nainen äiti ex-vaimo sinkku klisee

"Ei tuu enää käytyä baareissa," sanoo moni neljääkymppiä lähestyvä tai sen ylittänyt, samalla ylemmyyttä tuntien. "Ei huvita, en saa sieltä mitään, kun ei siellä ole kun niitä kakskymppisiä känniääliöitä," todetaan samalla kun korostetaan omaa paremmuutta, kypsyyttä, aikuisuutta.
Onko tämän takana se, että koetaan positiivista, mutta suurta uhrautuvuutta perheen perustamisen jälkeen? Koetaanko aikuisuus sellaisena, että on jo niin kypsä ja vastuullinen ja kaikkea, että yökerhoissa, baarissa, kapakoissa käynti on vaan liian lapsellista, vastuutonta ja jopa omituista nelikymppiselle ihmiselle?

Kohtasin kerran, muutama vuosi sitten joulupäiväniltana, siskoni kanssa baarin jonossa aivan ihanan kaksikymppisen tytön. Iloinen ja puhelias. Nauroimme talvipakkasessa vuotaville nenillemme ja pilaantuvalle bilemeikille.
Törmäsimme myöhemmin samaisena iltana tyttöön kuppilan sisätiloissa. Jatkoimme keskustelua ja tuli siinä puheeksi meidän ikämme.
"Ihanaa, että te vielä tuon ikäisinä ootte jakasanu tulla tänne meidän kanssa," sanoi hän ihan aidosti iloisena ja suuren kohteliaisuuden vanhuksille jakaen.

Jep. Vanhat ämmät baarissa. Ilmeisen säälittävää, ja ne on varmaan vaan hakemassa panoseuraa, koska niiden täytyy olla yksinhuoltajamutseja, jotka etsii uuttaa iskää lapsilleen.

Klisee.

Mä olen. Yksinhuoltajamutsi, joka silloin tällöin tykkää käydä baarissa. Otan juoman tai kaksi, haluan tanssia ja nähdä ihmisiä. Ja uskokaa pois, lähden sinne joskus jopa yksin. Eli selkeä klisee?
Juttelen, jos mua tullaan jututtaan. Pakenen, jos tullaan iholle. Ja juoksen paikalta ihan hiton nopeesti, kun kaveri alkaa näyttämään puhelimestaan valokuvia kuinka hyvin hän on varusteltu. #uusivuosi

Olen eräänkin kerran tavannut baarissa miehen, joka on ottanut nokkiinsa siitä, etten lähde hänen matkaansa suoraan baaritiskiltä. Koska niin mun oletetaan tekevän. Kai? Ja olen eräänkin kerran kohdannut ikäluokkaani kuuluvan naisen, joka on kyseenalaistanut motiivini käydä siellä hiton baarissa.
Olen jopa kuullut kommentin, suoraan minulle esitettynä, että eikös sun pitäis olla vastuullisempi sun lapsia kohtaan, eikä vaan hengailla baarissa.
Samassa lauseessa on niin monta asiaa väärin. Kerran kahdessa kuukaudessa on yhtäkuin "vaan hengailua baarissa", ja kun lapset ovat isällään viikonlopun yli, olisi vastuullisempaa lapsiani kohtaan olla yksin kotona.

Näin syvään juurtuneita vielä lähempänä 2020 -lukua on roolit, jotka on jaettu nelikymppisille ihmisille, ja eritoten naiselle.

Siinä kukaan ei kuitenkaan ole väärässä, että ennen kaikkea roolini kuuluu olla äiti.
Ja se on mun tärkein roolini, ollut siitä hetkestä lähtien, kun päätin sellaiseksi alkaa.

Mutta se ei ole mun ainoa roolini.

Olen läsnä lapsilleni kun he ovat paikalla. Ja pystyn siihen täysillä kunhan elän myös itselleni.
Mun kohdallani, ja korostan, kaikkien kohdalla se ei tietenkään ole sitä samaa, eikä tarvitse olla, mutta mun kohdallani se on ystävät, työ, oma aika, kirjoittaminen, lukeminen, elokuvat, baarissa käynti silloin tällöin, tanssiminen, saunominen, viini. Ja koska olen sinkku, silloin tällöin deittaaminen. Jos siis joku ihana uros saa mun sydämen sykkimään.
Yksikään näistä asioista ei määritä sitä kuka mä olen. Ja yksikään näistä asioista ei ole lapsiltani pois, eikä perheeltäni, eikä keltään muultakaan.
Nämä asiat ovat minun juttuni.

Kohtaan arvostelevat ihmiset hymyillen. Olen kuka olen, aidosti, hyvillä mielin ja ylpeänä.
Olen kuka olen, teen mitä haluan. Tietäen, että heidän tuomionsa ei  perustu muuhun kuin heidän omasta viitekehyksestään tehtyyn päätelmään siitä, mitä he minun pinnassani näkevät.

Olen kohdannut omat haasteeni elämässä. Ja jossain määrin älyllisenä ihmisenä sekavan blodiuteni takana, ymmärrän, että tulen niitä vielä kohtaamaankin. Olen kantanut vastuuni ja taakkani,  ja joskus ne ovat kaataneet mut ja ne ovat lannistaneet mut. Olen yrittänyt olla "roolini " mukainen ja häpeillyt elämänjanoani. Koska eihän mun kuulu olla muuta kuin äiti ja vaimo, koska mä oon kuitenkin keski-ikää lähestyvä nainen.
Mun pitäisi leikata tukkani lyhyeksi ja olla jalkapallomutsi. Käyttää mukavia kenkiä ja valittaa liikavarpaasta. Mun pitäisi unohtaa miettiä miltä mun perseeni näyttää tiukoissa farkuissa ja keskittyä tekemään makaronilaatikkoa. Mun pitäisi olla vähän nolo, koska erosin miehestäni, joka ei ollut alkoholisti tai hakannut mua tai pettänyt. Ja pettäminenkin olisi pitänyt ehkä antaa anteeksi, koska en ollut antanut kahteen vuoteen ja tottakai miehellä on tarpeita. Ja jos treffaan miehiä, niin niitä ei saisi olla kuin korkeintaan kaksi vuodessa, koska enemmän olisi aika lorttoa. Mun ei pitäisi puhua parikymppisten mieskollegoiden kanssa kaksimielisiä, koska sen jälkeen on ihan varma, että panen niiden kanssa. Ja jos panen, olen epätoivoinen klisee yksinhuoltajaäidistä, joka haluaa uuden isän lapsilleen.

Ei, en mä saarnaa. Enkä tuomitse muita. Mulle on melkoisen sama, miten kukin valitsee elää omaa elämäänsä. Toivon vain, että kukin tekee sen onnellisena. Ja siksi ehkä saatan joskus sääliä ihmisiä, jotka eivät syystä tai kymmenestä elä sitä elämää, jota he ehkä haluaisivat elää.
Ja jostain syystä, juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka tuomitsevat mun tapani elää hätäisimmin.

Tämä vuosi on mun vuosi. Tiedän sen. Tunnen oloni hyväksi. Tunnen oloni täydelliseksi, kaikkine virheineni ja kliseineni. Tunnen tunnetta, joka epäilyttävästi muistuttaa onnellisuutta. Saattanen ensi viikonloppuna lähteä baariin jokusen viinilasillisen jälkeen ja käydä tiskijukalta pyytämässä Enrique Inglesiasin Dirty dancer -biisiä. Tai sitten en. Haaveilen rakastumisesta ja parisuhteesta, koska haluan niitä. Ja olen mielelläni yksin, jos niin ei käy. Aion elää täysillä. Mitä se ikinä milloinkin tarkoittaakaan.

Sun ei tarvitse tehdä niin.

Mutta sä SAAT tehdä niin.