Suossa makaamalla ei pääse kiipeämään puuhun

Joskus elämä menee pitkin vittua, päin persettä, ihan reisille.
Suoraan sanottuna ja muutamalla supisuomalaisella kirosanalla höystettynä.

Silloin tällöin elämässä laitetaan kapuloita rattaisiin ja kulku estyy. Tai ainakin hidastuu.
Useimmiten asiota vain tapahtuu ja sillehän me emme mitään voi.
Joskus joku ihminen haluaa tahallaan vaikeuttaa kaikkea tai satuttaa sua, ja tekee elämästä hankalaa, ehkä jopa synkkää.
Ja joskus, teet sen ihan itse. Kuset nilkoillesi.
Mä olen tehnyt niin, enemmän kuin yhdesti. Kunniattomien tekojen seuraksena olen joskus pissinyt asioita ja maksanutkin siitä. Pilannut mahdollisuuksiani ja synkistänyt elämääni.

Siellä kuuluisassa suossa on todellakin oltu silloin tällöin. Ja siellä on varsin helppo unohtaa tavoitteensa. Tai tehdä niistä itse omassa mielessään saavuttamattomia. Yritys mennä niitä kohti on silloin ihan liian tahmeaa.

Silti mietin, kun siellä suossa on, ei sieltä kai kannata lähteä heti juoksemaan poiskaan?Todennäköisesti silloin vain väsyy ja tasaisella maalla kulku on raskasta ja sä vaan puuskutat menemään, kun oot niin hengästynyt.
Joten josko sinne suohon ihan hetkeksi voisi jäädä makaamaan. Ottamaan henkeä. Miettimään miksi sinne joutui. Pitääkö kenties katsoa peiliin? Miten sieltä pääse pois? Mitä voi ihan itse tehdä?

Vaan ei sinne suohon kannata silti jäädä makaamaan ikuisiksi ajoiksikaan. Valittamalla ne unelmat ei koskaan tule lähemmäksi. Valittamalla mikään asia ei tapahdu.
Jotkut ihmiset, ikävä kyllä, ovat siihen suohonsa jääneet. Märehtimään kuinka paskaa heidän elämänsä on. Valittavat miksi aina heille ja miksi aina minä ja miksi ei koskaan mitään. Vellovat ja tuskailevat.

Ei. Siihen ei kannata jäädä. Uppoaa vaan syvemmälle.
Mieluummin nousee vaikka vähän pahaa tekiskin.

Ja sitten. Alkaa hitaasti kulkea kohti suon reunaa, kohti tasaista maata ja lopun viimein kohti niitä puiden latvoja, joilla sun unelmasi elää.

Mun tämän viikon haastavin edesottamus oli kun maailmankaikkeus yritti vihjata mulle, että oisko syytä lopettaa kirjoittaminen.
Mulla on kaksi tietokonetta. Oli siis. Nimettäköön ne vanhaksi ja vielä vanhemmaksi. Vanha päätti, että näyttö ei tästä lähin toimi enää laisinkaan, ja vielä vanhempi sanoi vain tervetuloa, mutta jysähti siihen. Totesin, että tervemenoa.
En jäänyt tilannettani surkuttelemaan sen enempää kuin yhden illan verran. Mitäpä sitä suossa makaamaan.
Kiitos pomolleni ja ex-miehelleni, että nyt kirjoittelen tässä uuden karhealla koneella ja olen taas tyytyväinen.

Nimittäin joskus. Elämä ei olekaan niin perseestä.

Mulla on unelmia. Meillä kaikilla on. Tietenkin. Joskus joku unelma tuntuu itsellekin aika hassulta ja miettii, että se nyt on vain sellainen haave. Tuolla se on puun latvassa. Enhän mä tonne kipuamaan pääse.
Syyllistynyt tähänkin itse.
Mutta kun lähtee miettimään sitä haavettaan niin päin, että mitä askelmia, tai puun oksia, kuten tähän metaforaani paremmin istuu, pitkin lähtee nousemaan ylöspäin, niin saattaa äkisti huomata, että tukevien oksien varassa yksi jos toinen tavoite kohti unelmaasi kestääkin sun painosi ja vie sua koko ajan ylemmäs.

Lähempänä latvaa, sun unelmaa, oksat voi olla ohuempia ja taipuisampia, mutta kun kuljet maltilla ja harkiten, nekin oksat kestävät katkeamatta, vaikka taipulevatkin painon alla.

Usko itseesi. Usko unelmiisi. Olkoon ne kuinka korkealla puun latvassa asti. Sä pääset sinne. Vaikka matka olisikin joskus huimaavan pitkä.

Ihanaa myöhäistä sunnuntai iltaa.
Astutaan ensi viikolla kaikki yksi oksa ylemmäksi.

Mun selässä on mun puu. Latvaan on vielä matkaa, mutta oksilla mennään jo kovaa vauhtia.