Itsensä löytämisen matka on päättymätön.
Ja loputtomuudessaan tavallaan aika säälimätön ja väsyttävä.
Kuinka monesti olet keksinyt millainen haluat olla?
Ja kuinka useasti olet katsonut vuosia taaksepäin ja tajunnut, että en ole sittenkään sellainen joksi silloin halusin tulla? Luojan kiitos.
Tiettyyn ikään asti tätä prosessia voi sanoa vaikka kypsymiseksi. Ennen pitkää ton tekosyyn voi heivata romukoppaan. Kypsyin jo tarpeeksi.
"Niin se mieli muuttuu." Äiti sanoi mulle kerran.
Ai että mua ärsytti.
No muuttuu muuttuu, mutta ei sitä suolaa tartte haavoille heitellä.
Mutta mitä mä sitten olen, mitä helvettiä mä haluan, mitä mun pitäisi tehdä tahi tavoitella?
Tietääkö äiti sittenkin parhaiten. Pitäisikö sitä nöyrtyä näin kypsällä iällä ja ihan oikeasti kysyä äitiltä, että kuka mä olen ja mitä musta pitäisi tulla??
Ainakin tämän mä tiedän. Mulla on tää yksi elämä. Ja mä olen heittänyt siitä hukkaan liian monia minuutteja murehtien, liian monia tunteja itkien miesten perään, liian monia päiviä masentuen asioista, jotaka eivät menneet niinkuin toivoin. Peläten, surren, voivotellen.
Toi kaikki riitti mulle jo aikaa sitten. Mä löysin mielenrauhan. Vaikkakin toisinaan tuntuu, että valheellisen. Ei se kuitenkaan tullut itsestään, eikä varsinkaan pysy itsestään.
Sen eteen on tehtävä töitä!
Jos kysyt mikä se oli se tämänkin tekstin pointti. Tuli vain mieleen. Kun mietin mikä musta tulee isona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti