armollinen

Se alkoi kahden ihmisen taistelulla yhteisestä peitosta. Koomisuudessaan tilanne nauratti molempia. Kainaloikkain ruttuisen peiton alla, halaus, pusu, kysymys kumpi menee keittämään kahvia.
Ja sitten se tuli..

Minä lakastan sinua!

Ihanaa, äitikin rakastaa sinua. Ikuisesti ja aina.

Ennen näitä rakkaudentunnustuksia ehdin lojumaan lämpimässä sängyssä tovin.
Heräilin hitaasti ja nautiskelin siitä. Tällainen luxus on naiselle, joka tykkää torkuttaa ja PALJON, harvinaista herkkua. Totuus on kuitenkin se, että jouduin nousemaan itse lämpimän peiton alta kahvinkeittoon. Sitä ei hädin tuskin kuusi vuotias poikani vielä tee. En menetä toivoani. Ehkä päivänä jonain. Mutta entä sitten. Kahvikupin  kanssa kun pääsin takaisin vielä lämpöiseen sänkyyni, siellä se 6v odotti. Hymyillen.

Hitaat vapaapäivät tuovat arkeeni aina kaivattua leppoisuutta. Enkä lähde sanomaan, että arkeni olisi harmaata. Ei se ole. Ei sinne päinkään.

Vaikkakin joskus se toki on raskasta. Koittaa saada päivän tunnit riittämään kaikkeen siihen mitä tarvitsee tai haluaisi tehdä. Näin työtä tekevänä äitinä, jolla ei ole toista vanhempaa auttamassa kahden lapsen arjessa, voin kertoa, että se tarve menee usein haluamisen edelle.
Joidenkin päivien jälkeen tuntuu, että on vain suoritunut. Ei ole tehnyt mitään merkittävää, ei ole saanut aikaiseksi oikein mitään, on vain tehnyt sen mikä on pakko. Ja sitäkään ei mitenkään merkittävän upeasti.
Sitä menee silloin vähän masiksessa petiin ja ajattelee, että huomenna. Silloin on päivä uusi. Jospa tekisi siitä spesiaalimman.

Mutta hei. Mietin vain. Pitääkö jokaisen päivän ollakaan spesiaali?
Jos olisikin itselleen joskus armollinen. Antaisi itselleen anteeksi sen, että ei nyt tänään jaksanut olla superäiti, supertyöntekijä, superkuntoilija. Antaisi anteeksi, että en jaksanut tänään, en eilen enkä oikein koko viikkona.
En tiedä, onko mulle itselleni mahdollista olla näin armollinen itselleni. Haluaisin olla ja saatan jopa väittää olevani. Mutta yön pimeinä tunteina, kun en saa unta, ankaruus iskee aika pahasti. Sitä suomii itseään siitä, ettei ole super.

Ankaruus johtaa negatiiviseen suorittamiseen. Se toimii aina itseään vastaan. Kun haluan olla itselleeni vain vihainen siitä, että en tehnyt taaskaan sitä tätä ja tuota, niin unohdan kaiken sen mitä kuitenkin tein.
En anna arvoa sille, että kuitenkin nousin sängystä, tein työni, tein lapsilleni ruokaa, etsin legoa, joka oli hukassa.
En ehkä käynyt kaupassa ja siksi söimme pakastepitsaa, enkä käynyt salilla, koska olin niin väsynyt työpäivästä. Eli en anna arvoa sille, että olin niin väsynyt työpäivästä, koska tein oikeasti todella paljon töitä.
En ehkä leikkinyt lapseni kanssa montaa tuntia, enkä kysellyt vanhemmalta lapselta kuinka päivä oli mennyt. En kirjoittanut blogia, vaikka olisi pitänyt. Enkä taaskaan nähnyt ystäviä, joiden tapaamisesta on liian pitkä aika...

Mitä jos pystyisinkin ajattelemaan, että tänään päivä oli tällainen, en tehnyt kaikkea mitä olisin halunnut, mutta entä sitten. Koittaisin olla armollinen ja antaa itse itselleni anteeksi, että minä olen vain minä. Ja pystyn siihen mihin pystyn. Ei aina tarvitse olla Super.
Kuinka paljon vapauttaisinkaan kovalevytilaa omille aivoilleni sillä, että poistaisin sieltä ankaruuden?

Isojen kysymysten äärellä näin vapaapäivänä. Vaan miksipä ei.
Poika leikkii legoilla ja tytär hengailee omassa huoneessaan.
Eikä mun tarvitse suorittaa!

Olen armollinen ja anna itseni vain olla.