sinkkuäidille sulhanen

Perjantaipäivän kunniaksi googlasin itseni.
Koska olin hieman tekemistä vailla.
Nuha jatkuu. Yhä. Se on kestänyt jo yli kuukauden. Shit.

Eli tekemisen puuttessa googlasin. Tiedän, että säkin olet tehnyt sen. Kukapa ei olisi.

Tein sen pitkästä aikaa.
"reetta ek" hakukoodilla löytyi tuloksia, joista osa yllätti ja osa ei.
Vaan onneksi siellä ei enää löydy sitä roskaa, jota elämäni yhdessä vaiheessa sieltä luin. Siksi lopetin itseni googlaamisen.
Kunnes tein sen äsken.

Miksi musta sitten löytyi roskaa?
Koska mulla oli aikoinaan oma viisitoistaminuuttiseni julkisuudessa.
Kyllä. Myönnettäköön se nyt. Olen yksi niistä naisista, joilla on menneisyydessään tosi-tv kokemus. Yllätys :D
Ja jokainen meistä tositeeveeläisistä on lukenut somen sivuilla itsestään kommentin kuinka julkkistyrkky sejase on.
Omat lähtökohtani tälle kokemukselle olivat mitkä olivat. Kysy jos haluat tietää.
Sillä ei kuitenkaan ole tekemistä sen kanssa, että kokemus oli huikea. Ja ne muistot, jotka tästä jäivät, jaksavat naurattaa mua vielä vuosia. Naurattaa mua, ja kaikkia myötähäpeää tuntevia ystäviäni.

Itsestään kakan lukeminen somen sivuilla saattaa kuitenkin satuttaa. Vaikka kuori olisikin kova.
Ja nostaa meissä ennen pitkää barrikadeille nousevan ihmisen, joka puolustaa omaa hyvyttään sivaltavilla sanoilla ja vikkelän terävillä vastakommenteilla. Sanonpahan vaan, kokemuksesta, ettei ole vaivan väärtti. Se sivaltaa ken haluaa, sanot mitä sanot.
Eikäpä se ole siitä kovasta kuorestakaan kiinni. Jos luet kommentit, ymmärrä, että ne tulevat ihmisiltä, jotka haluavat satuttaa sua. Omasta syystään. Mikä se ikinä onkin.

Mä luin niitä, uteliaisuuttani. Luin ensiksi ja sitten lopetin. Tarpeetonta taakkaa.
Bloggarina kohtaan joskus samaa. Ikävuosia on nyt kymmenen enemmän ja välinpitämättömyyteni satuttavia kommentteja kohtaan on kasvanut. Kritisointi on aina valaisevaa, paskaksi haukkuminen ei niinkään.
Kirjoitan, vaikka sanoisit mitä.

Enivei. Mun kokemukseni sinkkuäitinä tositeeveessä kesti noin vuoden verran. Alun huipusta, iltalehtien juoruihin ja kysymyksiin joko mulla ompi mies.

Kyllä, etsin miestä telkkurissa. En silloinkaan löytänyt.

Kymmenen miehen joukosta valitsin yhden, noin kymmenen jakson aikana.
Ja koska taipumukseni on silloin tällöin tehdä huonoja päätöksiä, nykyäänkin, tein sellaisen silloinkin. Yksi heistä olisi ollut oikea valinta, tajusin sen liian myöhään.

Ne miehet ne miehet. Sinkkuäidille sulhanen -tosi-tv vuonna 2007.

Jälkiviisaus opettaa, jos vain ymmärtää missä teki virheen.
Silloin mä olin vielä nuori ja kaunis. Päätökseni oli täysin pinnallinen. Anteeksi.

Mutta sainpahan nenilleni. Uros jonka valitsin, päätti haukkua mut livenä pahemmin kuin kukaan somessa oli vaivautunut tekemään. Ja uhkailikin vielä, tekstiviestillä. Ihanan vanhanaikaista.

Tavallaan ja aidosti mä nautin koko kokemuksesta. Kymmenen miestä kilpailee mun huomiostani, jokainen joutuu perustelemaan miksi olisi mulle se oikea. Yksikään kymmenestä ei onnistunut. Paitsi se yksi, melkein.
Elämys ei ollut kuitenkaan pelkkiä miehiä. Se oli uusia ystävyyksiä, uusia paikkoja ja tilanteita. Cha-cha tanssia kameroiden kuvatessa, viininmaistelua viinitilalla, yksityinen stand-up show, ammuntakisat radalla, kumipallossa mäenlaskua, ampiaisenpistoja ja surkeita vitsejä. Haastatteluja, kuvauksia ja unohtumaton Amsterdamin reissu. Mä sain kaikesta niin paljon, eikä yksikään somekommentti pystynyt viemään sitä multa pois.

Joku on joskus löytänyt teeveessä itselleen kumppanin. Näin olen kuullut. En mä kiellä, ettenkö hieman sinisilmäisestikin halunnut kuvitella, että elämäni kumppani, se oikea, astelisi vastaan Vanajanlinnan nurmikentällä, jossa miehet ensi kertaa tapasin.
Hymyni hyytyi ja sinisilmäisyys katosi melko pian, mutta yritin antaa itselleni mahdollisuuden. Josko sittenkin. Mutta kun ei.

Ja ei se mitään. Ainakaan en riisunut vaatteitani julkisesti. En hitto vieköön edes pussanut kameroiden edessä. Varsinainen siveyden sipuli.
Mua ei edes pyydetty Iltapäivälehden alusvaatekuvauksiin. Vaikka muita sinkkuäitejä pyydettiinkin. Ei sillä, että mä olisin alusvaatteisillani sinne sivuille halunnutkaan, mutta silti piti kysyä, jotta miksi ei.
Pelkäsin, että vastaus olisi, että sulla on liian pienet tissit. Osoittautui, ettei se ollut. Se riitti mulle. Hyvä näin.

Kokemukseni tv-tähtenä huipentui valintaan. Puitteet olivat upeat ja tunnelma odottava. Jossei henkeäsalpaavan jännitynyt, niin viinihuuruisen kikattava kuitenkin.
Ja kuten jo kerroinkin, valitsin väärin. Kolmas vaihtoehto olisi ollut se, joka mun olisi pitänyt valita, ehkä...
Atmosfääri tihkui hymyjä ja kyyneleitä. Onnea ja pettymyksiä.
Oikeasti itkin, kun dumppasin kakkosvaihtoehdon.
Kameroiden edessä dumppaaminen kun ei ole sen helpompaa kuin ilman kameroitakaan. Se sattuu joka kerta.
Itseäkin.

Kyyneleet. Anteeksi, että dumppaan sut, mutta se on pelin henki.

Jännä kuinka nämä vanhat tunteet, ilot ja surut, voivat tulvia mieleen vain googlaamalla itsensä.

Palasin menneisyyteen yli kymmenen vuoden taakse vain näkemällä kuvan, lukemalla tekstin. Muistin asioita, jotka luulin unohtaneeni. Tunsin tunteita, joita silloin koin.
En tietenkään kaipaa kameroiden eteen, enkä kaipaa kymmentä miestä riviin. Enkä kaipaa edes sitä, kun olin 32vee.
Annoin vain itseni hetken vaalia muistoja, jotka antoivat mulle palasen julkisuutta ja kasvot iltapäivälehtien sivuilla. Sen hetken, kun kävin R-kioskilla ostamassa savukkeita ja papereita kysyttäessä iskin pöytään iltasanomat ja sanoin, että mä oon tossa.
Väläytin valloittavan hymyni ja koin ainoan kerran elämässäni hetken
"etkö sä tiedä kuka mä oon".

Oli se sen arvoista.

Ja nyt mä oon taas sinkku. Toivottavasti valitsen nyt oikein, kun se hetki eteeni tulee.