26 toukokuuta, 2016

koppikset on saatanan kätyreitä

Ihanaa kun on kesä!

Ja lämmin!      Ja aurinkoista!

Joka kevät mä käyn läpi saman heräämisen. Se johtuu valosta.
Mä herään pirteämmin. Mä aktivoidun ja virkistyn.
Oon ihan selkeesti kevään lapsi. Innostun pikkuasioista, eikä aamuyöstä ikkunan raosta raakkuva variskaan häiritse yhtään. Koska on kevät ja tulee kesä.

Ampiaiset, hyttylöiset ja muut ötökät ei haittaa.

Paitsi koppakuoriaiset.
Ne on Itse Saatanan kätyreitä. Mustia kiiltäväkuorisia sarvekkaita helvetin pelottavia otuksia.
Mä en pystynyt edes lastani pelastamaan koppakuoriaisen hyökkäykseltä; Se tuijotti paikallaan hyvin pahaenteisesti metrin päässä lapsestani, ja uskon... Ei, olen täysin vakuuttunut, että se suunnitteli jotain sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Kuten lennähtää siivet päristen lentoon. Hui helvetti!
Tilanne, jossa kiljuin kuin pikkutyttö.

Lapsi säilyi vahingoittumattomana. Fyysisesti.

Toissapäivänä istuin takapihan nurtsilla työpäivän jälkeen. Lasissa viiniä ja katse aurinkoon päin. Perse kastui märähköllä nurmella, mutta ai että mä nautin.
Vissiin latasin akkuja!


Nyt siellä sataa. Eikä sekään haittaa.




24 toukokuuta, 2016

syndepäivä


Huomenna on synttäripäivä.
Arkipäivä.
Työpäivä.
Mitäpä tuota juhlimaan. Se on ihan joka vuosi.

Tein kuitenkin pari kakkua. Töihin meinaan viedä. Ne kuitenkin ottaisi siellä nokkinsa jos en veisi.
Meillä on sellainen tapa.
Ottaisin niistä ihan kuvankin, muttei ne oo kauheen fiinejä.

Synttärit on ihan kivoja. Silti mä en koskaan pitänyt mun 40 synttäreitä. Niitä isoja bileitä, joita monet kaverit ja tutut on pitäneet. Mun piti, mutten saanut aikaiseksi. Ei sillä, etteikö niitä olisi ollut kiva viettää. Kutsua ystävät ja juoda viiniäkuohariaoluttasiideriä.
No nyt ne on vielä varastossa, ne juhlat siis. Vietän ne varmasti joskus. Sitten kun en keksi muuta tekosyytä juhlia.

Mulla oli kolmikymppiset. Silloin joskus. Hyvät bileet. Meitä oli paikalla reilu parisenkymmentä. Joku, en muista edes kuka, päätti viinipäissään, että synttärilahjana mulle, kaikki, jokikinen joutuu kertomaan (ihan ääneen kaikkien kuullen) yhden hyvän asian musta. Siis sellaisen, joka itse kunkin mielestä on mussa hyvä asia. Tottakai kierroksen lopussa mua alkoi itkettää.

Harmi, etten enää muista niitä kaikkia liikuttavia ihania juttuja. Mutta, mikä hassuinta, muistan parhaiten silloisen mieheni kaverin sanoneen seuraavaa: "Reetta tykkää scifistä, Star Trek rules. Reetta on paras."
Miksiköhän me muistetaan jotain näin hassua ja unohdetaan ehkä jotain liikuttavampaa? Mikä siinä muistissa on? Millä helkutin perusteella muisti valikoi mitä menee pitkäkestoiseen muistiin? Ja miksi juuri tuo on se, joka päällimmäisenä pulpahtaa mieleen? Outoa!

No okei, tätä paremmin ja ehdottomasti pahemmin muistuu aina mieleen se, että mun mieheni ei tässä tilanteessa keksinyt mitään. Vaikka sai vuoron kolmasti. Loukkaannuin. Totta hitossa.

Mä haluan miehen, joka on valmis sitten vaikka nolaamaan itsensä mun takia. Tee jotain muistettavaa.. mulle, mun takia! Se riittää. Eikä sen tarvitse olla se helvetin kuu taivaalta. Ei tietenkään. Se voi olla ihan vaan vaikka se, että kerrot kahdenkymmenen ystävän ja kaverin edessä, että mulla on hyvä perse.

Jep. Kohta kello on yli puolen yön. Hyvää synttäriä mulle! :)

19 toukokuuta, 2016

"niin se mieli muuttuu"


Itsensä löytämisen matka on päättymätön.
Ja loputtomuudessaan tavallaan aika säälimätön ja väsyttävä.

Kuinka monesti olet keksinyt millainen haluat olla?
Ja kuinka useasti olet katsonut vuosia taaksepäin ja tajunnut, että en ole sittenkään sellainen joksi silloin halusin tulla? Luojan kiitos.

Tiettyyn ikään asti tätä prosessia voi sanoa vaikka kypsymiseksi. Ennen pitkää ton tekosyyn voi heivata romukoppaan. Kypsyin jo tarpeeksi.

"Niin se mieli muuttuu." Äiti sanoi mulle kerran.
Ai että mua ärsytti.
No muuttuu muuttuu, mutta ei sitä suolaa tartte haavoille heitellä.

Mutta mitä mä sitten olen, mitä helvettiä mä haluan, mitä mun pitäisi tehdä tahi tavoitella?
Tietääkö äiti sittenkin parhaiten. Pitäisikö sitä nöyrtyä näin kypsällä iällä ja ihan oikeasti kysyä äitiltä, että kuka mä olen ja mitä musta pitäisi tulla??

Ainakin tämän mä tiedän. Mulla on tää yksi elämä. Ja mä olen heittänyt siitä hukkaan liian monia minuutteja murehtien, liian monia tunteja itkien miesten perään, liian monia päiviä masentuen asioista, jotaka eivät menneet niinkuin toivoin. Peläten, surren, voivotellen.

Toi kaikki riitti mulle jo aikaa sitten. Mä löysin mielenrauhan. Vaikkakin toisinaan tuntuu, että valheellisen. Ei se kuitenkaan tullut itsestään, eikä varsinkaan pysy itsestään.

Sen eteen on tehtävä töitä!

Jos kysyt mikä se oli se tämänkin tekstin pointti. Tuli vain mieleen. Kun mietin mikä musta tulee isona.



18 toukokuuta, 2016

minä sydän sciFi


Joskus iskee se klassinen tyhjän paperin syndroomaa.


Haluaisi kirjottaa jotain, mutta kun aloittaa niin ei siitä sitten tulekkaan mitään.

Äsken mulla oli jotain sanottavaa, ja nyt tuijotan tyhjää "paperia".


Niin joo, tuossa kuvassa.. jep. Mun tietokoneella on silmät. Ja tällä hetkellä se katsoo mua pettyneenä. Kupissa on kaakaota. Tahtoisin viiniä.

Nyt on ilta ja koti pimeenä. Koira kuorsaa vieressä ja välttelee iltalenkille lähtöä. Mä teen samaa. Niin ja mietin pitäiskö vielä katsoa jotain Netflixin tarjonnasta.

Mä oon niin koukussa.

Tai siis ainahan mä olen ollut leffafriikki. Iskä opetti mua katsomaan elokuvia. Vuokrasi jostain Star Warsit ja pisti mut katsomaan. Ja sille tielle jäin.

Minä sydän SciFi.

Katselenhan mä toki muunlaisiakin leffoja. Paljon. Poissuljen kuitenkin melko usein kauhusotapolitiikka genren tarjonnan. Ja ihan varmasti sellaisen, jossa on tota kaikkea.
Itse asiassa mä olen kävelevä leffatriviapankki. Tämä on se tieto, joka jämähtää mun päähän. Tarpeeton, ja harvassa tilanteessa pätemisen arvoinen lahja.

Ja hyvät sarjat, mieluiten se scifi, koukuttaa mut aina katsomaan koko kauden plus vähän päälle. Hyvästi yöunet!

Ja jos en katsele leffoja, mä luen. Stephen King rules. Oon lukenut melkein kaikki herran tuotokset. Parhaimmat ainakin kolmesti. Ja nyt ne ketaleet on alkaneet tekemään oikein urakalla sarjoja ja leffoja Kingin kirjoista. Goodbye social life.

Eli nyt kun on tässä hyvästelty unet ja sosiaalinen elämä, voin hyvällä omalla tunnolla valua tonne sohvan nurkkaan katsomaan jotain koukuttavaa sarjaa.

Onneks ei jäänyt "paperi" tyhjäksi.