukkumaan.

No miksi nainen sitten vaikuttaa mököttävältä? Sen saattaa aiheuttaa pieni, mutta suloinen mustasukkaisuus. Ja se taas kertoo siitä, että naisesi rakastaa sua. Kun mies sanoo, että voi jäädä, niin se aiheuttaa kahdenlaisia tunteita. Ensinnäkin sen, että nainen ei halua menettää omaa aikaansa, joten mene vaan johtunee siitä... sekä siitä, että jos mies jää, tulee naiselle syyllinen olo.
Nainen ei ole vihainen, että sä lähdit. Jos on, vaihda se toiseen.

Ajattelepa asiaa toisinpäin. Nainen on lähdössä tyttöporukalla baariin. Ottamaan viiniä ja pitämään hauskaa. Sulle on ihan ok, että hän lähtee. Mutta koska rakastat niin paljon, olet hieman mustasukkainen.
Kun nainen vaistoaa tämän sussa, se kysyy, että onko ok, että lähden. Voisin jäädäkin.
Mitä sä silloin vastaat? Ja miltä susta tuntuis jos nainen jäisikin? Ja oletko sä vihainen jos nainen lähtee? Jos olet, se nainen vaihtaa kyllä sut toiseen.

As simple as that. Ei me nyt niin erilaisia olla..

Minkälainen nainen sitten täällä kirjoittaa..

Sekava blondi. Joka inhoaa sitä, että joku sanoo tyhmäksi. Se on jostain syystä asia, jonka jälkeen oikeastaan näytän ovea.
Leppoisa lehmänhermo. Kypsä, mutta villi nainen. Saa mut silti taltutettua helpostikin. Jos vain ymmärtää mun huumoriani, eikä välitä siitä, että yhtenä päivänä sohvalla makaaminen on tosi jees, ja toisena pitää mennä sinne tänne.
Lapset, perhe ja ystävät on mulle maailman tärkeimpiä.
Kerran eräs ex kysyi multa, että kumpi on tärkeämpää mulle, ystävät vai hän. Epäreilu kysymys, johon mulla kuitenkin oli vastaus. Kysyjän mielestä hänen olisi pitänyt olla ykkösjuttu, aina, ja erään toisen exän kohdalla kun kerroin tästä kysytystä kysymyksestä, oli hänen vastauksensa täysin miettimättä ystävät.
Mun vastaukseni on se, että oikea ja rakas kumppani on mulle samalla viivalla kuin ystävät.

Mä olen nainen, joka osaa vaihtaa autonrenkaan, tsekata öljytilanteen ja täyttää pissapojan. Automerkeistä en tiedä hölkäsen pöläystä. Muuta kuin, että ajan Subarulla ja se ei ole kertaakaan jättänyt mua tien päälle. Exän kerran, mutta sitä ei lasketa.
Mä olen se nainen, jolle sinkkuystävät soittaa, että tuu korjaamaan vuotava vessanpönttö tai asentamaan telkkari.

Mutta mä oon aivan yhtäällä se nainen, joka käyttää korkokenkiä, stay up-sukkia, nahkahameita ja naisellisia mekkoja. Tykkää naisellisista jutuista ja siitä, että sanotaan kauniiksi. Silti, farkut ja maiharit istuu päälle myös yhtä ylväästi.

Mä meikkaan, mutten panosta tekoripsiin, en kynsiin tai huuliin. Kampaan usein tukan ponnarille ja olen niin huoleton kuin vain osaan olla. Rakastan elämää ja keskusteluja. Osaan pitää suusanallisesti puoleni, ja mut saa syttymään jos siihen pystyy vastaamaan.
Riitoja mä silti inhoan. Ja nalkuttamista.

Mä en tykkää jääkiekosta, enkä jalkapallosta. Mutta mulle on ihan sama tykkääkö mies.
Mä tykkään pitää itsestäni huolta ja esiintyä huoliteltuna. Vain harvat ja valitut pääsevät siihen onnelliseen tilaan, jossa näkevät aamuisin mun silmäpussit ja hiusten panopörrön.
Mä rakastan hitaita aamuja, sängyssä kiehnäämistä, hellyyttä, romantiikka ja intohimoa.
Sekä tykkään puhua niistä tunteista.

Ja se ylianalysointi. Se onnistuu multa yhtä luontevasti kuin muiltakin naisilta. Koitan sitä välttää, mut minkäs teen. Usein toi ylianalysointi aiheuttaa vääriä tulkintoja ja väärinkäsityksiä. Joskus miehet jopa jättävät täydellisen naisen, koska ymmärsivät jotakin väärin naisen käytöksessä. Johtui se sitten sen nimenomaisen naisen ylianalysoinnista tai sitten jonkun menneisyyden naisen aiheuttamista traumoista.

Mutta ennen kuin syydetään tuo ylianalyyttinen taipumus naisissa alimpaan helvettiin. Muistakaa miehet, kun nainen on teidän kanssanne. Kun nainen haluaa olla just sun kanssa, rakastaa just sua. On tuo nainen hyvin suurella todennäköisyydellä ylianalysoinut kaikki skenaariot, ne pahimmatkin, ja valitsee silti olla sun kanssa. Arvosta siis ylianalysoivaa naista. Ainakin joskus.

Miehet on Marsista ja Naiset Venuksesta. Sellainen kirjakin on.
Mutta me nyt ollaan täällä maapallolla toistaiseksi, niin koitetaan tulla toimeen ja rakastaa toisiamme, vaikkemme aina ymmärtäiskään.

Pus.

Rikkinäiset palaset

Tässä sitä nyt on kirjoiteltu sinkkuudesta ja tapailusta, parisuhteista. Jatketaan samalla linjalla.
Koska en halua alkaa kirjoittamaan teille meikeistä tai sisustuksesta tai resepteistä, joita iloisena punaviini kourassa kokkaan kotona.

Vaikka niin mielelläni kokkaisinkin joskus jollekin, joka suutelee samalla mun niskaa ja kertoo kuinka hyvältä mä näytän flanellihousuissa ja villasukissa. Joka kaataa mun lasiini lisää punaviiniä ja katsoo mua niin silmät sädehtien, että kokkaus jää siihen kun siirrytään makuukammarin puolelle.

Vaan kuten olen maininnut. Ei se helppoa ole löytää sellaista.

Mua sanotaan joskus nirsoksi. Ehkä sitten niin. Mutta en mä halua rinnalleni ketä vaan. Mä haluan sen, joka vie jalat alta.
Ja siihen ei ihan riitä, että sanoo: "Moi, miten menee.."

Oman vaikeutensa tämän ikäisenä "pariutumiseen" tuo se, että me ollaan tän ikäsenä jo koettu, nähty ja eletty. Ja ollaan kaikki jo vähän rikkinäisiä.
Pointti onkin siinä, että löytää jonkun, jonka kanssa rikkinäiset palat osuvat yhteen.

Jos kaksi ihmistä on liian erilaisia, yhteentörmäyksien ja rikkinäisen menneisyyden palaset eivät vain oikein istu keskenään. Törmäyskurssi ei ehkä ole välitön, mutta takuuvarma kuitenkin.

Olen kuullut usein sanottavan, että kaksi samanlaista ihmistäkään ei sovi yhteen. Ja tässä kohden mä kysyn, että miksei ja miten niin?? Pitääkö parisuhteen puoliskojen olla erilaisia? Kertokaa ihan oikeasti mulle, miksi kaksi hyvin samanlaista ihmistä ei voisi muodostaa toimivaa, intohimoista ja rakkauden täyteistä kumppanuutta, parisuhdetta. Koska mä en tajuu..

Enivei. Meillä on menneisyytemme. Kaikilla. Jotkut yrittävät päästä sen yli ja toiset ehkä tahtoen tai tahtomattaan jäävät vellomaan siihen. Kummassakin tapauksessa on melko todennäköistä, että nuo menneisyyden rikkinäiset muistot tulevat ennen pitkää kummittelemaan.

Meille on käynyt mitä on. Me emme olisi tällaisia, juuri tässä, ilman historiaamme. Se on muovannut meitä. Joskus parempaan, joskus pahempaan.
Hyväksyminen. Mitä muutakaan sitä voi.
Jos siitä katkeroituu, peli on menetetty. Ei sitä pysty vastaanottamaan uutta rakkautta, jos katkeruus on päällimmäisin tunne. Sen lisäksi, ettei pysty vastaanottamaan, kovin moni sitä tuskin edes haluaisi antaa katkeroituneelle kumppaniehdokille.

Siksi, rikkinäisten osien vaan pitää osua kohdalleen. Sopia yhteen. Kuin palapeli, joka vain loksahtelee paikalleen.

Kun löydät sellaisen. Pidä siitä kiinni.
Koska silloin kun olette yhdessä, kaikki on hyvin.
Ja kun olette erillänne, niin kaikki hajoaa.