Pakkomielteinen sisustaja

Mä en ole täydellinen. Pahoittelut kaikille, jotka niin ajattelevat. Kaukana siitä. Ainakin toisinaan.

Kerran. Noin 11 vuotta sitten, eräs silloinen julkkishomo sanoi mulle glamöörisissa juhlissa, että jos sä et löydä ihanan täydellistä miestä, niin ei kyllä hänkään. Nauroin kiusaantuneesti ja hörppäsin kuoharilasini tyhjäksi.

Sen jälkeen olen löytänyt miehiä. Yhden kanssa menin naimisiin ja sain elämääni yhden miespuolisen kelmin. Ei tuokaan täydellinen mies ole, mutta tuota kelmiä, omaa poikaani, rakastan ehdoitta. 

Erosin ja löysin elämääni lisää miehiä. Tinder auttoi asiaa. Tai pahensi. Kuinka nyt vaan. Mutta kun elää ja asuu Hämeenlinnan kokoisessa kylässä, ovat ihanat ja vapaat miehet luksustavaraa, joita ei kävele joka nurkan takaa vastaan. 

Laajensin näkemystäni sadan kilometrin säteelle. Osumia alkoi tulla. Sovin treffejä. Ja vain kaksi kertaa ne toivat mukanaan enemmän kuin kolme tapaamiskertaa. 

Miksei sitten miltei kahden vuoden kestoinen treffailu ole tuottanut tämän enempää bingoja?
Siksi, koska en ole täydellinen. 

Mulla oli vaihe, ja tämän myönnän häpeillen, mutta inhimillisyyteen vedoten, jolloin etsin elämääni pakkomielteisesti jotakuta. Ihan vaan, koska kaipasin rakkautta ja läheisyyttä. Epätoivo on väärä sana, koska olin valikoiva. Jotakuta ei ollut sama kuin kuka vaan. 

Ne miehet, jotka tekivät muhun vaikutuksen, olemalla joko komeita tai hauskoja tai sanavalmiita tai vähän hulluja, jotka saivat kipinät lentämään yhtä paljon kuin mun mielikuvitukseni, eivät saanet mua kuitenkaan pysähtymään ja miettimään ovatko he edes sinnepäin oikeita.

Yhteen ihastuin tosi rajusti. Ekat treffit kestivät viisi tuntia ja loppuivat suudelmaan, joka sai multa jalat alta ja miespuolisen seisomaan kolmella jalalla. Seuraavat treffit johtivat intohimoon autossa. Intohimoa seurasi muutamatkin romanttiset ja kotoisat treffit... ennenkuin tämä mies alkoi valehtelemaan.

Ja ha, siinä kohtaa kun ois pitänyt tehdä juoksuliikkeet pakenevan suuntaan, mä tarrauduin pakkomielteisesti kiinni. Menetyksen pelko aiheutti adrenaliinivirran, jonka sekoitin kiintymykseen ja suureen rakkauteen. 

No, se ei ollut kumpaakaan, ymmärrän sen nyt. Mutta tästä miehestä tuli ystävä. Jännä.

Ystäväni katsoivat vierestä kun aloin paikkaamaan menetystä uusilla treffeillä. Ja taas uusilla. Neuvoivat himmaamaan. En tehnyt niin. 

Kunnes kohtasin herra Lahden. Hän piiritti mua, koska en langennut heti. Peruutin treffejä ja mietin mitä järkeä on edes nähdä, kun tyyppi ei aiheuta muuta kuin pienen kiinnostuksen jyväsen sinnikkyydellään. 

Kunnes sitten näimme. Sarkastisen hauska ja komea elämässään eksyssissä oleva mies teki muhun vaikutuksen. Sanoin itselleni, etten todellakaan nyt ole pakkomielteinen.  Ja silti olin. Sit lopun viimein. Hän on se oikea, tunsin, ennenkuin ehdin ajatella.

Ja juuri sillä hetkellä herra Lahti jätti mut. Sanoi sen rehellisesti ja kuunteli kuinka mun menetykseni adrenaalipurkaus aiheutti taas kaipuun, jota erehdyin luulemaan rakkaudeksi.

Toistin siis samaa kaavaa. Kaipuuni suhteeseen, läheisyyteen ja rakkauden kokemiseen sai mun silmäni sulki, ja järjen peittymään valheellisen tunnekirjon alle.
Syytin miehiä. Vaikka se ei niiden vika ollutkaan. Ainakaan kokonaan. Olkoonkin, että muutama tapaus oli viedä uskoni miessukupuolen rehtiyteen.

Yksi. Hän rikkoi mut. Palasiksi, joiden kerääminen lopulta eheytti mut. Liima sirpaleiden välissä vahvisti. Pakkomielteisen palasen jätin pois ja laitoin tilalle palasen, jossa oli ymmärrys ja maltillisuus. 

Tämä yksi. Kulkenut kanssani matkan, jossa puolin ja toisin olemme loukanneet ja itkeneet. Vuoron perään tukeneet. Ymmärrämme toisiamme täysin ja silti emme. Pakkomielteestä tosin ei ole enää tietoakaan.

Miten tämä sitten liittyy sisustamiseen?

Mietin itsekseni, kun sunnuntaisisutusbuumi iski, että alan oleen tässä aika hyvä. Siis siinä, kuinka maltillisesti nykyään toteutan sitä. Sisustamista siis. 

Aiemmin sain idean ja lähdin toteuttamaan sitä heti. Jos ei ollut oikeita materiaaleja, niin mä tee-se-itse hengessä tein sellaiset häthätää. Lopputulos oli jotakin sinnepäin. Ja alkoi vain ärsyttämään ennen pitkää. 

Homma toimi joo, mutta ei ihan niinkuin piti. Lähdin korjailemaan ja saatoin päätyä aivan toisenlaiseen sisutukselliseen lopputulemaan. Ratkaisujen tarkempi pohtiminen loisti poissaolollaan kun siirtelin huonekaluja ilman apuvoimia seinältä seinälle. Ja lopuksi se oli aina ihan kiva ja parempi kuin ennen, mutta ei silti sellainen, jonka jälkeen olisin ollut täysin tyytyväinen. 

Nykyään mä mietin. Etukäteen. Ja pohdin ratkaisujani ja koitan nähdä, miltä homma näyttää valmiina. Mä maltan odottaa, että saan oikeat materiaalit, enkä ruuvaa ruuveja seinään ilman oikeanlaisia proppuja, jolloin voin olla melko varma, että hylly pysyy, eikä tule rysähtäen alas, jättäen jälkeensä rikkoutuneita asioita ja sirpaleita.

Ja maltillisena sisustajana huomaan, että olen löytänyt ratkaisuja, joita en halua muuttaa. Sohva on löytänyt paikkansa. En halua sitä siirtää minnekään muualle.

Huomaattehan analogian.
Mies. Suhde. Treffailu. Kun korvaan pakkomielteisen sisustajan maltilla ja jaksan odottaa, että löydän oikean, se on siinä. En halua vaihtaa sitä. Ja huomaan jopa rakastavani sitä. Sohva on juuri siinä missä sen kuuluukin ja oikea kumppani hieroo mun jalkojani.

Ilman pakkomiellettä.