Pakkomielteinen sisustaja

Mä en ole täydellinen. Pahoittelut kaikille, jotka niin ajattelevat. Kaukana siitä. Ainakin toisinaan.

Kerran. Noin 11 vuotta sitten, eräs silloinen julkkishomo sanoi mulle glamöörisissa juhlissa, että jos sä et löydä ihanan täydellistä miestä, niin ei kyllä hänkään. Nauroin kiusaantuneesti ja hörppäsin kuoharilasini tyhjäksi.

Sen jälkeen olen löytänyt miehiä. Yhden kanssa menin naimisiin ja sain elämääni yhden miespuolisen kelmin. Ei tuokaan täydellinen mies ole, mutta tuota kelmiä, omaa poikaani, rakastan ehdoitta. 

Erosin ja löysin elämääni lisää miehiä. Tinder auttoi asiaa. Tai pahensi. Kuinka nyt vaan. Mutta kun elää ja asuu Hämeenlinnan kokoisessa kylässä, ovat ihanat ja vapaat miehet luksustavaraa, joita ei kävele joka nurkan takaa vastaan. 

Laajensin näkemystäni sadan kilometrin säteelle. Osumia alkoi tulla. Sovin treffejä. Ja vain kaksi kertaa ne toivat mukanaan enemmän kuin kolme tapaamiskertaa. 

Miksei sitten miltei kahden vuoden kestoinen treffailu ole tuottanut tämän enempää bingoja?
Siksi, koska en ole täydellinen. 

Mulla oli vaihe, ja tämän myönnän häpeillen, mutta inhimillisyyteen vedoten, jolloin etsin elämääni pakkomielteisesti jotakuta. Ihan vaan, koska kaipasin rakkautta ja läheisyyttä. Epätoivo on väärä sana, koska olin valikoiva. Jotakuta ei ollut sama kuin kuka vaan. 

Ne miehet, jotka tekivät muhun vaikutuksen, olemalla joko komeita tai hauskoja tai sanavalmiita tai vähän hulluja, jotka saivat kipinät lentämään yhtä paljon kuin mun mielikuvitukseni, eivät saanet mua kuitenkaan pysähtymään ja miettimään ovatko he edes sinnepäin oikeita.

Yhteen ihastuin tosi rajusti. Ekat treffit kestivät viisi tuntia ja loppuivat suudelmaan, joka sai multa jalat alta ja miespuolisen seisomaan kolmella jalalla. Seuraavat treffit johtivat intohimoon autossa. Intohimoa seurasi muutamatkin romanttiset ja kotoisat treffit... ennenkuin tämä mies alkoi valehtelemaan.

Ja ha, siinä kohtaa kun ois pitänyt tehdä juoksuliikkeet pakenevan suuntaan, mä tarrauduin pakkomielteisesti kiinni. Menetyksen pelko aiheutti adrenaliinivirran, jonka sekoitin kiintymykseen ja suureen rakkauteen. 

No, se ei ollut kumpaakaan, ymmärrän sen nyt. Mutta tästä miehestä tuli ystävä. Jännä.

Ystäväni katsoivat vierestä kun aloin paikkaamaan menetystä uusilla treffeillä. Ja taas uusilla. Neuvoivat himmaamaan. En tehnyt niin. 

Kunnes kohtasin herra Lahden. Hän piiritti mua, koska en langennut heti. Peruutin treffejä ja mietin mitä järkeä on edes nähdä, kun tyyppi ei aiheuta muuta kuin pienen kiinnostuksen jyväsen sinnikkyydellään. 

Kunnes sitten näimme. Sarkastisen hauska ja komea elämässään eksyssissä oleva mies teki muhun vaikutuksen. Sanoin itselleni, etten todellakaan nyt ole pakkomielteinen.  Ja silti olin. Sit lopun viimein. Hän on se oikea, tunsin, ennenkuin ehdin ajatella.

Ja juuri sillä hetkellä herra Lahti jätti mut. Sanoi sen rehellisesti ja kuunteli kuinka mun menetykseni adrenaalipurkaus aiheutti taas kaipuun, jota erehdyin luulemaan rakkaudeksi.

Toistin siis samaa kaavaa. Kaipuuni suhteeseen, läheisyyteen ja rakkauden kokemiseen sai mun silmäni sulki, ja järjen peittymään valheellisen tunnekirjon alle.
Syytin miehiä. Vaikka se ei niiden vika ollutkaan. Ainakaan kokonaan. Olkoonkin, että muutama tapaus oli viedä uskoni miessukupuolen rehtiyteen.

Yksi. Hän rikkoi mut. Palasiksi, joiden kerääminen lopulta eheytti mut. Liima sirpaleiden välissä vahvisti. Pakkomielteisen palasen jätin pois ja laitoin tilalle palasen, jossa oli ymmärrys ja maltillisuus. 

Tämä yksi. Kulkenut kanssani matkan, jossa puolin ja toisin olemme loukanneet ja itkeneet. Vuoron perään tukeneet. Ymmärrämme toisiamme täysin ja silti emme. Pakkomielteestä tosin ei ole enää tietoakaan.

Miten tämä sitten liittyy sisustamiseen?

Mietin itsekseni, kun sunnuntaisisutusbuumi iski, että alan oleen tässä aika hyvä. Siis siinä, kuinka maltillisesti nykyään toteutan sitä. Sisustamista siis. 

Aiemmin sain idean ja lähdin toteuttamaan sitä heti. Jos ei ollut oikeita materiaaleja, niin mä tee-se-itse hengessä tein sellaiset häthätää. Lopputulos oli jotakin sinnepäin. Ja alkoi vain ärsyttämään ennen pitkää. 

Homma toimi joo, mutta ei ihan niinkuin piti. Lähdin korjailemaan ja saatoin päätyä aivan toisenlaiseen sisutukselliseen lopputulemaan. Ratkaisujen tarkempi pohtiminen loisti poissaolollaan kun siirtelin huonekaluja ilman apuvoimia seinältä seinälle. Ja lopuksi se oli aina ihan kiva ja parempi kuin ennen, mutta ei silti sellainen, jonka jälkeen olisin ollut täysin tyytyväinen. 

Nykyään mä mietin. Etukäteen. Ja pohdin ratkaisujani ja koitan nähdä, miltä homma näyttää valmiina. Mä maltan odottaa, että saan oikeat materiaalit, enkä ruuvaa ruuveja seinään ilman oikeanlaisia proppuja, jolloin voin olla melko varma, että hylly pysyy, eikä tule rysähtäen alas, jättäen jälkeensä rikkoutuneita asioita ja sirpaleita.

Ja maltillisena sisustajana huomaan, että olen löytänyt ratkaisuja, joita en halua muuttaa. Sohva on löytänyt paikkansa. En halua sitä siirtää minnekään muualle.

Huomaattehan analogian.
Mies. Suhde. Treffailu. Kun korvaan pakkomielteisen sisustajan maltilla ja jaksan odottaa, että löydän oikean, se on siinä. En halua vaihtaa sitä. Ja huomaan jopa rakastavani sitä. Sohva on juuri siinä missä sen kuuluukin ja oikea kumppani hieroo mun jalkojani.

Ilman pakkomiellettä.

Freija vai narsisti

Freija. Skandinaavisen mytologian jumalatar. Jep, juuri sen, jossa Thor ja Loki seikkailevat.
Freija oli kauneuden ja rakkauden jumalatar, kaunein kaikista. Sekä kuoleman ja taistelun. Eli bad ass, jolla oli asennetta ja kauneutta.

Mummu nimitti mua aina Freijaksi.
Mutta tuskin piti mua sellaisena. Mummun mielestä mä olin aina höppänä. Ja itsepäinen. Ja itsekäs. Lapsellinen ja osaamaton. Enkä ikinä kaunis.
Mutta mitä olisikaan voinut tulla hänen poikansa tyttärestä. Poikansa, joka oli epäonnistunut koko elämässään.

Osasi mummu kuitenkin olla varsin ihanakin.
Mutta sellaisia ne narsistit onkin. Varsin hurmaavia, mutta hymynsä alla alistavia empatiaan kyvyttömiä persoonia.
Sellainen mummu mulla oli. Tai on. Mummu elää yhä. Mutta äärimmäisiä piirteitä saanet narsistiset teot kolmisen vuotta sitten löivät ehkä elämän mittaisen kiilan mun ja mummun väliin. Sääli. Mutta siinä mummu oli oikeassa. Olen itsepäinen, en pysty antamaan anteeksi.

Mummu kasvatti mua. Ikävuodet 8-12 ruokki perunoilla ja sääli mua.
En kaivannut sitä, enkä pyytänyt sitä. Mutta niin se mummu teki. Samalla kun yritti tehdä musta pioneeria ja posliininmaalaajaa. Runonlausujaa ja alistettua lasta. Musta ei tullut mitään näistä.
Ehkä siksi olen mummun mielestä epäonnistunut elämässäni. Kuten hänen poikansakin.
Tiedättekös, eräänkin kerran jäin kiinni mummulle siitä, että join siiderin saunassa. Ikää mulla oli reilusti päälle 20, mutta mun tekoni oli ajattelematon ja säälittävä, koska mummu ei ollut antanut lupaa. Paha minä!

Narsisti kasvattajana on julma. Lapsi ei ikinä riitä.
Välillä miellyttämisen tarve kasvoi minussa mahdottomiin mittasuhteisiin ja toteutin itseäni valehtelemalla. Ja koska tein niin kotona, se jatkui luontevasti myös kodin ulkopuolella. Mulle oli tehty varsin selväksi, etten riitä sellaisena kuin olen, joten keksin itselleni maailman jossa olisin riittävä.
Kasvattajaani se ei kuitenkaan purrut. En kuullut kiitosta edes suuruudenhullusta mielikuvituksestani. Saati mistään muustakaan.
Silti. Kuinka usein kuulinkaan sen ylimielisen naurunhörähdyksen mummun suusta, kun tein jotain hänen narsistisen ylemmyydentuntonsa mukaisesti väärin. Jos yritin kapinoida, naurunhörähdykset olivat ilkkuvia. Kun itkin, empatiaan kyvytön mummuni piti mua hölmönä ja käski lopettaa.

Mä ihailin mummua kun olin pieni lapsi. Mummu oli herttainen ja keksi kaikkea kivaa. Mummu auttoi mua, kun tein käsikirjoituksia näytelmiin ja esitin itse pääosaa.
En kuitenkaan tajunnut, että mummu, ehdottamalla kuinka tarina olisi vielä parempi, kirjoitti kaiken uusiksi. Kun koitin maalata posliinia, mummun mieliksi ja tehdäkseni vaikutuksen, jotta saisin taas mummun ylitsepursuavan ihailun, en tajunnut, että mummu piirsi ehdotelmineen kaikki kuvani itse.

En saanut tyydytystä siitä, että olisin onnistunut itse. Mutta olin tyytyväinen, koska mummu oli tyytyväinen. Kun halusin tehdä jotain itse, olin vain säälittävä ja kaikki onnistumiseni olivat typeriä.

Narsistisuus ihmisessä on syvälle juurtunutta. Ja sitä tuskin pystyy parantamaan. En tiedä luokiteltaisiinko mummuani narsistisen persoonallisuushäiriön omaavaksi, mutta mä olen vahvasti sitä mieltä, että pitäisi.
Tajusin mummustani tämän asian vasta aikuisiällä. Kun vanhenevan kasvattajani nautinto aikuistuvan kasvattinsa syyllistämisestä ja ennenkaikkea alistamisesta, alkoi saada kitkeriä piirteitä.
Mummun mielestä olin epäonnnistuja. Siskoni teki kaiken paremmin ja onnistui. Ja minä vain rimpuilin elämässäni eteenpäin.
Näin nelikymppisenä uskon sen johtuvan siitä, että 12-vuotiaana jätin mummun ja kaivauduin ulos hänen manipulointinsa kostuttamasta suosta.

Narsistinen vanhempi ei ole sen erilaisempi kuin narsistinen kumppani. Olen kerran ajautunut suhteeseen sellaisen kanssa, mutta lähdin. Koska ymmärsin.
En tuossa suhteessa ollut oikeassa missään asiassa. Koska hän tiesi paremmin. Itseasiassa, kyse ei edes ollut siitä, että hän olisi tiennyt paremmin, vaan hän tiesi totuuden.
Sanoin vastaan ja saimme aikaiseksi tunteja, jopa päiviä kestäneet riidat. Jonka jälkeen hän oli yhä oikeassa ja mä pahoittelin, että olin sanonut pahasti. Narsisti kun ei pahoittele, koska hän ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan, olemaan empaattinen, ja hänen sanomansa loukkaukset ovat aina ansaittuja. Miksi siis pahoitella. Mummu ei koskaan tehnyt niin.

Narsistinen kumppani saa sut pauloihinsa. Kuten mummu minut. Helposti.
Hän ihailee sua. Suhteen alussa hän jumaloi. Kaikki on intesiivistä ja upeaa. Sä olet hänen maailmansa napa. Tiedätkö miksi? Koska sä jumaloit häntä.
Kun arki iskee, myös narsisti iskee. Sä et olekaan enää riittävä. Kun haluat tehdä jotain itsenäisesti, kuten terveessä ihmissuhteessa kuuluu, narsisti suuttuu.
Sillä sun tehtäväsi on palvoa.

Arjessa narsisti tietää paremmin. Manipuloi ja alistaa. Manipulointi tapahtuu hiljalleen ja ovelasti. Älykkäästi. Kaiken hurmaavuuden alle jääden. Sun tapojasi muutetaan ja muokataan. Syyllistämällä ohjaten ja kiitoksilla manipuloiden.

Vaan harvoin sitä huomaa tulleensa manipuloiduksi. Ihan viimeisenä sen asian myöntää itselleen. Ystävät huomaavat ja sanovat siitä. Suutut.
Kerrot narsistiselle kumppanillesi, ja hän suuttuu. Menetät ystäviäsi. Hän kontrolloi ketä saat tavata ja ketä et. Saatko käyttää facebookia ja milloin jutella äidillesi.

Aivan kuten minun mummuni. Ystäväni olivat kaikki pesunkestävästi mummun hyväksymiä. Kuinkas muutenkaan.

Kun olet eristetty, olet narsismin armoilla. Olet nujerrettu. Narsisti sai tahtonsa läpi.
Sä et huomaa tulleesi  manipuloiduksi, mutta tajuat, että olosi ei ole hyvä. Ei tietenkään, miten voisikaan olla, koska narsistinen kumppanisi ei enää jumaloi sua.

Silti suhteessa pysyy, kaivaten sitä alun ihannointivaihetta, jumalointia, koska vain tämä kumppani pystyy siihen niin intensiivisesti. Sitä antaa toisen syyllistää, kertoa kuinka kaikki on sun vikaasi, kertoa kuinka sinä et osaa ja tajua. Alat jopa itse uskoa siihen. Sä olet viallinen. Riittämätön.
Ja miksi kukaan voisi rakastaa sua...

Pahinta lienee se, että jos kuitenkin pääset eroon suhteesta, joka raastaa sua. Siihen silti palaa ja palaa ja palaa... Koska narsisti saa sut pauloihinsa, joka kerta. Muistat sen jumaloinnin. Ja muistat, kuinka et onnistunut miellyttämään häntä ja haluat yrittää uudestaan, koska se jumalointi oli parasta maailmassa.

Mä elin pitkään siinä uskossa, että olen riittämätön ja syyllinen niin moniin asioihin. Kaipasin mummun hyväksyntää. Kaipasin sitä, että mummu olisi edes kerran sanonut mulle, että mahtavaa Reetta, sä olet tehnyt elämässäsi oikein ja hyvin ja olet kaunis ja onnistunut. Tarvitsin sitä.
Silti.
En saanut sitä ikinä.

Mitä mä sain? Soiton poliisille, kun puolustin isääni. Sain syyllisyyden taakan siitä, kuinka en ymmärrä vanhaa ihmistä, joka on aina antanut kaikkensa mulle. Sain nenän edestä suljetun oven. Julman katseen ja itkuiset pettyneet silmät. Taas.
Enkä yhden ainutta anteeksipyyntöä.

Mummu on mummu. Niin olen aina sanonut.
Mummu on narsisti. Niin olen sanonut vasta muutamia vuosia.
Ja mä olen narsistin kasvatti. Ja joskus mietin olenko itsekin sellainen. Mutta koska mietin sitä, tiedän, etten ole.

Te kaikki, jotka haikailette narsistisia piirteitä omaavan kumppanin luokse. Muistakaa. Te ette ole paskoja. Mikään ei ole teidän vikanne. Paitsi se, että olette jaksaneet sitä manipulointia liian pitkään.
Te ette tarvitse jumalointia. Te ansaitsette parempaa.

Narsismi vituttaa. Ketäpä ei..

jigsaw

Haluan kertoa teille maanantaipäivän iloksi metaforan, joka ei ole ennenkuulumaton, saati kokonaan mun omani, mutta se on metafora, jonka olen sisästänyt ja toivon todella, että luette tämän oikeasti ajatuksella. Koska tämä metafora merkitsee mulle todella paljon.

Mikä on elämän tarkoitus?
Kyllä, aloitan vahvalla kysymyksellä, johon kaikki nörttiystäväni tietävät oikean vastauksen. Tästä oikeasta vastauksesta huolimatta, heitän toisenlaisen ajatuksen mutusteltavaksi.

Elämä on kuin palapeli. Palapeli, jota kokoamme pala palalta. Kokemus kokemukselta. Oppitunti oppitunnilta. Ihminen ihmiseltä.
Mutta laatikko, jossa palapeli oli, on heitetty pois. Se on ikuisesti hukassa. Me emme tiedä, millaiseksi palapeli pitäisi koota. Miltä kuvan tulisi näyttää. Me joudumme arvailemaan ja kokeilemaan.

Kuten kaikki palapelit, aloitamme kokoamisen kulmista ja reunoista. Kulmissa on elämämme peruspilarit. Perhe, ystävät, harrastukset, työ. Tietenkin joskus näihinkin tulee muutoksia ja joudumme etsimään uusia kulmapaloja, tukipilareita elämäämme, mutta koska muut kulmat kannattelevat palapeliä, onnistumme siinä. Vaihdamme työpaikkaa, löydämme uusia harrastuksia. Ehkä joku läheinen poistuu elämästäsi, ja täytyy löytää uusi pala tilalle, koska muuten palapeli on ikuisesti keskeneräinen. Mutta onnistumme siinä, koska muut kulmat ja reunat ovat kasassa.

Entä sitten kun kulmat ja reunat ovat valmiit? Millaista kuvaa palapelissämme tavoittelemme?

Tämän hetkinen yhteiskunta, ajatusmaailma siitä miten asioiden kuuluisi olla, ja ehkä nykyään jo hieman vanhakantainenkin ajatus, on se, että siinä keskellä palapeliäsi on puolisosi, kumppanisi.
Disney, romanttiset komediat, joissa prinsessa saa aina prinssinsä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Olemme romantisoineet romanssin, ja se on vaarallista. Jos et ole jonkun kanssa olet rikki, vaillinainen. Jos et ole jonkun kanssa, et ole kokonainen.

Ja koska näin, osa meistä, suuri osa, ottaa sen väärän kumppanin ja alkaa vain junttaamaan paloja palapeliinsä, eivätkä tahdo myöntää, että palat eivät vain sovi keskenään. He poistavat aiemmin lisättyjä paloja, ystäviä, perhettä, harrastuksia. Runnovat elämäänsä jonkun, vain jotta palapeli olisi kokonainen. Minäkin olen tehnyt niin.

Jokainen meistä on mutkikas ja syvällinen ihminen. Monine paloineen. Kaikki ovat työstäneet omaa palapeliään koko elämänsä. Emme voi, emmekä saa olettaa, että toinen alkaa muuttamaan omaansa, luopumaan paloistaan, jotta hänen palapelinsä sopisi paremmin yhteen toisen palapelin kanssa.

Kun tapaat jonkun ja ihastut, ehkä rakastutkin. Palapelinne ovat ihan OMGtäydellisiä ja ihquja. Ja nauratte hölmösti ja nautitte toistenne palapelin ihailusta.
Mutta. Sen lisäksi, että yhteisen palapelinne kokoaminen on mukavaa, se on myös työlästä, toisinaan jopa ärsyttävää ja erittäin haastavaa. Ja, jos ette kokoa palapeliä yhdessä, tiiminä, saatatte huomata vuoden jälkeen, viiden vuoden jälkeen, että kokoatte täysin erilaisia kuvia. Haluattekin erilaisia asioita. Suurin ja tärkein kysymys silloin onkin se, että mitä teet sillä hetkellä!?!

Varmasti iso osa suhteista on "vääriä". Ihmiset, jotka eivät ikinä opetelleet olemaan yksin, rakastamaan itseään, ottavat jonkun muun tekemään niin.
Ja silloin mahdollistavat sen, että väärä kumppani, jota kuitenkin mahdollisesti rakastaa, alkaa kaikin keinoin tuhota sun palapeliäsi. Älykäs kumppani, johon olet täysin rakastunut, onnistuu tekemään sen pahiten. Hän saa sut itse muuttamaan palapeliäsi. Hänen mieleisekseen. Luovut paloista, jotka ovat sulle tärkeitä. Ystävistä, ehkä jopa perheestä. Kumppanisi saattaa olla heistä mustasukkainen, kumppanisi mielestä sä toimit joissakin asioissa väärin, sulla on liikaa harrastuksia, tai liian vähän. Ja muutat palapeliäsi, koska rakastat. Muutat, poistat omaasi, tuot tilalle jotain, joka ei ole sua itseäsi. Näytät onnelliselta, luulet olevasi onnellinen, mutta et ole. Syvällä sisälläsi olet surullinen ja onneton, et ole enää itsesi, ehkä et enää edes tiedä kuka sä olet.
Uskot, että jos joku ei rakasta sata prosenttisesti sua, niin sun pitää muuttaa itseäsi.
Kunnes. Hiljalleen tajuat, että kumppanisi ei rakastakaan sua, vaan kuvaa sinusta, jollaiseksi hän on sen muokannut.
Sun palapelisi saattaa olla pirstaleina, reunoja myöten, sä et tiedä millainen sun palapelin pitäisi olla. Joten on ehkä helpompaa, että joku toinen muodostaa sitä kuvaa. Mutta mieti, haluatko oikeasti olla ihmisen kanssa, joka ei rakasta sua. Vai oletko valmis ottamaan sen rohkean askeleen, ja alkaa kokoamaan palapeliäsi uudestaan. Sellaiseksi kuin sinä oikeasti olet.

Ymmärrättekö? Tuo pala, joka muodostaa palapelisi keskelle kuvan, ei välttämättä ja pakosti ole se kumppani. Sen palan kuuluu olla onnellisuuspala! Se voi olla kumppanisi, mutta sen ei ole pakko olla. Ja sen onnellisuuspalan ei kuulu olla yksi iso pala, vaan monta pientä. Rakenna kuvasi onnellisuuspaloista, niin, että jos jokin pala menetetään, kuvasi säilyy. Sinä et menetä kaikkea. Palapelistäsi puuttuu ehkä muutama pala, mutta koska kuva on olemassa, pystyt täyttämään kolot ennen pitkää.

Rakenna palapelisi itse, opettele rakastamaan itseäsi, ennenkuin annat mahdollisen kumppanin tehdä sen. Jos rakastat itseäsi 20 prosenttisesti ja kumppanisi rakastaa sinua 30 prosenttisesti, tuntuu se paljolta, koska se on kuitenkin enemmän kuin mihin itse pystyt itseäsi kohtaan. Mutta yhteensäkin se on vain 50 prosenttia!
Kun rakastaa itseään sata prosenttisesti, kumppanin täytyy ylittää se, jotta voi tuntea itsensä erityiseksi. Jokainen ihminen ansaitsee sen. Ei vähempää.
Jos et rakasta toista sata prosenttisesti, niin silloin et rakasta. Rakastat tekaistua ajatusta toisesta. Pitää rakastaa kaiken hyvän lisäksi sitä huonoa ja ärsyttävää, kaikkia niitä asioita, jotka tekevät meistä kustakin sellaisia kuin me olemme. Jokainen palapelin pala on osa meitä. Ja siksi yhtä tärkeä. Jokainen pala on osa meitä, me olemme se palapeli.

Kun palapelisi kuva alkaa olla valmis, onnellisuuspaloja myöten, alkaa tulla itsekkäämmäksi. Hyvällä tavalla. Joskin silloin voi olla pelottavaa päästää palapelisi lähelle joku toinen, jotta hän ei vaan ala muuttamaan ja murskaamaan sitä. Mutta tiedät, koska olet itsekkäämpi, ja rakastat itsesäsi, omia onnellisuuspalojasi, et anna toisen viedä niitä.

Älä kuitenkaan liimaa palapelisi paloja yhteen. Silloin kuvasi, niin täydellinen ja valmis kuin se mahdollisesti onkin, on sellainen loppuelämäsi. Tällöin et anna itsellesi sitä mahdollisuutta, että vaihtamalla palapelisi joitakin paloja, voisi kuvasi olla ehkä vielä paljon parempi. Koska, usko pois, maailmassa on ihmisiä, jotka eivät halua riistää sulta yhtä ainuttakaan palaa, vaan haluavat antaa sulle uuden palan, joka sopii täydellisesti sun muiden palojen kanssa yhteen. Älä unohda sitä.

Elämä ei ole tavoite, se on kuin koko ajan muuttuva palapeli. Jonka kuva ei ehkä vieläkään ole sulle selvillä. Mutta se selviää kyllä, kunhan rakennat, testaat ja kokeilet. Uskallat vastaanottaa ja luovuttaa. Resepti täydelliseen palapeliin on sussa itsessäsi.

kurppanen hämähäkki (eli vaginaalinen tarina)

Tänään päätin tulla ulos kaapista.
Siinä kaapissa olen ollut nyt viitisen vuotta. Aika päästää auringonavalo sisään.

Kerroin tässä jokin aika ja muutama teksti sitten ikäkriisistäni. Joka alkoi kun olin 39vee. Ja joka luojan kiitos on tullut tiensä päähän. Olen nykyään rohkeasti ryppyinen.
Tuo ikäkriisi oli monen osan summasummarum. Se, että edessä oli ikävuosissa seuraava tasaluku, joka jossain määrin voidaan rinnastaa alkavaan keski-ikään, myös avioliittoni oli tilassa, joka seisoi paikallaan ja sai kyselemään onko eletty elämä tässä ja nyt.

Näiden asioiden lisäksi, mulla todettiin sairaus. Ei sellaista, joka veisi hengen, eikä sellaistakaan, joka näkyisi musta ulospäin. Muutokset oli sisäisiä. Fyysisiä, kyllä. Mutta ennen kaikkea psyykkisiä, jotka rikkoivat muun muassa mun minäkuvaani.

POF eli primary ovarian failure, suomeksi munasarjojen toiminnan ennenaikainen loppuminen. Eli koko kansan kielelle puettuna ennenaikaiset vaihdevuodet. En tiedä toista sanaa, joka saisi naisen tuntemaan itsensä hiton vanhaksi.
Mutta sellainen sairaus mulla todettiin. Kaikki oireet viittasivat siihen ja lääkäri sanoi, että jeppis, näin se nyt vaan on. Katsoi alta kulmien ja odotti mun reaktiotani, joka kuului suurinpiirtein näin: Ok.

Nainen käy läpi vaihdevuodet keskimäärin 55-65 vuotiaana. Ja mä olin 39. Seuraavaksi 40 vuotta täyttävä itsensä ikinuoreksi tunteva nainen, joks ei enää tuottanut munia ja alkaisi hiljalleen kärsiä vanhojen akkojen sairauksista. Näin mä sen koin. Itkin. Ja se ei ollut ok, kuten lääkärille asian olin aiemmin ilmaissut.

Diagnoosista oli ihan helkatin vaikea puhua edes ystäville. Kuulumisten keskellä mä vaan täräytin, että mulla alko vaihdevuodet ja sain huoneen hiljaiseksi. Itse asiassa jossei ihan kaikki, niin ainakin suurin osa luuli, että se on taas joku mun kieroutuneen mieleni sarkastinen tapa tuoda ilmi itsestäni jotain, joka vaikutta huumorilta. Joten sanoin: oikeesti. Hämmentyneiden kysymystan, nyt jo ja kuinka vanha sä oikein olitkaan ja mitä hittoa, ja mitä toi tarkoittaa,  jälkeen alkoivat kuulua lohdun sanat: Onneksi sulla on jo kaksi lasta.
Ja se oli ainoa lohdullinen asia, jota he osasivat sanoa. Paitsi, että se ei lohduttanut. Koska asian hyväksymisen vaikeus ei sitten kuitenkaan koskaan ollut siinä, etten voi saada enää lapia. Toki, ketäpä ei vituttaisi kun valinnanvapaus viedään. Mä en enää voinut valita haluanko lapsia vai en. Valinta tehtiin mun puolesta.
En tietenkään syytä ystäviä, koska en olisi osannut itse sanoa yhtään mitään parempaa. Todennäköisesti olisin töksäyttänyt itse jotain pahempaa.

Vaikeus oli siinä, että mun kropassani tapahtui jotain, joka tapahtuu yleensä paljon vanhemmille naisille. Ja se nimi, vaihdevuodet. Se raivosi äänekkästi mun päässäni. Vaihdevuodet vaihdevuodet vaihdevuodet VAIHDEvitunVUODET. Syö kalkkia, koska osteoporoosi riski kasvaa, huolehdi ittestäs kaikella mahdollisella tavalla, koska sydän- ja verisuonitautien riski kasvaa ihan kauheesti. Hae hormonikorvaushoitoa, koska estrogeenin määrä vähenee niin paljon, että voiko sua kohta enää sanoa naiseksi. Sun seksivietti varmaan laskee. Ja vagina on kohta kurppanen hämähäkki. Sä oot vanha vanha VANHA.
Tässä oli se vaikeus. Tää soi mun päässäni kuin juuttunut levy. Kaikkein pienin juttu oli se, että en enää 39-vuotiaana voinut saada lisää lapsia.

Tällä hetkellä olen 43. Ja olen sinkku. Jos haluaisin pariutua miehen kanssa, jolla ei ole omia lapsia ja ehkä niitä haluaisi, olisi mun pelini menetetty. Vitun vaihdevuodet.

Asia on nykyään helpompi kertoa. Ei helppo, mutta tuskattomamapi.
Yksi ainoa ihminen, jolle asiasta olen kertonut, on todennut mulle välittömästi, että se oli oikeesti varmaan ihan kamalan vaikeaa sulle. Yksi. Ainoa. Ihminen.
Tässäkään asiassa en kaipaa sääliä. En todellakaan. Mutta välillä tuntui, että mun kokemustani tästä asiasta vähäteltiin.
Ehkä se onkin inhimillinen normaali keino. Jotakuta ahdistaa, koetan helpottaa hänen oloaan vähättelemällä ongelmaa. Olen itse sortunut samaan toimmintamalliin. En ole pyhimys.

Kuitenkin toisen sinulle vähäpätöiseltä vaikuttava asia, voi olla hyvinkin vaikea asia toiselle, jonka käsittelyä ei millään tavoin edesauta se, että vähättelee hänen ongelmaansa tai siitä johtuvaa oloa. Ehkä se jopa pahentaa...

Nyt olen suhteellisen sinut sairauteni kanssa. Syön estrogeeniä ja kalkkia. Tunnen itseni sata prosenttiseksi naiseksi. Ja seksivietin kanssakaan ei ole mitään ongelmaa. Eikä hämähäkki jalkojeni välissä ole kurppainen.

Kun täytän 55 vuotta ja ystäväni alkavat kärsimään vaihdevuosista ja kuumista aalloista ja alkavat tuntea, että ovat vanhoja akkoja, niin totean heille, että onneksi sulla ei oo ainakaan enää menkkoja.

Hyvää lauantaita kaikki.
Rakastan teitä ystävät. Ilman teitä olisin vaan vaihdevuosia läpikäyvä kurppanen ja yksinäinen eukko. Pus.

ystävänpäivä romantiikkaa

Ystävänpäivä,

Joksi se meillä täällä suomen maalla on nimetty, on laajemmin tunnettu Valentine´s day:nä.

Mutta me täällä kylmässä pohjolassa muistetaan enempi ystäviä kuin juhlitaan sitä romanttisessa mielessä. Silti hei, sun kumppanihan on sun paras ystävä. Eikö? Pitäisi olla.

Mä en ole suurien romanttisten eleiden ystävä. Kerran sain kukkalähetyksen kotiovelle, jonka kyljessä oli punaisessa peltirasiassa suklaata. Awwww. Mut ei. Tai siis ihan kiva. Todellakin! Ajatus tärkein. Tietenkin.
Mutta jos tarkoitus oli saada multa jalat alta, niin esimerkiksi ko. miehen ilmestyessä norsukalsareissa ja ruusu hampaiden välissä mun ovelle, niin vhumps. Jalat alta. Olen outo. myönnän.

Romantiikka on ihanaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ja siitä tykkää naisten lisäksi ihan hiton varmasti myös miehet. Poikkeuksia sattuu sukupuoleen katsomatta.

Romantiikasta puheen ollen.
Tämä sattui viime vuoden keväällä. Treffit. Tarina sinänsä alkoi hyvin. Tämä mies, jonka olin kohdannut Tinderissä, sentään saapui paikalle. Ja vielä ihan kotiovelleni asti. Mikä on jo iso parannus edellisiin treffeihin, joita ei ikinä tapahtunut, koska mut estettiin juuri ennen h-hetkeä kaikessa sosiaalisessa mediassa.
Enivei. Tämä Tinderissä kohdattu mies saapui kotiovelleni ja avattuani oven, hymyili leveästi täydellisen valkoisella hammasrivistöllään, joka oli aivan älyttömän isossa kontrastissa ruskettuneimpaan ihoon, jonka olen koskaan nähnyt.
Ja siemaili olutta avatusta tölkistä.
Kysymykseen, tulitko just äsken tähän autolla, sain vastaukseksi kyllä vaan, mut tää on vasta mun toinen.

Tässä kohden, näin jälkiviisaana, huomaan naismaisen tyhmyyteni, koska en läimännyt ovea herran nenän edestä kiinni, vaan toivotin ruskettuneen stadilaisen sisään toppaliivinsä kanssa, joka hänellä jostain kumman syystä oli päällänsä, vaikka ulkona oli yli viisitoista astetta lämmintä.
Ainoa yhteinen asia mikä meillä oli sinä iltana, oli se, että hänen kiihdyttäessään oluttölkkien availua, minä kasvatin tyhjien viinilasillisten määrää.

Kaverin mielestä parhaat treffit oli biletreffit. Perjantai-illan kunniaksi hänelle olisi pitänyt lähteä näyttämään Hämeenlinnan yöelämää. Kysyin, aiotko lähteä sinne toi toppaliivi päällä, ja koska vastaus oli kyllä, me emme menneet baariin.
Totesin kaverille, että tämä ei varmaan oikein nyt toimi, että josko haluat tuohon sohvalle nukahtaa niin oleppa hyvä. Minä vetäydyn unille ja laitan oven kiinni. Hyvää yötä. Herrasmies varmisti vielä tässä kohtaa, että eikö saisi viereen kömpiä, ja koska vastaus oli ei, niin seuraava kysymys kuului, josko mua ei haittaisi, jos hän kävisi polttelemassa pilvisätkän, tai pari.

Nää oli niin sanonut epäonnistuneet yönylitreffit.
... Joiden tarina ei ollut vielä ohi, kuten ikäväkseni huomasin.
Heräsin itse vasta puolenpäivän aikaan. Koska lauantai ja vapaapäivä. Sormet ristissä toivoin, että ruskettunut adonis olisi tajunnut jo lähteä, mutta kauhukseni huomasin, että sohvapöydällä oli neljä tölkkiä olutta ja yksi lisää menossa kurkusta alas. Ennenkuin ehdin pissalle asti murjottamaan surkeuttani, kaveri kerkesi huutamaan: TÄNÄÄN BILETETÄÄN!!

Vessanpöntöllä istuessani tajusin, että en voi syyttää tilanteesta muita kuin itseäni. Jos tinderkuvassa on hyperaktiivisen näköinen ylihymyilevä ja silmääiskevä ruskettunut seilori, ei treffit vaan kerta kaikkiaan voi olla ne romskuimmat.

Koska mä olen nainen. Ja hirveen kiltti. En heittänyt miestä ulos. Annoin sen juoda ja ensimmäistä kertaa ikinä sorruin treffeillä valehtelemaan päin naamaa. Mä olen kipeä, ehkä kuumetta, mä vetäydyn tonne makkariin. Loppupäiväksi.
Kaveri kuitenkin osti meille ruoat ja kehui kuinka hirvittävän mukava mä oon. En tiedä kuka oli äänessä, itse mies, humala vai pilveä pössytellyt pää.

Sunnuntaina sain miehen ovesta pihalle. Olin laittanut herätyksen aamukahdeksalta, ettei yhtään oluttölkkiä ehdi tyhjenemään aamutuimaan.

Mies laittoi viestin kotiin päästyään: oli sigamageet treffit. Koska uusiks?

Romantiikka jäi tilanteesta yhtä kauas kuin mun tsäänssini löytää tinderistä mies.

Mutta mitä on romantiikka? Kukkia ja suklaata? Kävelyjä kohti auringonlaskua? Sylikkäin nukkumista? Yhteinen suihku? Maailma paras kosinta? Kyllä kaikkea tuota. Ja paljon muuta. Joillekin se on suuria eleitä. Toisille riittää pienemmät.

Mun mielestäni romantiikka on yksinkertaisesti huomioimista. Osoittamista, että välittää kumppanistaan, rakastaa. Romantiikka on joka päivä. Viestissä, jossa toivotat rakkaallesi hyvää huomenta hymyemojilla, ihania unia sydämellä. Romantiikka on hetkessä, jossa hierot toisen väsyneitä jalkoja tai kipeytynyttä olkaa. Romantiikka on ohimennen tehdyssä kosketuksessa, silmiin katsomisessa. Romantiikan ei tarvitse olla kuu taivaalta, se voi olla sydän piirrettynä ruutupaperille, jonka kumppani löytää herätessään ruokapöydältä.

Romantiikan vastakohta ei ole tunnelmaa pilaavat pierut. Ei röyhtäily ruokapöydässä tai sopimattomat ja takeltelavat sanat tilanteessa, jossa runous olisi parhaimillaan. Romantiikan vastakohta ei ole nukahtaa kesken seksin, koska on tosi väsynyt. Eikä romantiikan vastakohta ole tappelu.

Romantiikan vastakohta on se, että ei huomioi kumppaniaan. Romantiikan vastakohta on välinpitämättömyys.

Koska pidän väliä. Ystävistäni, perheestäni, lapsistani. Ja tietenkin kumppanistani, jos sellainen minulla olisi.. Koska pidän väliä, olen romanttinen ihminen.

Ihana ystävänpäivää kaikille romantiikan nälkäisille ihmiselle. Sydän.

Saanko laueta sun tisseille

Seksi.
Ihan pari asiaa alla.

Itse olen tullut sinuiksi oman seksuaalisuuteni kanssa hiljalleen. Ja oikeastaan se alkoi puhkeamaan kukkaan vasta kun täytin kolmekymmentä. Sitä ennenkin se oli kivaa ja nautinnollista ja sitä halusi hirrrrrveeeesti melkoisen pienestäkin kiihokkeesta.
Silti vasta neljänkympin korvilla uskalsin päästää pedon irti, anteeksi varsin ontuva analogia, ja oikeasti löytää itsestäni naisen, joka nauttii seksistä.

Kypsyminen tiettyyn itsevarmuuteen aiheutti, luojan kiitos, sen, että kun piehtaroin lakanoissa, en todellakaan mieti miltä näytän. Roikkuuko mahani, onko se röllykkä, jota katsoessaan mies oksentaa vähän suuhunsa ja ajattelee, että painetaan nyt loppuun, mutta seksiä ei ton kanssa enää ikinä.
En mieti sitä näyttävätkö tissini missä asennossa seksikkäimmiltä. Onko persiini tässä kulmassa paras, vai pitäisikö kaartaa alaselkää vielä vähän lisää. Heilautanko tukkaani överiseksuaalissensuellisenaistikkaasti ja voihkinko nautinnosta juuri oikealla tavalla. Ja varmasti tarpeeksi ääneen, mutta en kuitenkaan susimaisesti ulvoen tai vielä pahempi pikkukoiramaisesti haukahdellen. Liikaa häiritseviä NEGATIIVISIA ajatuksia.

Parikymppisenä oli melkein tärkeämpää näyttää seksikkäältä kuin oikeasti nauttia siitä. Seksistä siis.  Ei siis sillä, ettenkö vieläkin kokisi halukkuutta näyttää seksikkäältä. Totta hitossa. Mutta tavallaan ymmärrän, että mies voi haluta mua erittäin erittäin paljon kun päälläni on hitusen nuhjaantunut toppi ja flanellihousut. Tai saunan jälkeen kun poskeni hehkuvat punaisina, kasvoni ovat täysin meikittömät.

Seksuaalisuus ei siis sitten kuitenkaan ole pelkästään sitä miltä näyttää. Ja sanon pelkästään. Koska ihminen on visuaalinen olento ja kokee osan kiihottumisestaan tietenkin myös silmien kautta. Mä ainakaan en itse voi vastustaa sitä hiton partaa, josta aina jauhan, valkoisia boksereita ja hieman rosoisen pörröistä tukkaa. Tsädäm, läiskäise vielä takapuolelle kun kävelen ohi, niin alan olemaan valmis.

Seksuaalinen älykkyys on mun mielestä kuuma juttu. Se, että toinen uskaltaa olla omien halujensa kanssa juuri sellainen kuin on. Sanoa ne ääneen, puhua niistä mun kanssa. Näyttää ja opastaa. Valmis kokeilemaan uusia juttuja. Terve uteliaisuus sängyssä, plussaplus. Huumori sägyssä, plussaplussaplus. Se, että antaa himon ja halun ohjata, kuunnella samalla toisen kehonkieltä, nauttia toisen kiihottumisesta. Luottaa omaan seksuaalisuuteensa.
Mun mielestäni hyvin epäkiihottavaa taasen on epävarmuus itsestä. Voinko koskea itseeni? Voit! Voinko koskea suhun, tuonne tai tonne? Voit! Koske! Saanko laueta sun tisseille? Anna mennä!
Mä en pidä siitä, että joka asiaa pitää kysyä. Ota ja tee. Mä osan kyllä sanoa, että okei, nyt ei noin, mutta koskepa tähän ja vie mut taivaisiin.

Mä haluan puhua seksistä kumppanini kanssa. Kertoa omista haluistani ja toiveistani. Jopa fantasioistani. Katsoa pornoa kumppanini kanssa. En tiedä olisinko pystynyt siihen parikymppisenä. Nyt pystyn.
Mutta kun niistä puhutaan, niin ei lässytetä jooko. Mä en ole "beibi", joka kiihottuisi siitä, että kumppani kysyy, että saanko koskea sun ihanaan pimpsaan. Ja jos sanon himoni syövereistä, että haluan sua, niin älä totea vauvalässytyslässynlääkielellä, että niinkö, haluaisitko. Takuuvarma EI tulee mun suustani siinä kohtaa. Sä voit puhua mulle tuhmia, jos susta tuntuu siltä, sä voit öristä ja huutaa jopa narttua. Mutta unohda lässytys.

No juu, onhan mulla näitä irtosuhdekokemuksiakin. Entä sitten.
Sinkkuihminen, joka väittää, ettei olisi kokenut irtosuhdetta, kasuaalista seksiä, ilman parisuhdetta, valehtelee.
Tosi hyvällä säkällä niistäkin voi saada irti jotain aivan älyttömän kiihottavaa ja mahtavaakin. Mutta useimmiten se ompi pelkkää suorittamista, jyystöä. Toinen nukahtaa kesken kaiken, koska on niin kännissä. Tai lähtee oksentamaan. Toinen ei uskalla työntää penistään sisään, koska se on niin iso ja haluaa varoa, ettei suhun vaan satu. Ja ei, se ei ollut niin iso, todellakaan. Toinen luulee olevansa maailman paras rakastaja, mutta laukeaa reisille, ennenkuin itse akti on oikeastaan edes ehtinyt alkaa. Yksi naulaa sut sänkyyn ja jynkyttää niin, että tiedät, että sun pää särkee seuraavat kaksi viikoa. Ja kolmas luulee olevansa öljynporauslautalla... #sinkkuongelmia
Enkä todellakaan yritä nyt kiillottaa omaa seksisädekehääni, koska noissa tilanteissa olen oman määräni ala-arvoisen paskoja suorituksia tehnyt. Kukapa olis aina täydellinen sängyssä.... Ilmottautuu nyt heti.

Parasta seksi on parisuhteessa. Awww, jep, olen hitusen vanhakantainen. Mutta kyllä vaan. Luottamus kumppaniin avaa seksipuuhissa oven sellaiseen tivoliin, mistä ei haluaisi ikinä poistua. On se sitten rakastelua, nussimista tai pikapano, kumppani, jota rakastan saa mut syttymään. Kiihottumaan tavalla, jolloin voi toisinaan puhua jopa jumalan läsnäolosta.

Seksi voi siis olla hyvää, jopa loistavaa, ilman parisuhdettakin. Mutta rakkaus, joka saa tietyt kemikaalit kehossamme liikkeelle, tekee siitä jopa autuaalisen taivaallista.

Kysymys, jota osa teistä kuitenkin nyt miettii. Että sainkos minä sitä sitten nyt viikonloppuna.
No voin sanoa, että jos sainkin. Haluaisin sitä lisää.

Mustat sukat

"Mä en halua, että edes mun veljeni tulee tänne kun mä en oo kotona", sanoi poikaystävä.

"Tänne ei tuu yksikään miespuolinen henkilö niin, etten oo paikalla", jatkoi poikaystävä.

Samainen poikaystävä heitti mua täydellä puolentoista litran cocacola-pullolla ja kirjoitti huora valokuviimme, ja lutka, kun sanoin, että mun tarvitsee nyt lähteä. Muutan pois. Ja kun hain kamojani muutamia päiviä myöhemmin, samainen sillä hetkellä ex-poikaystävä istui nyyhkien sohvan kulmalla ja piteli käsissään mattoveistä. Kysyi, miltä musta tuntuisi, jos hän vain tappaisi itsensä.

Olin sillä hetkellä täysin tunteeton.

Mustasukkaisuus. Tunne, jota nykyihminen pitää yleisesti negatiivisena. Silti ja siitä huolimatta, oikeastaan jokainen ihminen kokee mustasukkaisuuden aiheuttaman ahdistuksen jossakin kohtaa elämäänsä. Kun se on edellä mainitun epätervettä, jopa uhkaavaa, kannattaa suhteesta luikkia pois mahdollisimman pian. Niin minä tein, mutta en mahdollisimman pian.

Liiallinen mustsukkaisuus on uhka. Ja johtaa valitettavasti joskus myös väkivaltaan. Joskus jopa tekoihin, joita luemme surullisen kauhistellen iltalehtien sivuilta. Onneksi itse lähdin tarpeeksi ajoissa. 

Mustasukkainen suhde. Mihin se minun kohdallani johti? Eroon. Tietenkin. Ennen sitä, valkoisten valheiden verkkoon, jossa en viihtynyt. Yhtään. Tilanteet, joissa toinen kyseenalaisti kaikki tekemiseni, oletti aina pahinta ja kielsi kaiken mahdollisen, ajoi kertomaan, etten ollut kahvilla tyttöjen kanssa vaan opiskelupäiväni venyi ja olin koululla tekemässä tehtäviä. Näin pääsin helpommalla. Niin ja tietenkin siihen, että menetin osan menneisyyttäni mustalla tussilla kirjoitettujen herjaavien sanojen alle.

Opin paljon mustasukkaisuudesta. Hyvä niin. 

Olen törmännyt myös ihmisiin, jotka sanovat, etteivät osaa olla mustasukkaisia. Pitääkö mennä ääripäästä toiseen, jotta asia olisi hyvä?

No ei hitossa! 

Mustasukkaisuutta ei tarvitse hävetä. Se on yksi inhimillisimmistä tunteista joita tiedän. Mutta kuten kaikessa, tässäkin pätee vanhan kansan mainio totuus, kohtuus kaikessa. 

Parhaimmillaan se lujittaa parisuhdetta. Silloin tämäkin tunne vaatii sen ääneen sanomisen. Ei ole noloa myöntää kumppanilleen, että hei, nyt oon susta vähän mustis. Se on rakkaudenosoitus, merkki välittämisestä. Miksi muutenkaan evoluutio olisi tuottanut meille tällaisenkin tunteen.

Itse olen. Joskus. Mustasukkainen. Eritoten siinä vaiheessa kun luottamusta haetaan uudessa suhteessa. Ja silloin on erityisen tärkeää puhua näistäkin tunteista. Vaikka eipä se sen vähemmän tärkeää ole vuosia kestäneessä suhteessakaan, koska silloin jompi kumpi tuntee itsensä uhatuksi tilanteesta, jota ei ennen ole ollut. 

Jos kumppani ei osaa olla mustasukkainen, sekin voi tuntua pahalta. Koska onhan se omalla kieroutuneella tavallaan varsin voimakas merkki välittämisestä. Eli kun kumppani on susta mustasukkainen, ei hän halua menettää sua. On se sitten vuosien jälkeen, tai kolmansien treffien. Mä ainakin pidän siitä, että joku myöntää mulle olevansa mustasukkainen. Silleen kevyesti, terveellä tavalla.

Mutta muurini nousevat samantien jos tuo ihana mustasukkaisuus muuttuu omistamiseksi. 

En ole omaisuus. Ehkä menneisyyteni mustasukkaisen värinen kokemus tekee minut aiheelle herkäksi.

Mutta mitä jos mustasukkaisuuteen on syytä? Niinkin käy toisinaan. Paskamaista. Erittäin paskamaista. Siihen lienee syynä pettäminen, useimmiten. Tosin joku voi olla mustasukkainen myös kumppaninsa ystävistä tai vaikka perheestä. Tähänkin voi joskus olla aihetta. 

Mustasukkaisuus voi siis olla oikeutettuakin, mutta silloinkaan ei niitä pahimipia puolia omasta itsestä kannata päästää valloilleen. Koska sellainen sä et ole. Mustasukkaisuus on asia, joka tekee meistä joskus hirviöitä. Rumia ihmisiä, rumien ajatusten kanssa. 

Kun mustasukkaisuuteen on aihetta, lienee parasta poistua parisuhteesta. Jos et ole varma onko siihen aihetta, kysy. Kysy suoraan. Vaikka se tuntuisi nololta, mitä se ei ole, eikö olisikin parempi tietää, kuin hautoa hiljaa sisältä syövää tunnetta ja pelätä pahinta, Koko ajan. Suoraan kysymisen lisäksi mieti miksi tunnet tuota tunnetta. Onko mahdollista, että olet mustis, koska sua petettiin menneisyydessä? Onko mahdollista, että tunnet mustasukkaisuuden raskaita tunteita, koska olet niin epävarma itsestäsi? Onko mahdollista, että mustasukkaisuudellesi ei ole olemassa konkreettista syytä? Ja konkretialla tarkoitan, ettei kumppanisi ehkä sittenkään ole pettämässä sua.

Vähättelemättä yhtään sitä, että epävarmuus itsestäsi on yhtälailla konkretiaa.

Mä jätin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta kärsivän kumppanin. Hänellä ei ollut konkreettista syytä olla mustasukkainen. Olin ihan kiltti tyttöystävä.

Tosin aikani kuunneltuani epäilyjä, kysymyksiä, vaatimuksia, saadessani rajoituksia ja kieltoja, koin, että lienee kai melko sama teenkö jotain vain en. Epäilläänhän mua siitä jo valmiiksi.

Pahimmillaan mustasukkaisuus on siis itseään toteuttava profetia.

Parhaimmillaan se lähentää sua ja kumppaniasi.

Kumman valitset?

Eli kerro sille rakkallesi, että joskus oon susta mustis. Se voi rakastaa sua jopa enemmän.