food is my thang

Jos mä sanoisin, että rakastan laittaa ruokaa, varmaankin valehtelisin.

Mutta ei se ihan kauhean kaukana totuudesta olis.


Eräs sanoi kerran, että voisin katsella sun ruoanlaittoa vaikka ikuisuuden. Sä teet sen niin sydämellä ja innolla ja alati hymyillen, ettei tohon kyllästy.

Enkä mä kyllästy ruoanlaittoon.

Oisinko mä ollut siinä kahdenkympin pintaan kun ostin kaupasta naudanlihasuikaleita, ja halusin tehdä niistä elämäni parasta ruokaa. Olin saanut päähänpinttymän.

Ostin myös jostain syystä kiinankaalia ja appelsiinimehua.



Siitä lihasuikalekastikkeesta tuli ehkä elämäni pahin katastrofi ja karmeimman makuista ruokaa ikinä.
Sen ylittää kamaluudessaan vain perunapizza, jota erehdyin kerran maistamaan ja vielä kehumaankin emännälle, kun en kehdannut suoraan sanoa, että mitä hyväluoja karmeaa paskaa sä tarjoilet täällä.
Sittemmin rosmariini on maistunut mun suussa oksennukselta.

Mutta niin. Se suikalekastikemikälie meni roskiin ja mä täytin mahani kiinankaalilla.
Ja appelsiinimehulla.




Suivaantuneena epäonnistumisestani mä päätin masteroida ton lajin. Juu, ruoanlaiton, mutta eritoten lihasuikalekastikkeen.


Näin monta jokusta vuotta myöhemmin, väitän onnistuneeni. Ainakin sen verran, että varioin tuon ruokalajin jo aika suvereenisti ja kaikki on kiltisti ja kiitelleen syöneet.
Paitsi elleivät tee kuten minä, ja oksenna ruoan ulos vasta myöhemmin, ihan vain kohteliaisuuttaan.

Mä oon kokeileva ruoanlaittaja. En käytä, yleensä, reseptejä, vaan fiilistelen mitkä jutut sopis yhteen ja teen sitten vaan. Onnistumisprosentti on riittävä mulle.

Ja oon siinä mielessä vanhan liiton ruoanlaittaja, että käytän sitä ihan oikeeta kermaa ja voita, ja suolaakin heitän aina ruokaan kun ruokaan, paitsi pekoniin.

Mun ruoanlaittoni lähti liikkeelle jauhelihakastikkeesta. Opettelin tekemään sen ja keittään pastat joukkoon. Tein niin, koska se oli mun herkkuruokaa ja kukaan muu ei osannut tehdä sitä niinkuin mä olisin halunnut.

Sitä mä tein sitten aina viistoista vuotiaasta parikymppiseksi. Alkoi kyllästyttämään sen jälkeen.

Ja silloinhan mä päätinkin masteroida ton suikalekastikkeen. Ha.

Keitettyjä perunoita mä inhoan. En siis vain perunapizzaa.

Lapsena mä en juuri muuta syönyt kuin keitettyjä perunoita.

Asuin mummulassa, Ulvilan pikkukylässä Suosmeressä, josta mummu ei poistunut viittä kilometriä pidemmälle. Se ruokakulttuuri, joka siellä vallitsi, oli ne hiton perunat ja jokin läskisoossi yms yms yms.
Ainoa mitä kaipaan vanhoilta lapsuuden seuduilta, naskiaisten lisäksi, on Porin tori, josta sai kalaa kuin kalaa. Täällä Hämeenlinnassa sitä saa vain jostain Prisman kalatiskiltä, jos on valmis maksamaan omaisuuksia.

Tänään tein ruoaksi naudanpaistilihasuikalekastiketta, tomaattimurskalla, valkoisilla pavuilla, sipulilla ja valkosipulilla. Kermassa tietenkin. Ja riisiä. Ei perunoita.
Se oli hyvää!

Ja ruoan valmistukseen kuuluu aina, siis aina, hyvä viini.
Ja se on, myönnettäköön, yksi syy miksi ruoan tekeminen on niin kivaa.