new years eve

Tässä se nyt on. Vuoden viimeinen päivä.

En ole tehnyt, enkä aio tehdä uuden vuoden lupauksia. En aio luvata kenellekään mitään. En edes itselleni.
Sen sijaan asetan tavotteita. Yhtä lailla ensi vuodelle kuin tulevillekin.

Oon valmis jättämään vuoden taakseni. Ja toivottamaan seuraavan tervetulleeksi. Mä tunnen sisälläni nyt jotain sellaista, joka siellä on tovin ollut hautautuneena. Siitä mitä se on, en ole vielä ihan varma. Mutta se tuntuu ihan hyvältä.


Mä olen kulkenut usean vuoden polkua, jolle on aseteltu huolella kiviä ja kuoppia. Toisiin olen kompuroinut... ja kaatunutkin.
Joskus on jatkettu matkaa pää kumarassa, mutta aina matkaa on jatkettu.
Joitakin kiviä kannan yhä selässäni.

Vuosien saatossa kannoin huolta yritykseni tilasta ja koin konkurssin taakan. Yhdeksän vuotinen taival tuli kuluvana vuonna eräänlaiseen päätökseensä. Itkin kun sain sähköpostiini mailin, joka kertoi tästä. Huomasin kuinka jotain todella painavaa poistui harteiltani. Painoa, jota olin jo niin tottunut kantamaan, etten enää edes tajunnut sen kumartavan selkääni.

Konkurssi ja yrittäjyyden viiden vuoden pysähtymätön työnteko (tai no, pysähtyi se kerran, auto-onnettomuuden takia, jolloin niska kahdesta kohtaa murtuneena jouduin pitäkähköön työkieltoon),  johti pienimuotoiseen burnoutiin, jolloin todella jouduin miettimään kuka olen ja mitä haluan elämälläni tehdä. Sain apua ja nousin jaloilleni.

Joskus nää matkat on mutkia täynnä. Mutta sitten sitä yhtäkkiä huomaa olevansa pisteessä, johon halusikin. Tie sinne ei vain ollut sellainen, millaiseksi sen etukäteen kuvitteli. Nyt teen työtä, josta nautin. Ainakin tällä hetkellä.

Elämääni on onnekseni aina mahtanut paljon muutakin kuin työnteko. Lapset, perhe, oma aika.
Niin hyvinä kuin niinä huonompinakin hetkinä.

Miltei koko ikäni, kyllä lapsuudesta saakka, olen kantanut huolta isästäni. Alkoholisoituneesta isästäni. Huolehtinut ja hakenut rakkautta. Pettynyt ja vihannut. Silti aina rakastanut. Onhan tuo ainoa isä joka mulla on.
Pari vuotta sitten tapahtui asioita, jolloin isäni kävi pohjalla. Tuffa, isäni isä kuoli. Tällöin isä asui mummulassa ja hoiti taloa, jotta mummu sai hoitaa tuffaa. Sen sijaan, että hautajaisten jälkeen isä ja mummu olisivat tukeutuneet toisiinsa, tapahtui asioita, joiden takia mummu hääti isän kotoa kadulle. Vuosien huoleni kärjistyi tilanteeseen, jolloin kannattelin isäni tilanteesta, jossa hän ensimmäistä kertaa elämässään pyysi apua. Suku on pahin, eikö. Iskä pärjäilee nyt. Mummulle en pystynyt antamaan anteeksi. En taida olla niin iso ihminen.

Olen kantanut huolta, syyllisyyttä, turhautumista ja surua, muutamia tunteita mainitakseni, tyttäreni vuoksi, joka muunmuassa koulukiusaamisen takia on syvästi masentuneena kulkenut pohjan kautta. Tämän, kohta loppuvan vuoden aikana kävimme pisteessä, jolloin tyttäreni otti lääkkeiden yliannostuksen. Tähän astisen elämäni vaikein ja pahin aamu.
Tytär selvisi ja nousimme siitä suosta yhdessä. Hän teki työn ja minun tehtäväni oli tukea. Sen tein. Ja teen yhä edelleen. Edessä oleva matka on pitkä. Kuljemme sitä yhdessä.
Vaikka tämä vuosi toi tämän pohjakosketuksen, se myös näytti, että sieltä pääsee nousemaan. Siksi huoleni on pienempi ja hymyni leveämpi.

Avioero ja epäonnistunut laastarisuhde tuntuivat vaan jotenkin jatkumolta kaikelle. Yksin on ihan hyvä olla. Parisuhde ois kiva, mutta voin oikein hyvin omillanikin. Olen ihastunut ja tykästynyt, olen deittaillut ja tapaillut. Annan itselleni mahdollisuuden, jossa haluan tarvita vierelleni miehen.

Viime kevät ja kesä, syksykin olivat aikaa, jolloin kaikki tämä alkoi fyysisesti näkyä mussa. Laihduin. Minun kokoiseen ihmiseen nähden paljon. Liian paljon. Ja nyt urakoin ahtamalla itseeni ruokaa, ehkä se joskus taas näkyy kyljissä. Ja hiukset, perkele, ohenivat ja kuivuivat, täytyi leikata lyhyeksi. Nyt ruokin niitä kookoöljyllä ja biotiinillä. En menetä uskoani tässäkään asiassa.

Jonkinlaisena kirsikkana kakun päällä kävin taannoin läpi ikäkriiseilyä. Joka itseasiassa ei varsinaisesti johtunut sitten kuitenkaan iästä. Enemmänkin ympärilläni olleista asioista, ja sairaudesta, joka minulla todettiin. Se ei ole sairaus, joka olisi kuolemaksi tai edes vaikuttaisi arkiseen olemiseeni. Se kuitenkin vaikutti, vaikuttaa fyysiseen minääni ja sen hyväksyminen on ollut oma taakkansa.

Jep. Uskoisin, että tässä on tullut rakenneltua suojamuureja. Todennäköisesti myös sellaisia, joista en itsekään tiedä.

Tämä ei ole kuitenkaan nyyhkytarina. Ei todellakaan. En minä sitä siksi kirjoittanut.
Se on vain matka, jota minä olen kulkenut. Jokaisella meillä on omamme. Hetkeäkään en kadu ja mikään ei ole minua katkeroittanut.
Jokaisesta kokemuksesta on kasvanut jotain uutta.
Sisältä olen vahvempi kuin koskaan. Olen onnellinen.


Mä kuulin perjantai iltana, joskin taisi olla enemmän yön puolella, biisin, jota en ollut ennen kuullut. Se kosketti mua. Kyyneliin asti. Ja näin ei ole käynyt pitkään pitkään aikaan.
Jokin muuri ilmeisesti rikkoutui. Sillä hetkellä olin paikassa, jossa tunsin oloni turvalliseksi ja hyväksi. Se oli juuri oikea hetki sen muurin hajota.

Kivistä ja kuopista huolimatta, en ole ikinä menettänyt vahvuuttani enkä asennettani. Sitä positiivista, joka synkkinäkin hetkinä on vienyt mut huomiseen.

Ja jokaisessa huomisessa on ollut hyvää.

Tiedän, että olen valmis rikkomaan lisää muureja.

Tervetuloa vuosi 2018.

Räjäytän muutaman glitteripommin illalla.
Koska joka tyttö tarvii vähän glitteriä elämäänsä. Eikö. 😉

wobblingwobbling

Tiedättekö te sellaisen esineen kuin heilupää..
bobblehead, jos englaninkielinen sana sanoo yhtään mitään enemmän.

Mä en oikein osaa arvostaa ihimisiä, ainakaan aina, jotka vetoavat sellaiseen en tiedä oikein kuka olen ja mitä haluan ja missä menen ja koska ja kenen kanssa ja millä ja milloin.
Vetoavat siihen ja piiloutuvat sen taakse.

Sellaista ihimistä kun kuuntelee ja katselee, alkaa mielessään näkemään sellasen bobbleheadin, joka keinuttelee päätään puolelta toiselle ja toistelee kuinka hän ei tiedä mitä oikein elämältään tahtoisi.

Wobblingwobblingwobbling..

En oikein vielä tiedä kuka olen, joten miten voin tietää mitä tahdon.

wobblingwobbling...

Tottakai meillä itsekullakin on näitä hetkiä elämässä. Olet sitten nuorempi tai vanhempi.
Kuka olen ja minne olen menossa? Sitä sopiikin toisinaan miettiä.

Mutta mun mielestäni ongelma nousee esiin, kun ihminen alkaa vedota siihen, turvautua ja piiloutua tietämättömyyteen ja päättämättömyyteen.
Tällainen ihminen ei ota vastuuta ratkaisustaan, saati kykene sellaisiin. Monet asiat jäävät roikkumaan vähän niinkuin puolitiehen, koska ei voi tietää mitä tahtoo. Ja jos päätökseen ja suunnitelmiin kykenee, pidetään aina se vara, että jos tää nyt meneekin puihin, niin määhän sanoin, etten mä oikein tiedä kuka, koska ja milloin.

Tällaista ihmistä kun vähän "tönäisee" ja pyytää päättämään jotain, antaa vaikka kaksi vaihtoehtoa, ota tai jätä, mene tai tule.. Perusteleekin vähän toisen puolesta, että jos menet, niin sitten voi käydä näin tai jos tulet, niin pahin skenaario lienee tämä ja paras vaihtoehto tuo.
No silloinhan se ihminen menee ihan sekaisin. "Nyt en tiedä enää sitäkään vähää. Mä menin jo ihan sekaisin. Älä painosta."

Niin tiäättekö. Heilupää. Tönäise sitä...

Wobblingwobblingwobblingwobblingwobblingwobbwobbwobblingwoblingwobblingwobbwobbwobblingwobblingwobbling..

Rasittavaa vähäsen.

En tiedä sitten olenko itse jotenkin turhan tietoinen siitä kuka olen ja mitä en tahdo ja mitä tahdon. Sekin voi olla rasittavaa. Jonkun mielestä.

tinder

Kyllä.
Mä olen käyttänyt Tinderiä.

Ensimmäisen kerran mut maanitteli sinne rakkaat kollegat, joiden mielestä oli hyvä idea ottaa vartin tinderöinti kesken tyttöjen viini-illan. Mä olin skeptinen. Ihan hiton skeptinen.
Mutta porukan paine...

Silloin mulla oli Tinder puhelimessa kaksi viikoa ja päädyin seurustelemaan pidemmäksi toviksi miehen kanssa, joka oli sitä mieltä, että hän ei halua muuttaa mussa mitään muuta kuin sukunimen.

Niin siinä ei kuitenkaan sitten käynyt. Sukunimi ei vaihtunut. Kenelläkään. Hyvä niin.

Tämän jälkeen myöhemmin päädyin muutamien mutkien kautta kokeilemaan Tinderiä uudestaan.
En enää niin skeptisenä. Lähinnä uteliaana. Mutta silti vähän skeptisenä.

Koska Tinderissä "valinta" perustuu oikeastaan vain visuaaliseen viehättävyyteen, ei sitä tiedä, millaisen pissipään kohdalla painaa tykkäystä. Heti ainakaan.

Ei se helppo savotta ole. Koukuttava jossain määrin.

Kukin tuntekoon pistoksen itsessään kun sanon, että helpostihan siihen maailmaan tukeutuu kun on yksinäistä. Ei sillä, en mä tuomitse. Sitähän minäkin joskus teen.
Joku tykkää sun kuvasta ja osoittaa kiinnostusta. Se tuntuu kivalta.

Mutta on se toisaalta väsyttävääkin.

Niistä kymmenistä matcheista, joita olet saanut, ehkä kymmenkunta on sellaisia, joiden viestiin vastaat, koska sen toisen viestissä on sitä jotain. Siitä kymmenestä tulee melko nopeasti viisi, koska niissä viesteissä ei ole sitten sen enempää sitä jotain.

Niinhän se menee. Näin kylmästi me valitsemme toisiamme.

Ja niistä viidestä, tapaat ehkä kolme.
Yhden kanssa treffit kestää viisi tuntia, toisen kanssa kolme varttia. Jonkun kanssa juot kahvia ja joku vie sut syömään. Yksi on lyhyt, siis todella lyhyt ja yhdellä on ihan hitokseen rahaa ja toisella ei yhtään. Puhutaan lapsista, existä, luonteista ja menneisyydestä, ja muista tinder treffeistä. Ja kukaan ei oikein halua myöntää toiselle kuinka monilla on oikeasti käynyt.
Ja siitä kolmesta tulee loppujen lopuksi yksi.
Sitähän meistä suurin osa haluaa.

Kerran sain Tinder viestin, jossa tyyppi lähestyi minua avunpyynnöllä. Hän haluaisi seksiä tänään. Heti. Well fak, sanoin minä ja vastasin sille.
Kehotin etsimään apua lähimmästä kyläkuppilasta.

Hassu tuo Tinder maailma.
Mutta hei, sanovat että sieltä voi oikeasti löytyä jotain, joku, joskus..

You never know.

hapankorppufiksaatio

Fiksaatiot. Niitä mä aloin miettimään tänään.
Niitä kun nyt on kumminkin kaikilla.

Joillakin se on sillä tasolla, että on pakko tehdä jotain, ihan oikeesti pakkopakko. Se on siis joku ihan sairaus, jonka nimessä on kirjaimia, ja ulkomuistista kirjottaisin ne kuitenkin väärässä järjestyksessä. Ja koska en juuri nyt jaksa sitä googlettaa, en aio sitä nimeä tähän kirjoittaa.

Toisilla se taasen keskittyy enemmänkin siihen, että tykkää pelkistä bruneteista.

Tai blondeista. Mikä siis sopis mulle paljon paremmin.

Mulle tää juttu tuli mieleen, kun tein tänään itselleni hapankorppua iltapalaksi.
Tykkään hapankorpusta. Aina tykännyt, ihan pikkusesta tytöstä lähtien.
Ja aina on ollut tärkeetä, siis ehdottoman tärkeetä, että se hapankorppu täytyy voidella reunasta reunaan.
Jos niin ei oo tehty, jätän korppuni syömättä.

Nyt kun tätä fiksaatiota täytyy itse noudattaa, eikä vaan pyytää äitiä voiteleen se korppuleipä, niin ottaahan se päähän. Sitä miettii, että miksi mä en nyt vaan voi sipaista tota levitettä tohon vähän sinne päin... Ja koitan ehkä niin tehdäkin, mutta hei, ei auta. Jotta mä voin syödä sen pirun korpun, niin se on vaan voideltava ihan reunasta reunaan.

Niin fiksaatiot toimii. Ei pysty tekeen muuta.

Sitä voi yrittää tykätä blondista, mutta jos sulla on oikeesti fiksaatio brunetteihin, niin et sä vaan lämpene sille blondille. Vaikka se ois kuinka kaikin puolin täydellinen. Paitsi, että se ei oo, koska se on blondi. Ja sulla on se fiksaatio brunetteihin.

Minkäs sitä ihminen pakkomielteilleen voi?

Onhan ne toki ärsyttäviäkin toisinaan. Ja eritoten silloin kun joudut seuraamaan päivittäin jonkun toisen pakkomielteitä. Sellaista fiksaatiota, joka ensin naurattaa ja sittemin alkaa vaan ärsyttämään. Siinä sopii sitten vaan miettiä, että voinko mä elää tuon asian kanssa.

Esimerkiksi. Jos mun oletetulla kumppanilla olis fiksaatio siivoamiseen. Niin antaa mennä vaan. Senkus siivoaa. Ei haittaa. Mulla ei ole siihen mitään fiksaatiota.
Mutta jos se pakkomielle aiheuttaa sen, että siitä marmatetaan mulle. Että en joko siivoa tarpeeksi tai teen sen jotenkin ihan hitto väärin. Kun pyyhin pölyt aina vasemmalta oikeelle tai sivuttain tai jotain. Kun se pitäis tehdä pyörivin ja poistavin ja hierovin ja hankaavin ja hellävaraisen päättäväisin liikkein.
Niin joo. Silloin mä en ehkä pysty elämään sen asian kanssa.
,
Jos joku ei pysty elämään mun hapankorppufiksaation kanssa niin minkäs sille sitten mahdan.
Ja jos pystyy niin hyvä.
Saa voidella mulle hapankorppuja aina kun haluaa. Tykkäisin siitä. :)

suru

Mun koirani kuoli toissa iltana.

Se oli vanha. Todella vanha. Väsynyt ja laihtunut. Ihan loppuun asti kauhea pässinpää, mutta niin rakas ja niin tärkeä. Viimeksi itkin näin paljon, kun kissani kuoli. 

Ai muuten... ei pidä paikkaansa. Eniten maailmassa olen itkenyt silloin kun tyttäreni kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan viime keväänä. Mutta se on aivan toinen tarina. Toiseen hetkeen.

Mun Risto-kissani kuoli viime talvena. En vieläkään pysty oikein kunnolla katsomaan Riston kuvia, ja niitä mulla on kuitenkin kahdenkymmenen vuoden takaa. Se kissa eli vanhaksi. Muttei kovin viisaaksi. Sekin oli jästipää, ja pahasti. 

Ehkä nämä mun lemmikit olikin ihan mun kaltaisia. Hitonmoisia jästipäitä.

Bubba kuoli rauhallisesti, kotiin. Luovutti vain. Meni kylpyhuoneen nurkaan ja jäi sinne makaamaan. Me kaikki käytiin sitä silittelemässä ja ihan liian nopeasti, se koira rakas ei enää hengittänyt. 

Yö meni itkiessä. Ikävöidessä ja kaivatessa. Ikävä ja kaipuu, tämän tiedän, se ei lopu ikinä, mutta se muuttuu. Se laantuu ja siihen alkaa sekoittumaan hyvät muistot. 

Aamulla ex-mies auttoi kantamaan koiran viimeiselle matkalleen. Halasi ja tuki. On mulla hyvä ex-mies.

Nyt on mennyt pari päivää ilman Bubbaa. Koti tuntuu tyhjältä ja oudolta. Bubba kun ei ollut mikään hiljasin jätkä. Se kuorsasi ja raahusti jalkojaan kävellessään. 

Ja piereskeli. 

Siitä Bubba tullaan muistamaan aina. Ei ole Bubban voittanutta. Se haju, joka siitä koirasta lähti, hyvä luoja, se oli myrkkyä. Usein ne äänettömimmät oli pahimipia. Ne joiden tuloa ei ääni ennalta varottanut. Se oli kun kiviseinä, tehty ällöttävimmästä hajusta jota voit kuvitella. Se tuli hiljalleen ja iski. Eikä sitä päässyt karkuun, koska se oli kaikkialla.

Nyt mun on ikävä sitäkin.

Nyt Bubba odottelee mua sateenkaarisillalla, kuten hyvä ystävä sanoi. :)

food is my thang

Jos mä sanoisin, että rakastan laittaa ruokaa, varmaankin valehtelisin.

Mutta ei se ihan kauhean kaukana totuudesta olis.


Eräs sanoi kerran, että voisin katsella sun ruoanlaittoa vaikka ikuisuuden. Sä teet sen niin sydämellä ja innolla ja alati hymyillen, ettei tohon kyllästy.

Enkä mä kyllästy ruoanlaittoon.

Oisinko mä ollut siinä kahdenkympin pintaan kun ostin kaupasta naudanlihasuikaleita, ja halusin tehdä niistä elämäni parasta ruokaa. Olin saanut päähänpinttymän.

Ostin myös jostain syystä kiinankaalia ja appelsiinimehua.



Siitä lihasuikalekastikkeesta tuli ehkä elämäni pahin katastrofi ja karmeimman makuista ruokaa ikinä.
Sen ylittää kamaluudessaan vain perunapizza, jota erehdyin kerran maistamaan ja vielä kehumaankin emännälle, kun en kehdannut suoraan sanoa, että mitä hyväluoja karmeaa paskaa sä tarjoilet täällä.
Sittemmin rosmariini on maistunut mun suussa oksennukselta.

Mutta niin. Se suikalekastikemikälie meni roskiin ja mä täytin mahani kiinankaalilla.
Ja appelsiinimehulla.




Suivaantuneena epäonnistumisestani mä päätin masteroida ton lajin. Juu, ruoanlaiton, mutta eritoten lihasuikalekastikkeen.


Näin monta jokusta vuotta myöhemmin, väitän onnistuneeni. Ainakin sen verran, että varioin tuon ruokalajin jo aika suvereenisti ja kaikki on kiltisti ja kiitelleen syöneet.
Paitsi elleivät tee kuten minä, ja oksenna ruoan ulos vasta myöhemmin, ihan vain kohteliaisuuttaan.

Mä oon kokeileva ruoanlaittaja. En käytä, yleensä, reseptejä, vaan fiilistelen mitkä jutut sopis yhteen ja teen sitten vaan. Onnistumisprosentti on riittävä mulle.

Ja oon siinä mielessä vanhan liiton ruoanlaittaja, että käytän sitä ihan oikeeta kermaa ja voita, ja suolaakin heitän aina ruokaan kun ruokaan, paitsi pekoniin.

Mun ruoanlaittoni lähti liikkeelle jauhelihakastikkeesta. Opettelin tekemään sen ja keittään pastat joukkoon. Tein niin, koska se oli mun herkkuruokaa ja kukaan muu ei osannut tehdä sitä niinkuin mä olisin halunnut.

Sitä mä tein sitten aina viistoista vuotiaasta parikymppiseksi. Alkoi kyllästyttämään sen jälkeen.

Ja silloinhan mä päätinkin masteroida ton suikalekastikkeen. Ha.

Keitettyjä perunoita mä inhoan. En siis vain perunapizzaa.

Lapsena mä en juuri muuta syönyt kuin keitettyjä perunoita.

Asuin mummulassa, Ulvilan pikkukylässä Suosmeressä, josta mummu ei poistunut viittä kilometriä pidemmälle. Se ruokakulttuuri, joka siellä vallitsi, oli ne hiton perunat ja jokin läskisoossi yms yms yms.
Ainoa mitä kaipaan vanhoilta lapsuuden seuduilta, naskiaisten lisäksi, on Porin tori, josta sai kalaa kuin kalaa. Täällä Hämeenlinnassa sitä saa vain jostain Prisman kalatiskiltä, jos on valmis maksamaan omaisuuksia.

Tänään tein ruoaksi naudanpaistilihasuikalekastiketta, tomaattimurskalla, valkoisilla pavuilla, sipulilla ja valkosipulilla. Kermassa tietenkin. Ja riisiä. Ei perunoita.
Se oli hyvää!

Ja ruoan valmistukseen kuuluu aina, siis aina, hyvä viini.
Ja se on, myönnettäköön, yksi syy miksi ruoan tekeminen on niin kivaa.

mies, joka osasi yllättää

Mulla oli tänään töissä asiakas, joka halusi ostaa vaimolleen lahjaksi keittiön.

Ootko tosissas. Se oli mun eka reaktio.

Ja sit mä kuuntelin, kuinka se mies kertoi, että oli koonnut lähipiiristään porukan, joka kokoisi ja asentaisi keittiön. Salassa. Yllätyksenä.

Ja jatkoi, että olivat asuneet samassa talossa jo 15 vuotta ja keittiö oli ollut se, mikä piti ekana rempata. No sitä ei oltu sitten kuitenkaan tehty.

Nyt varsin hyvissä ajoin, mies oli alkanut vaivihkaa kyselemään vaimoltaan millaisia juttuja sinne keittiöön ois kiva saada. Oli kuulemma tehnyt sen varsin ovelan salakavalasti. Ja vaimo hyvää aavistamatta oli ajan saatossa jakanut toiveitaan uudesta keittiöstä.

Ja kun mä sitten aloin suunnittelemaan sitä keittiötä, niin toden totta tää mies aika fluentisti kertoi, että vaimo haluais sellaiset ovet ja tollaset vetimet ja työtasokin oli aika hyvin tiedossa, vaikka siihen sainkin heittää ehdotuksia, mutta harmaa sen piti olla. Koska vaimo tykkää harmaasta.

Yhteystiedot mies antoi töihin, ettei vaan vahingossakaan vaimo näe kotona mitään. Ettei se mistään arvaa mitä on tulossa.

Ihana mies.

Sanon minä.

Noita ei istu ihan joka oksalla.

Todellakaan.

puhumisen suloinen vaikeus... ja helppous

Miksi joskus suoraan sanominen on niin vaikeaa?

Ja miksi se joskus on niin helppoa?

Hallitsen suvereenisti molemmat kommunikoinnin alalajit.

Jokusia vuosia sitten loukkasin hyvää ystävää täräyttämällä mielipiteeni melkoisen suoraan.
Ikävä kyllä mielipide ei ollut sellainen, jonka ystävä halusi kuulla ja eikä myöskään sellainen, jonka siinä hetkessä hänen olisi tarvinut kuulla.
Nyt vuosia myöhemmin hän on mun mielipiteestäni hyvinkin samaa mieltä, mutta vuosien ero ystävyydessämme ei ollut sen väärtti.

Eikä tuo ole valitettavasti ainoa kerta. Siskon kanssa otettiin taannoin kauan sitten pahasti yhteen, kun ladeltiin toisillemme totuuksia. Ne totuudet on sittemmin joko hyväksytty tai vaietettu.

Ei silti. Voi sitä suloista tunnetta, joka joskus suoraan sanomisesta päin naamaa tulee.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin oman mielipiteensä tai tuntemuksensa kertominen toiselle ihan suoraan ei vaan luonnistu.
Päässään sen on sanonut useaan otteeseen ja mennyt nukkumaan miettien, että nyt mä sen sanon. Mutta ei. Sitä ei vaan saa sanottua.

Ja kun yrittää, ei oikeita sanoja tuu suusta ulos. Itestäkin tuntuu, että suoraan puhuminen menettää nyt vähän merkityksensä, kun lauseet on ihan vääriä ja toinen ymmärtää sisällön ihan miten sattuu.
Jos nyt sitten ollenkaan ymmärtää.

Pahin, ja vaikein, tilanne on puhua suoraan ilman puhetta.
Kertoa se viestillä.

Joskus vaan tulee eteen tilanne, että sitä joutuu sanomaan mielipiteensä viestillä.
Ja voin kertoa, että vaikka se ihminen olis tuntenut sut koko ikänsä, se ei silti välttämättä osaa lukea sun viestiä sillä äänensävyllä ja painolla, kun sä olit sen kirjoittanut.
Tapahtuu väärinymmärrys.

Taannoin kesällä olin tilanteessa, jossa menetin hieman hermoani. Osoitin sen viestillä.
Toisin sanoen, jaoin suorapuheisen mielipiteeni asiasta viestin välityksellä. Äänensävyni välittyi väärin. Toki sanavalintanikin olivat hitusen pielessä, koska viesti, ja koska oli vaikeaa sanoa se tuntemus ääneen.
Yhdistelmä, jota en suosittele kenenkään käyttävän.

Miksi puhuminen on niin vaikeaa.
Ja samalla oi niin helppoa.

Tämmöisiä mietin tänään.

Ja päätin juuri ottaa lasillisen punkkua.

who´s afraid of the dark ? i am !

Mä oon takuuvarmasti ennenkin kirjoittanut leffoista.

Ja siitä kuinka älytön leffafriikki mä olen.

Makukaan ei ole mitenkään erityisen valikoiva, mitä tulee elokuvien maailmaan. 

Muissa asioissa saattakin sen mauan kanssa olla sitten ihan eri juttu.

Hyvä leffa on hyvä leffa. Mielettömän hyviä tulee eteen valitettavan harvoin. 

Vähän niinkun miehet, you know.

Mulla on kuitenkin yksi genre, jota en katso. Yksi, joka on täysin nou!

Yliluonnollinen kauhu. Hyi jumalauta.

Kyse ei oo siitä, etteikö tässä genressäkin  olis hyviäkin leffoja, ja toisinaan mua tavallaan jopa kiehtoo ja houkuttaakin katsoa sellasia leffoja. 

Mutta mä en aio, en pysty, en voi.

Mä oon hemmetti sentään sellanen heikkohermo noissa jutuissa, etten nukkuis kuukauteen. 

Syytän järkyttävän vilkasta mielikuvitustani. 

Mä olisin tollasen leffan jälkeen täysin vakuuttunut, että mun seurassani on jotain, minkä ei kuuluisi olla. Siis ollenkaan olemassa.

Oman osani näitä leffoja kuitenkin katsoneena, tiedän mistä puhun. Traumat on saatu ja kliseet hallussa.

Kotona mä en koskaan, en siis koskaan, katso kylppärissä peilikaapin oveen kun suljen sen. 

Pimeässä kun kävelen peilin ohi ylipäätään, en todellakaan edes vilase sinnepäin. 

Kun käyn pimeessä koiralenkillä, en ikinä katso ikkunoihin, sillä takuuvarmasti siellä on joku tuijottamassa takasin. Ja sen olemuksesta näkis, kuinka se haluis repiä lihan mun luiden ympäriltä. 

Tai jotain.

Suihkussa silmien sulkeminen on aina riski. Sillä kun ne avaa niin siinä vieressä varmana on joku. Ihan varmana. 

Yksin oleminen pimeessä on toisinaan helpompaa ja joskus... no musta kuoriutuu ylivilkkaan mielikuvituksen hermostuttama värisevä ihmisraunio.

Mä oon nähny kauhu-uniakin. Sellasia, jossa on jokin. Mä en ikinä näe mikä, mutta jo teini-iästä se on pelotellut mua. 

Kun se ilmestyy uneen, mä tiedän pelätä. Ja joka kerta, jokaikinen, mä herään siihen, kun se koskee muhun. Ja herätessäni mä tunnen kuinka jonkinlaiset sormentyyppiset liukuu mun keholta pois.

Tähän kun lisättäis yliluonnolisia olentoja leffan muodossa... joko mä en nukkuis tai sit mä saisin unissani sydärin.

Joten parempi välttää niitä. 

Eikö?

killing some escargoes

Vapaapäivä keskellä viikkoa.

Mistä se on tehty?

Kolmesta kupillisesta kahvia. Löhöilystä sängyssä.

On parasta nousta vapaapäivänä ajoissa, mennä keittämään aamukahvia. Käydä pissalla.
Ja sitten mennä takasin sinne peiton alle. Siellä on silleen ihanan lämmin vielä.
Ja koska heräsi ajoissa, ei ole sitten niin minkään näköistä omantunnon tuskaa siitä, että löhöää siellä sängyssä. pitkään.

Etanoista, kärpäsistä ja kastemadoista.

Päätin nimittäin laittaa pihan syksykuntoon.
Ja multa... se vaatii ponnistuksia.
Tosin se järisyttävä ylpeyden tunne, jota koin ton urakan jälkeen, oli hyvin palkitseva.

Piha oli täynnä etanoita. Ja kun mä raivasin niillä hiton pienillä, ja tylsillä, puutarhasaksilla nuupahtaneita kukkasia ja järkyttävän ylipitkää ruohoa, tulin todennäköisesti tappaneeksi niistä osan. Julma kuolema, tylsillä puutarhasaksilla kiroilevan ja hikoilevan naisihmisen toimesta.
Talloin myös muutaman kastemadon.
En tahallani.

Kiitän luojaani, ettei siellä ollut koppakuoriaisia. Sitä pelkäsin etukäteen. Paljon.

Kipeän jäykistä lihaksista.

Teen siis salilla jotain oikein.
Tosin yskiminen tuottaa fyysistä tuskaa vatsalihasalueella.
Ja mua yskittää verrattain paljon, koska nuhan jälkimainingit.


Pitkästä suihkusta.

Ja kuumasta. Kylpy ois ollu paljon kivempi. Mut mulla ei oo.
Isona hommaan varmana kodin, jossa on amme.


Hyvästä lounaasta.

Eilisen kebabin jämät.. No okei, ei niin hyvästä lounaasta. Mutta vei se nälän.
Mikron kautta mikään ruoka ei oo enää niin hyvää. Syötävää, ja lämmintä, muttei hyvää.


Ja kello on vasta puol kaksi. Päivällä.
Ei helkatti.

Mitä mä teen tällä kaikella vapaa-ajalla?

tissipäivä

Jossen jo ole maininnut, oon lihotuskuurilla.

Se johtuu siitä, että laihduin.
Ja mistä naiset laihtuu aina ekana? Sieltä mistä ei pitäisi. Sieltä mistä ei olis varaa lähtee yhtään.
Eli tissit ja perse.

Mut minkäs teet...

Töissä oli tällä viikolla paha päivä.
Kollega tuli avautuun mulle kuinka ois kiva kun työpaidan napit ei aukeilis kokoajan. Tissit on kuulemma niin isot, ettei oikein mahdu paitaan.
Mulkasin sitä pahasti ja mumisin itekseni siinä keittiötä suunnitellessani jotain, että vaiti, teen töitä, tissisi häiritsevät mua.
Samaisena päivänä toinen kollega päätti valitella mulle, kuinka tissit on turvonneet niin älyttömästi. Ongelma hänenkin kohdallaan kulminoitui lähinnä siihen, että työpaidan napit ei pysy kiinni.
On se ikävää. Jaoin sympatiaani.

Mutta mä oon aina ollut sitä mieltä, näin pienitissisenä, että ne on mitä on. Ja jos ei kelpaa... jollekin muulle kelpaa kyllä.
Eli toisin sanoen, mun itsetuntoni ei oo ikinä ollut kiinni siitä, mikä on kuppikokoni.

Luojan kiitos, se kumpuaa muualta.

Ei silti.
Toivottavasti lihotuskuurini puree ekana sinne mistä se ekana lähtikin.

vittu syksy

Kaikki syksyiset kliseet täytty tänään.

Syysflunssa. Syyssade. Lehdet lentelee. Kylmä. Tuuli.
Tuuli on muuten ihan perkeleestä.

Muistan kun jotain 8 veenä sotkin Suosmeren kylässä ikivanhalla viininpunasella fillarilla, vaihteista tietookaan, ja mietin, että en vihaa mitään enempää kuin tuulta.

Sittemmin vihan aiheita on tullut jokunen lisää, mutta lähtisin väittämään, että tuuli on yhä edelleen top vitosessa.
Mikä tahansa on pahempaa tuulisessa säässä.

Ja tää nuha. Se alkoi puoltoista viikkoa sitten. Taistelin sen ohi ja onnistuin. Paitsi että en sitten vissiin. Viime lauantaina köhin töissä ja sunnuntaina sitten niistin nenääni.
Nyt mennään torstaissa ja pahin on ehkä selätetty.

Ostin kaupasta Serlan raikas menthol tuoksunenäliinoja. Paketissakin luki, että tukkoiselle nenälle. Ja huutomerkki. Ihanan mentolisia ja silti ihan niitä samoja räkärättejä kun kaikki muutkin. Tarpeeksi kauan kun niistää on nenänpielet kuitenkin ihan rikki. Mutta onpahan mentolinraikkaasti rikottu.

Josko vetäydyn. Synkkiin syksyisiin fiiliksiin. Sohvan nurkkaan ja sytytyän jonkun hiton vanilajantuoksuisen kynttilän.

Ja oon ihan, että ihana syksy ja kynttilät. Ja kiva kun tuulee.

Fuck you fall.

Ps. Googlasin paska sää kuvahaulla. Löysin oman kuvani. Ha.

sydän

Mä joudun ihan liian pian tilanteeseen, johon en todellakaan haluaisi.

Ja se on paskaa.

Se tekee mun tulevista viikoista raskasta. Tiedän sen.
Se tekee mun päivistäni surullisia ja ikävän täyttämiä.
Tulen vuodattamaan kyyneleitä. Tiedän senkin.

Todella paskaa.

Mutta ei tämä tule yllättäen.
Mä olen jo tovin valmistanut itseäni, päätäni ja sydäntäni.
Mikä ei varsinaisesti helpota, mutta vähän kuitenkin.
Silti. Sydän hajoaa palasiksi.

Bubba. My grand old man. <3 nbsp="" p="">Mun ihana vanha pappa. Pierukone ja aktiivikuorsaaja. Röhköpossu.
Rakkaalla lapsella monta nimeä.

Englannin bulldogin keskimääräinen elinikä on noin 10 vuotta. Meidän UmppisBumppis on jo 12.
Kesä Bubban kanssa on ollut ikimuistoinen. Hyvässä ja valitettavasti myös pahassa.

Kun ikää tulee noin paljon kuin meidän Umppasella, ei keho enää toimi.
Koira rakas nukkuu kaiket päivät, syö ja juo. Mutta nykyään ei enää mikään tartu kylkiin.

Olen ollut itsekäs. Hokenut itselleni kuinka tuo koira on yhä terve, ei sen aika ole vielä.

Mutta on se.

En tiedä kuinka pystyn hyvästelemään. En tiedä kuinka pystyn antamaan sen viimeisen halauksen.
En tiedä kuinka.. en tiedä muuta kuin että mun on pakko..

Itku.

nyt on helpompi hengittää

Viime yö meni siinä, kun kuuntelin oman koirani haukkumista.

Ennen se ei osannut. Haukkua siis.
Opetteli näköjään vanhoilla päivillään.

Joka saakutin kerta kun olin nukahtamassa, se haukahti. Ja sitten uudestaan ja just sen verran monta kertaa, että heräsin tarpeeks hakeakseni unta uudestaan ihan helvetin pitkän aikaa.
No tavallaan se oli mun oma vika.
Suljin sen yöks kylppäriin. Sillä oli nimittäin joku koiraripuli tai jotain.

No ei se mitään. Heräsin aamulla hyvissä ajoin. Ja menin töihin aamuvuoroon.
Tosi freesi olo.

Eikä sekään mitään. Oli tosi kiireinen päivä töissä. Tein karvan vajaa kahentoista tunnin työvuoron, johon kuului varsinainen hupiajelu Tammelaan ja takaisin.

Eikä sekään oikeestaan mitään. Oli nälkäkin kun pääsin himaan, mutta päädyin pesemään koneellisen pyykkiä. Se pyörii tuolla vieläkin. Eli ne pitää vielä ripustaa kuivumaan.

Nyt juon bissee. Yhden Solin. Ja odottelen, että toi pesukone pyörii pyörimisensä ja pääsen unille. Paitsi haluisin kattoo viimeisimmän jakson Game of Thronesia.
Se ois kai pakko katsoa. Vihaan spoilereita enemmän kuin monia vihattavia asioita.

Sanoin kerran yhdelle tyypille, joka oli hiton mestari spoilaamaan, että mä oon kattonu niin hemmetin monta leffaa, että yhdestä väärästä sanasta sä spoilaat koko leffan mulle.
Ja se todellakin mitään.

Tossa taustalla menee yleisurheilun mm-kisat. Kaipaan seuraa, jonka kanssa katsoa ja kommetoida kiinalaisten juoksutyyliä tai jonkun piiskalettikampausta. Nyt ne juoksee hidastuksessa, jossa maaliin tulo kestää iäisyyden. Toisin kuin tää päivä, se meni hujauksessa.



Hassu päivä.

Joskus tarvitaan sellainen.

Tällainen, joka mulla juuri oli. Se teki päälle hyvää. Pää tavallaan sammui.
Resetoitui.

Nyt on helpompi hengittää.

inhimillisellä epävarmuudella varustettu itsevarma ihiminen

Huomenta, earlybird over here. En saanu unta enää, joten päätin tulla vähän bloggaamaan.

Mä koin tässä tällä viikolla oivalluksen.

Oivallukset on kivoja, kun ne avartaa maailmaa.
Ja mun avartui taas jonkin verran.

Mä tajusin, että mä olen inhimillisellä epävarmuudella varustettu itsevarma nainen.
Itsevarmuudesta pointsit.
Mutta epävarmuus on pelottavaa.
Välillä ihan helvetinkin pelottavaa.

Sitä on oppinut tuntemaan itsensä aika hyvin. Turhat epävarmuudet on jääny taakse, enkä tosiaankaan mieti sitä, mitäköhän noi muut nyt ajattelee musta. Sitä ei jaksa rasittaa itseään epäoleellisuuksilla. Ja kyllä, kaikkien ei tarvitse pitää musta. Mä voin olla rehellisesti sitä mitä mä olen. Jos se ei riitä jollekulle, ei se mitään haittaa. En pilaa sillä päivääni. Ja oon myös oppinut tietämään sen, mitä en tarvitse elämääni. Se on hyvä.
I don´t need it, so fuck it.

Silti joskus niitä tilanteita vaan tulee eteen, elämään, jotka ei syystä tai toisesta aiheuta sulle pelkkää hyvää oloa. Tai vaivaa niin paljon, että se syö sitä hyvää. Tai yksinkertaisesti ei ole sun arvoisia.
Ne kaikki aiheuttaa pelottavaa epävarmuutta.

Tätä nykyä, iän myötä varmaankin, oon oppinut karsimaan näitä tilanteita tai asiota elämästäni pois.
Ei se aina helppoa ole, tai edes sellaista, jota välttämättä haluais tehdä. Mutta joskus sen pystyy tekemään, koska pitemmän päälle se stressi, se mielipaha, epäröinti ja epävarmuus vaan kalvaa sua liikaa. Ja joskus taas ei. Ei pysty vaikka ehkä yrittäis.

Ja joskus, se voi olla jopa hyvä, ettei pystykään.
Hitostako sitä tietää.

Epävarmuus, se ettei tiedä. Se ei oikein sovi mulle. Niissä housuissa mä en viihdy, so to speak.

Mutta se oivallus --> inhimillisellä epävarmuudella varustettu itsevarma nainen. Sen tajusin. Ja tämän. Epävarmuus kalvaa sua just sen verran kuin sä annat sille periksi.
Sitä pitää vähän rakastaa itseään. Ja muistaa, että se ei aina se epävarmuus johda paskaan.

Nyt istun tässä koneella helvetin aikasin aamulla ja funtsin juttuja. Ja juon kahvia. Liikenne tossa ikkunan takana vilkastuu, kun muutkin heräilee tähän päivään. Näyttää siltä, että tänään paistaa aurinko. Ja se on hyvä se.



Ps. Lihotuskuuri jatkuu. Söin illalla (tosi myöhään) wingsejä. Hyvä minä :)

kiuasmakkara

Tänään oli iltapalana kiuasmakkaraa.

Söin kaksi. Oli hemmetin hyvää.

Mulla on tällä hetkellä päällä lihotuskuuri.
Ja kyllä, sellainen asia on olemassa. Naisillekin.

Multa on kesän aikana pudonnut paino.
Laihtunut kokoon, jossa en ole ollut sitten naismuistiin. Nyt töröttää kylkiluut ja tissit hävisi.
Sisko sanoi, että mee lääkäriin. Johon mä totesin, että jos söis ensin.

Mä laihduin, koska unohdin syödä. Aika selkee syy ja seuraus. Mä olin jotenkin niin kiireinen, henkisesti ja fyysisesti, että mä totaalisesti unohdin syödä.
Illalla kun tuli himaan se iski. Nälkä. Ja huono olo.
Ja kun syö vähän huonovointisena, niin ei oikein ruoka maistu.
How about that oravanpyörä.

Tai siis ainahan mä oon ollut hoikka.
Kuunnellut läpi elämäni tuollaisia kuivan kesän orava ja söisit nyt vähän heittoja. Niitä kun jostain syystä on monien mielestä ihan okei sanoa hoikalle ihmiselle. Ois ihan mielenkiintoista tietää, sanooko nämä samat ihmiset hiukan lihavammalle yksilölle, että jättäisikkö muutaman herkun välistä sinä pyöreä porsas.
Ei ne taida sanoa.

Minä kuitenkin nautin nyt kiuasmakkarani hyvällä omallatunnolla. Ja hyvällä sinapilla.

duunijuttuja

Vapaapäivä.

Jonka vietin töissä. Taas.

Kukaan tuskin epäilee mun sitoutumisen tasoa tohon duuniin. 

Ja ei. Se ei ole mulle henki ja elämä. Toiset asiat täyttää noi paikat juuri niinkuin pitääkin. 

Mutta on se vaan hiton tärkeä.

Mä mietin äskettäin, että se piste, jossa työssäni olen nyt, on juuri se, mihin sanoin haluavani kolme vuotta sitten. 

Viiden vuoden pitkäaikaissuunnitelma tuli toteutettua etuajassa. Jei!

Mitä mä sitten teen.

Mä olen keittiömyyjä.

Gigantissa. Epoqilla. 

Mussa elää pieni sisustaja. Mussa elää suuri osaaja. Mä olen asiakaspalvelija. Mä olen myyjä. Mä olen opettaja ja ohjaaja. Tekinen tuki, remonttireiska ja logistinen ihme. Mä olen sylkykuppi ja selkään taputtaja. Ja sit mä oon positiivinen ja iloinen ja tuun kaikkien kanssa toimeen ja kunnianhimoinenkin...

(Anteeksi lyhyt työhakemusvitsi. Oli pakko.)

Miksi mä en tykkäisi työstäni, kun saan olla kaikkea tuota ja enemmän. 

Oman pikku sokerinsa toi toki asiaan se, että mä olen nyt se, joka on hommasta vastuussa. 

Ja mulle vastuu on motivaattori. Se on osoitus siitä, että mä osaan ja mun osaamiseni huomioidaan ja siihen luotetaan. Parasta.

Tänään puhuin kollegoiden kanssa tavoitteista uralla, ja siitä

MITÄ TEEN ISONA ???

Kuka tietää? 

Mutta nyt, teen täysillä sen mitä tavoittelin. 

Ja asetan itselleni rimaa korkeammalle. 

intuitio it is

Intuitio.

Mitä se on?

Mä olen oppinut luottamaan siihen. Vuosien saatossa.

En mä tiedä onko joku ihminen intuitiivisempi kuin toinen. Ehkä.
Mun on toiminut tehokkaasti.
Niin hyvässä kuin pahassa.

Kokemuksien kautta kai intuitiokin kehittyy.
Sitä oppii. Ihan tiedostamattaankin ja tahtomattaan.

Mä olin kerran yhdessä haastattelussa, en varsinaisesti työ, mutta vähän jotain sinne päin.
Sen jälkeen oli sellainen olo, intuitio, että se meni hyvin ja tästä todennäköisesti tulee jotain... vaikka mä en ollutkaan yhtään varma halusinko mä siitä jotain tulevan.

No tuli siitä. Ja mä päädyin televisioon.

Se oli sellanen aika voimakas intuitio.
Sisko ja äitee sano, että tuskin just sä sinne pääset (mitä ihania kannustuksen sanoja), kun on satoja muitakin hakijoita, mutta mulla oli se intuitio.

Ja se oli oikeessa.

Ikävissä tilanteissa intuitiosta on kuitenkin eniten hyötyä.
Se on vähän niinkuin vaisto joka varottaa. Tai jotain.

Eräässä jokusen kuukauden kestäneessä parisuhteessa se tuli.
Kaikki oli menny siihen asti nousujohteisesti, elikkäs mä tykkäsin ja se tykkäs, ja parisuhde kukoisti.
Kunnes ei enää tuntunut siltä.
Emmä osaa selittää mistä se intuitio tuli, mikä sen aiheutti. Nyanssit puheessa, ehkä jotenkin muuttuneet toimintatavat. Emmä tiedä. Ei missään nimessä mitään suurta, isoa tahi merkittävää. Vaan sellasia pieniä juttuja,joita ei ehkä tiedostaen edes tajua.

No lopputulos oli se, että kaveri kiikutti sunnuntai aamupäivänä toisen naisen Mäkkiin syömään... kun oli ensin perunut meidän viikonlopputapaamisen lähteäkseen käymään porukoilla toisessa kaupungissa.
Tajusitte varmaan, että mä satuin olemaan siellä Mäkissä just silloin ja näin kun ne nousi autosta pussailemaan ja sitten syömään roskaruokaa.
Tyhmähän se jätkä tietysti oli. Eikä osannut valehdella edes kunnolla. Ha.

Ja se mun intuitio, se oli oikeessa.

Ja on ollut muulloinkin, niinkuin silloin kun se yks jätkä (eri tyyppi) valehteli olleensa viikonlopun kipeenä himassa, yksin, kuumeessa, kärsivänä, ikävöivänä.
Sanoin, että parane pian, mutta intuitio jyskytti päässä, että noinkohan on.
No ei ollu.
Mitä ja miten se selvis mulle, ei sillä sinänsä oo väliä.
Muistinpahan taas, että luota hyvä nainen siihen intuitioon!

Tyyppi pyyteli anteeks, ja suolsi ilmaan rakkauden tunnustuksia.
Mä sanoin sille, että se meni jo. Kunnioitus ja rakkaus, samassa paketissa.

Jos mulle haluaa valehdella, kannattaa se tehdä helvetin hyvin.

aamupäivän naurut

Aloitin tämänkin päivän kupilla kahvia.

Ja sitten join toisen ja kolmannen kohdalla menin ulos kastelemaan persiini märälle nurtsille. 

Ilma oli hiton kostea, mutta lämmin.

Istuin siinä ja otin kuvan instaan. 

Niitä hetkiä, jolloin tykkää olla itsensä kanssa. 

Niitä hetkiä joista nauttii.

Päätin tehdä jotain, jota en ole ennen tehnyt. 

Poistuin mukavuusalueelta kohti jännää ja rikoin rajojani. 

Ja siitäkin tuli hyvä mieli.

Se johti tilanteeseen, jossa huomasin nauravani ääneen. 

Sillain leppoisasti järjettömän hyvällä tavalla. 

Aloin vaan miettimään sitä, että miten ihan oikeesti on vapauttavaa nauraa. Niinku oikeesti.

Ja aloin googlaamaan, nauramisen fysiologisia vaikutuksia. Koska mä teen niin silloin kun on vaan pakko saada tietää.

No kävi ilmi, että niitä on. Niitä fysiologisia vaikutuksia.
Eli nauramiseen siis liittyy monia eri elimiä, jotkut niistä rutistuu ja jotkut laajenee ja jotkut tekee jotain muuta. Googlatkaa toki. 

Hengitys tehostuu ja hapen saanti kanssa. Veronkierto virkistyy ja ruoansulatuskin edistyy. 

Ei kai siis ihme, että nauramisesta tulee niin piru hyvä olo.

Ja ne endorfiinit! Ne kun iskee...

Toki tietenkin, ja valitettavasti, on niin, että kun sitä hyvää oloa ja naurua tarvittais kaikkein eniten, niin silloin ei naurata.

Kannattaa vissiin rikkoa omia rajojaan toistekin. 

Sillä voi olla yllättäviä seurauksia. Positiivisiakin.

punainen tupa ja perunamaa

No nyt.
Paistaa aurinko. Eikä vituta yhtään.

Nostin tänään omasta pienestä pihapläntistäni uusia perunoita.
Itse ne sinne keväällä asettelin. Perunat jotka oli itäneet jääkaapissa vähän turhan pitkään. Googletin vähän jotain perunan kylvöstä, mutta oon aika pitkälti ihminen, joka vaan tekee.




Ja mä tein.
Ja parissa viikossa siitä mullan alta alkoi puskemaan perunan vartta.



Mikä onnistumisen tunne!!!











Pienistä asioista sitä ihminen innostuu..
Ja niin pitäiskin innostua.

Onhan sitä vähän useammin onnellinen, kun pienikin, ehkä jopa melko vähäpätöinenkin asia saa sut hyvälle tuulelle.

On se sitten linnunlaulu, tai hyvin nukuttu yö, tosi hyvä leffa tai uusi kirja, jonka jaksoi lukea ihan loppuun asti. On se kauniin näköinen pilvi tai vaikka helvetin hyvä aamukakka.
Näistä jutuista kun löytää ilonsa, on elämä aika täyttä.
Ja sitä myötä melko hiton paljon onnellisempaa,

Itsellä oli tänään mahtava päivä.
Nukuin hyvin ja heräsin just sopivan myöhään. Aurinko paistoi ja mulla on loma.
Töistäkään ei soitettu.
Kävin torikahvilla mahtiseurassa ja nostin ne perunat.
Vein muksut rannalle uimaan ja nautin ite lämmöstä keltaisissa bikineissä.
Vatsakin oli mukavan litteä ja oli ihan sellainen bikinikunto olo!!
Ajattelin vielä lähteä salilla käymään. Silläkin riskillä, että siihen loppui ilo ja onni.
Illalla vielä hyvä leffa.

Ei se muuta vaadi.
Olla onnellinen.


Ai niin niistä perunoista..

Ne varret kasvoi kohisten. Ja tänään uskaltauduin katsomaan ihan ensimmäistä kertaa mitä tämä multasormi oli saanut aikaan. Usko itseeni oli järkyttävän kova.


Tänään me syötiin lohen kanssa uusia perunoita. Voilla.

Omasta maasta.
Itse kylvettyjä!

Olen niin onnellinen!