Se oikea

Sitä kuulee silloin tällöin. Joku löysi elämäänsä sen oikean. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaakin. Ihkua.

Vaan ollaan me ihmiset kummallisia. Nää meidän tunteet on lopun viimein aika hassuja. Voimme olla täysin onnellisia sinkkuina, itseksemme, ja sitten yhtäkkiä joku ihminen ilmestyy elämäämme ja tajuamme onnemme nousseen eksponentiaalisesti sfääreihin, joita emme uskoneet edes olevan olemassa. Ja sitten me ehkä putoamme sieltä kovaa, ja kohtamme elämämme tuskaisimpia hetkiä. Ajan kanssa tuska tylsistyy ja alkaa taas uskoa pystyvänsä olemaan onnellinen. Hassut tunteet.
Ja kun olet taas onnellinen.. hups. Sieltä hän käveli nurkan takaa elämääsi. Tai hymyili Tinderin sivuilla vastustamattomasti ja kysyi star wars vai star trek. Ja siinä sitä mentiin taas.
Helvetin hassut tunteet.

Mä en kuulu niihin ihmisiin, joka uskoisi, että meille on olemassa vain se yksi ja ainoa oikea. Mun mielestä tuo on ajatuksenakin niin surullinen ja loputtoman lohduton, ettei se vaan voi olla niin.

Mun tähän astiseen elämääni on mahtunut kolme oikeaa. Miksi en ole näiden ihmisten kanssa nyt tai enää, siihen on johtaneet niin monet syyt, ettei mun aikani riitä niiden kertomiseen. Ja hyvin mahdollista on sekin, etten edes osaisi kertoa kaikkia syitä.
Tuleeko mun elämääni kävelemään vielä se neljäs oikea? Täysin mahdollista.

Etsiessämme elämään sitä oikeaa, meille heitetään matkalle muitakin. Ne ovat oppitunteja. Ihmisiä, jotka opettavat meille meistä itsestämme. Siitä mitä me haluamme ja kaipaamme ja siitä, mitä me emme ansaitse tai tarvitse. Nämä ihmiset eivät ole niitä oikeita, mutta tärkeitä yhtä kaikki. Oppitunteja kannattaa kuunnella, vaikkakin joskus ne hajottavat meidät pirstaleiksi. Rikki mennyt parisuhde on kamala asia, on se sitten sen oikean kanssa tai ei. Jokaisesta on mahdollisuus oppia. Jokaisesta on syytä oppia. Omien virheiden toistaminen kun on ihan hemmetin ärsyttävää. Ja ennen kaikkea polku, joka ei johda yhtään mihinkään.

Oppitunnit voivat toki olla myös ihania. Joskus elämäämme tulee ihminen, joka ei välttämättä ole se oikea, mutta tämä ihminen jättää jälkeensä pelkkää hyvää. Tämän ihmisen "tehtävä" on nostaa sinut suosta, kohdella sinua hyvin ja opettaa sinulle mitä ansaitset. Ja silloin suhde loppuukin jotenkin niin hyvässä hengessä, että surumielisyys on vain haikeutta. Ja jäljelle jäi olo siitä, että on hyvä ihminen.

Mutta se oikea. Mistä sen sitten tietää kuka se on?
Ei aina tiedäkään. Heti. Tai sitten tietää juuri sillä samalla hetkellä kun katsoo toista silmiin.
Tunne. Sehän se on. Se mitä tunnet sitä oikeaa kohtaan on erilaista. Se on syvempää. Voimakkaampaa. Kaiken kattavaa. Joskus se hiipii hiljalleen ja yllätyt, ja joskus se tulee kuuden tunnin puhelun jälkeen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhteistä on se, että tajuat vain hymyileväsi
hölmönä, koska susta tuntuu jotenkin niin erikoisen hyvältä. Sitä alkaa loistaa. Ihmiset sun ympärillä näkee susta heti, että nyt on joku astellut elämään. Ja sä haluaisit kajauttaa maailmalle omat tunteesi, koska tuntuu, että pakahtuu.

En mene tässä niihin piirteisiin mitä oikealla on, koska jokaisen oikealla on erilaiset. Mutta se tunne, kun se valtaa, se on sitten menoa.

Mutta mitä jos se oikea kokee, että sä et olekaan se oikea hänelle? Ootte varmasti olleet tilanteessa. Mä ainakin olen. Ja se on ihan paskaa se. Sillon vituttaa. Ja todennäköisesti se vaikuttaa meihin niin, että alamme vihaamaan koko maailmaa, koska se heitti eteemme täydellisyyttä ja sitten ihan saaketin julmasti repäisi sen nenän edestä pois.
No joo, sanotaan, että ei se ollut sitten se oikea. Mitä hittoa, miksei?
Kukaan ei koskaan ole määrittänyt, että sen oikean kanssa sä päätyisit yhteen. Sori vaan, niin se menee. Elämä on välillä epäreilua.

Keskustelin erään ihanan miehen kanssa tässä ihan tovi sitten siitä, että miltä se tuntuu kun toinen jättää. Kuinka paljon pettyy, jos tapailu kiinnostavan ja ihastukseen johtaneen ihmisen kanssa johtaakin siihen, että kolmien treffien jälkeen sulle sanotaan, että oot tosi ihana ja tykkään susta, mutta en vaan tarpeeksi. Toim. huom. tää oli se mun kiroukseni, joka sai mun sammioni aika tyhjäksi.
Tämä ihana mies sanoi asian jotenkin näin.
"Se on arpapeliä. Jos pidän jostakusta, on melko harvinaista, että juuri se ihminen pitää musta samalla tavoin. Yhtä paljon. Ja jos joku pitää musta, tunnenko häntä kohtaan samoin. Jos ihastun ja toinen ei, on se toki harmillista. Mutta sitä se on. Pitää ymmärtää, että aina ne asiat ei vain mene kuten haluaisi."
Viisaita sanoja. Voi kun osaisi suhtautua asioihin kuin hän.

Eli ei ole helppoa löytää sitä oikeaa. Se on harvinaista. Se, että kaksi ihmistä tuntee juuri samoin, yhtä paljon. Sä olet sille oikea ja se sulle. Jos näin käy, siitä on syytä pitää kiinni.
Koska ei ole helppoa edes sen jälkeen kun olet kohdannut hänet. Joskus sen oikean kanssa tie on kivisempi kuin oppitunnin kanssa. Ja miksi niin? Koska se oikea voi satuttaa sua kaikkein eniten. Jos te riitelette, loukkaukset eivät ole vain kaatosade tuulisessa ilmassa.. se on meteorisade, jossa jokainen tulinen meteoriitti osuu suhun jättäen ruhjeita ja palovammoja.
Mutta sen oikean kanssa, ne hyvät hetket. Ne on hattaroita. Ne ovat purukumipalloja. Benjihyppyjä. Tivoleita. Ne hyvät hetket on suudelmia, naurua, onnea ja orgasmeja. Auringonlaskuja ja meren kohinaa. Välittämistä, arvostusta, huomioimista, rakastamista. Ne ovat hetkiä, joita ilman et halua olla.

Jokainen meistä kai haluaisi elämäänsä sen oikean. Olemme valmiita odottamaan sitä. Koska tiedämme, että se on siellä.