Se oli vanha. Todella vanha. Väsynyt ja laihtunut. Ihan loppuun asti kauhea pässinpää, mutta niin rakas ja niin tärkeä. Viimeksi itkin näin paljon, kun kissani kuoli.
Ai muuten... ei pidä paikkaansa. Eniten maailmassa olen itkenyt silloin kun tyttäreni kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan viime keväänä. Mutta se on aivan toinen tarina. Toiseen hetkeen.
Mun Risto-kissani kuoli viime talvena. En vieläkään pysty oikein kunnolla katsomaan Riston kuvia, ja niitä mulla on kuitenkin kahdenkymmenen vuoden takaa. Se kissa eli vanhaksi. Muttei kovin viisaaksi. Sekin oli jästipää, ja pahasti.
Ehkä nämä mun lemmikit olikin ihan mun kaltaisia. Hitonmoisia jästipäitä.
Bubba kuoli rauhallisesti, kotiin. Luovutti vain. Meni kylpyhuoneen nurkaan ja jäi sinne makaamaan. Me kaikki käytiin sitä silittelemässä ja ihan liian nopeasti, se koira rakas ei enää hengittänyt.
Yö meni itkiessä. Ikävöidessä ja kaivatessa. Ikävä ja kaipuu, tämän tiedän, se ei lopu ikinä, mutta se muuttuu. Se laantuu ja siihen alkaa sekoittumaan hyvät muistot.
Aamulla ex-mies auttoi kantamaan koiran viimeiselle matkalleen. Halasi ja tuki. On mulla hyvä ex-mies.
Nyt on mennyt pari päivää ilman Bubbaa. Koti tuntuu tyhjältä ja oudolta. Bubba kun ei ollut mikään hiljasin jätkä. Se kuorsasi ja raahusti jalkojaan kävellessään.
Ja piereskeli.
Siitä Bubba tullaan muistamaan aina. Ei ole Bubban voittanutta. Se haju, joka siitä koirasta lähti, hyvä luoja, se oli myrkkyä. Usein ne äänettömimmät oli pahimipia. Ne joiden tuloa ei ääni ennalta varottanut. Se oli kun kiviseinä, tehty ällöttävimmästä hajusta jota voit kuvitella. Se tuli hiljalleen ja iski. Eikä sitä päässyt karkuun, koska se oli kaikkialla.
Nyt mun on ikävä sitäkin.
Nyt Bubba odottelee mua sateenkaarisillalla, kuten hyvä ystävä sanoi. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti