17 kesäkuuta, 2016

ruuhkikset


Mitä ne on ne ruuhkavuodet?

Yksi ystävä kerran väläytti tällaisen termin, kun harmiteltiin, ettei koskaan ehditä näkeen.
En mä tiedä mitä se oikeestaan tarkoittaa, mutta oon vedonnut siihen siitä lähtien.
Enkä niinkään, että viljelisin sanontaa ystävilleni, vaan ehkä enemmän itselleni.
Annan itselleni oman aikaansaamattomuuteni anteeksi sillä. Että on nääs nää ruuhkavuodet.

Tosiasiassa nyt on vaan niin, että itse olen perseelläni istunut ja antanut ajan lipua ohi. Elämättä elämää. Tätä ainoaa joka mulla on. Kaipaan elämää!

Elämä on nyt. Se ei ole eilistä, eikä se ole huomista. Se on nyt! Tässä ja nyt!



Se mitä se on tässä ja nyt, on sitä mitä itse teen, mitä itse olen, millaiseksi sen itse järjestän.
Elämä ei tapahdu, kun istuu perse homeessa ja katselee sivusta.



Ou fak. Menipä  filosofiseksi.
Joskus olen lukenut jotain filosofistisia opuksia. Tyylin "Saat sen mistä luovut" ja sitä rataa. Ei ollu mun juttu. Pää käy hiton ylikierroksilla muutenkin.



Oikeestaan pointti oli se, että tätä nykyä näen ihan liian harvoin ystäviäni.
Aina ne ei edes tiedä mitä mulle kuuluu. Ja voi pojat, nyt olisi kerrottavaa.

Pitäiskö soittaa jollekulle? Ennemmin kuin laittaa se whatsuppi tai jakaa instassa kuva. Soittaa ja kysyä mitä kuuluu.
Ja kertoa, että mulle kuuluu...

Nii ja siis, mitä ne ruuhkavuodet nyt sit oikeesti meinaa?

10 kesäkuuta, 2016

varvastossut sadesäällä


Näin kesän alussa mä ja mun ystävät ollaan suunniteltu perinteistä Pori Jazz reissua. Nää on näitä reissuja, joita me nauretaan uudestaan ja uudestaan vuosi vuoden jälkeen.

Ja myönnettäköön nyt, että joka kerta on humalassa oltu.



Me on käyty siellä jo yli kymmenen vuotta.
Eka kerta oli kun Jamiroquai villitsi Jazz yleisön vuonna 2003.
Sillon oli kuuma. Aivan sellainen härski kuuma.
Kovaäänisin hurraus 25 tuhatpäisestä yleisöjoukosta irtosi pilvenhattaralle, joka peitti auringon yhteensä noin kahdeksi ja puoleksi sekunniksi.
Me tanssittiin ja pompittiin niillä sellaisilla pitkillä puupenkeillä. Me ja kaikki 24 991 muuta ihmistä. Hiki ja alkoholi virtas. Joku tais sanoa, että "hei tytöt, me muistetaan tää reissu lopun ikäämme."
Ja niin me muistetaankin. Osa tosin hieman hatarammin kuin toiset.

Mieletön reissu.

Sen jälkeen säitä on ollut yhtä monia kuin käyntikertoja. Mutta noin lämmintä ei ole ollut kertaakaan sen jälkeen.
Kerran satoi rakeita.

Pori Jazz reissu on tehty vaihtelevalla kokoonpanolla nyt yhteensä 10 kertaa (jos oikein laskin). Joka ikininen kerta on maailman paras sisko ollut messissä:






Joka kerta on käyty syömässä kiinalaisesta kojusta nuudeleita. Ja melkein joka kerta on tanssittu pöydällä. Koeputkellinen Jägermaisteria on jazzperinteemme vakioshotti. Ja Lemmenlaivan tunnaribiisi yhä edelleen merkitsee mulle Lauttaa, Jazzien parasta menomestaa. Valitettavasti Lauttaa ei enää ole, ja jotain on jäänyt puuttumaan elämyksestä sittemmin.


Meidän aikajärjestyksessä toinen reissu Jazzeille ei osunut yhtä aurinkoiselle päivälle kuin eka.
Vettä oli tullut kuin esterin persiistä koko päivän ja päädyttiin Kirjurinluodolle aika myöhään.

Ainoa vapaa piknikpläntti löytyi lavan sivusta, mutta vessat oli ihan vieressä.
Itseasiassa muutaman metrin päässä meidän "leiristä" oli wc-aitaukseen tehty kolo, josta pääsi suoraan naistenvessan jonoon. Ensin vaan piti ohittaa äijäin kusilaarit.
Tiedät ne sellaiset, jotka tapahtuman ehtoopuolella alkaa valuttaa sitä pissiä pelkästään kintuille ja maahan, kun säiliöt on aivan täys.

No, mulle tuli pissahätä. Kaikesta siitä boolista. Oikaisin aitauksen kolosta suoraan vessajonolle, joka oli melko pitkä. Niinkuin aina. Naisten vessoille. Jalassa mulla oli ainoat sille säälle sopivat kengät, eli muoviset varvastossut.
Kirjuriluodon maaperä, siellä missä ne jazzit ennen pidettiin, on mutainen. Varsinkin sadesään jälkeen. Pehmeän mutainen.
Varmalla pitkähköllä askeleella astelin kohti vessajonoa, kunnes yhtäkkiä toinen varvastossu hävisi jalasta. Arvata voit, että se jäi sinne mutaan. Kiinni. Niin, etten oikeastaan edes nähnyt sitä.
Mä en ole koskaan ollut sellainen liian fiini leidi, you know, joten mitäpä muutakaan siinä mahtoi kun työtää kätensä sinne mutaan ja kaivaa se saamarin tossukka sieltä mudasta.

Tässä kohtaa muistutan sua, että ne miesten vessat oli tosiaan siinä vieressä.
Mä olin pissilirissä. Kirjaimellisesti.

Käsi mutaisena ja ... mä nostan katseeni, ja huomaan, että niin naisten vessajono kuin pissivät miehet seuraa mun touhuja. Kukaan ei ainakaan kovin kovaäänisesti nauranut. Tässä kohden.
Mutta kun otin sen toisen, pitkähkön ja varman askeleen, jäi toinen tossukka sinne mutaan. Kiinni. Perkele. Ja mä jouduin toistamaan edellä mainitun operaation. Mutta koska mulla oli jo toisessa kädessä se pissimutainen varvastossu toisesta jalasta, mun viinihuuruinen järjen ääni käski käyttämään toista kättä...
Tässä kohden tapahtumaa seurannut yleisö nauroi. Ääneen. Kovaääniseen ääneen.

Luojan kiitos. Jazzien organisointiryhmä on sen verran vastuunsa tuntevaa, että vessojen luona oli käsien pesupaikka!

Mitä kirjoitinkaan tuolla aiemmin.. Nolot tilanteet. Oman osani olen saanut kärsiä.




Huikeita reissuja. Aivan huikeita.


05 kesäkuuta, 2016

kuin kissa ja koira


Mun koira ja kissa vihaa toisiaan.
Niin stereotyyppista kuin se onkin.

Koira ottaa turpaansa kissalta silloin tällöin.
Tää mun Bubba on mammanpoika. Vässykkä ressukka, mutta varsin tehokas pierukone.
Kai se yrittää buustata testosteronitasoaan ärisemällä kissalle satunnaisesti.

Joskus se muistaa pitempään, että turpaan tuli.

Risto-kissa on sit se äijä.
Vaikka onkin tyttö.



En mä tiedä miksi niillä on tällainen viha-viha suhde.
Risto-kissa ja meidän edesmennyt Big Mama (Bubban äitee) tuli vallan hyvin juttuun.

Risto majailee aina mun kylppärissä ja nukkuu saunan lauteilla. Se on sen mesta ja mä annan sen olla siellä. Ruokakipot kiikutin sinne jo ajat sitten.

Kun Bubba päättää rynniä kylppäriin. Siis sillon kun ne testosteronit janoaa buustia. Se kyttää salakavalasti oven raosta ja lähtee hipihiljaa hiippailemaan. Usko pois 30 kiloa englannin buldoggia pystyy hiippaaleimaan, halutessaan. Yleensä se ei halua.
Sit alkaa rähinä. Kissa mouruaa, sähisee, räkii ja raapii. Koira mesoaa jollain haukun tapaisilla örähdyksillä.
Sitä pistää kuule joka kerta oman elämänsä oljenkorren varaan kun siihen väliin menee.
Siitä on mulla ihan sota-arpiakin todisteena.

Jokin aika sitten hokasin, että eihän mun tarttee ite siihen väliin mennä.
Rähinä kun alkaa nappaan suihkun päälle ja osottelen sillä tappelupukareita.
Vedestä ne tykkää vielä vähemmän kun toisistaan.

Tottahan toki kylppäri on ihan märkä sen jälkeen, eteinenkin ja olohuonekin ehkä vähän.
Mutta näin selviää suurinpiirtein vammoitta.
Veden kuivaaminen on paljon pienempi paha.

Nyt niillä on vissiin joku välirauha.
Todennäköisesti varsin hatara.

26 toukokuuta, 2016

koppikset on saatanan kätyreitä

Ihanaa kun on kesä!

Ja lämmin!      Ja aurinkoista!

Joka kevät mä käyn läpi saman heräämisen. Se johtuu valosta.
Mä herään pirteämmin. Mä aktivoidun ja virkistyn.
Oon ihan selkeesti kevään lapsi. Innostun pikkuasioista, eikä aamuyöstä ikkunan raosta raakkuva variskaan häiritse yhtään. Koska on kevät ja tulee kesä.

Ampiaiset, hyttylöiset ja muut ötökät ei haittaa.

Paitsi koppakuoriaiset.
Ne on Itse Saatanan kätyreitä. Mustia kiiltäväkuorisia sarvekkaita helvetin pelottavia otuksia.
Mä en pystynyt edes lastani pelastamaan koppakuoriaisen hyökkäykseltä; Se tuijotti paikallaan hyvin pahaenteisesti metrin päässä lapsestani, ja uskon... Ei, olen täysin vakuuttunut, että se suunnitteli jotain sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Kuten lennähtää siivet päristen lentoon. Hui helvetti!
Tilanne, jossa kiljuin kuin pikkutyttö.

Lapsi säilyi vahingoittumattomana. Fyysisesti.

Toissapäivänä istuin takapihan nurtsilla työpäivän jälkeen. Lasissa viiniä ja katse aurinkoon päin. Perse kastui märähköllä nurmella, mutta ai että mä nautin.
Vissiin latasin akkuja!


Nyt siellä sataa. Eikä sekään haittaa.




24 toukokuuta, 2016

syndepäivä


Huomenna on synttäripäivä.
Arkipäivä.
Työpäivä.
Mitäpä tuota juhlimaan. Se on ihan joka vuosi.

Tein kuitenkin pari kakkua. Töihin meinaan viedä. Ne kuitenkin ottaisi siellä nokkinsa jos en veisi.
Meillä on sellainen tapa.
Ottaisin niistä ihan kuvankin, muttei ne oo kauheen fiinejä.

Synttärit on ihan kivoja. Silti mä en koskaan pitänyt mun 40 synttäreitä. Niitä isoja bileitä, joita monet kaverit ja tutut on pitäneet. Mun piti, mutten saanut aikaiseksi. Ei sillä, etteikö niitä olisi ollut kiva viettää. Kutsua ystävät ja juoda viiniäkuohariaoluttasiideriä.
No nyt ne on vielä varastossa, ne juhlat siis. Vietän ne varmasti joskus. Sitten kun en keksi muuta tekosyytä juhlia.

Mulla oli kolmikymppiset. Silloin joskus. Hyvät bileet. Meitä oli paikalla reilu parisenkymmentä. Joku, en muista edes kuka, päätti viinipäissään, että synttärilahjana mulle, kaikki, jokikinen joutuu kertomaan (ihan ääneen kaikkien kuullen) yhden hyvän asian musta. Siis sellaisen, joka itse kunkin mielestä on mussa hyvä asia. Tottakai kierroksen lopussa mua alkoi itkettää.

Harmi, etten enää muista niitä kaikkia liikuttavia ihania juttuja. Mutta, mikä hassuinta, muistan parhaiten silloisen mieheni kaverin sanoneen seuraavaa: "Reetta tykkää scifistä, Star Trek rules. Reetta on paras."
Miksiköhän me muistetaan jotain näin hassua ja unohdetaan ehkä jotain liikuttavampaa? Mikä siinä muistissa on? Millä helkutin perusteella muisti valikoi mitä menee pitkäkestoiseen muistiin? Ja miksi juuri tuo on se, joka päällimmäisenä pulpahtaa mieleen? Outoa!

No okei, tätä paremmin ja ehdottomasti pahemmin muistuu aina mieleen se, että mun mieheni ei tässä tilanteessa keksinyt mitään. Vaikka sai vuoron kolmasti. Loukkaannuin. Totta hitossa.

Mä haluan miehen, joka on valmis sitten vaikka nolaamaan itsensä mun takia. Tee jotain muistettavaa.. mulle, mun takia! Se riittää. Eikä sen tarvitse olla se helvetin kuu taivaalta. Ei tietenkään. Se voi olla ihan vaan vaikka se, että kerrot kahdenkymmenen ystävän ja kaverin edessä, että mulla on hyvä perse.

Jep. Kohta kello on yli puolen yön. Hyvää synttäriä mulle! :)

19 toukokuuta, 2016

"niin se mieli muuttuu"


Itsensä löytämisen matka on päättymätön.
Ja loputtomuudessaan tavallaan aika säälimätön ja väsyttävä.

Kuinka monesti olet keksinyt millainen haluat olla?
Ja kuinka useasti olet katsonut vuosia taaksepäin ja tajunnut, että en ole sittenkään sellainen joksi silloin halusin tulla? Luojan kiitos.

Tiettyyn ikään asti tätä prosessia voi sanoa vaikka kypsymiseksi. Ennen pitkää ton tekosyyn voi heivata romukoppaan. Kypsyin jo tarpeeksi.

"Niin se mieli muuttuu." Äiti sanoi mulle kerran.
Ai että mua ärsytti.
No muuttuu muuttuu, mutta ei sitä suolaa tartte haavoille heitellä.

Mutta mitä mä sitten olen, mitä helvettiä mä haluan, mitä mun pitäisi tehdä tahi tavoitella?
Tietääkö äiti sittenkin parhaiten. Pitäisikö sitä nöyrtyä näin kypsällä iällä ja ihan oikeasti kysyä äitiltä, että kuka mä olen ja mitä musta pitäisi tulla??

Ainakin tämän mä tiedän. Mulla on tää yksi elämä. Ja mä olen heittänyt siitä hukkaan liian monia minuutteja murehtien, liian monia tunteja itkien miesten perään, liian monia päiviä masentuen asioista, jotaka eivät menneet niinkuin toivoin. Peläten, surren, voivotellen.

Toi kaikki riitti mulle jo aikaa sitten. Mä löysin mielenrauhan. Vaikkakin toisinaan tuntuu, että valheellisen. Ei se kuitenkaan tullut itsestään, eikä varsinkaan pysy itsestään.

Sen eteen on tehtävä töitä!

Jos kysyt mikä se oli se tämänkin tekstin pointti. Tuli vain mieleen. Kun mietin mikä musta tulee isona.



18 toukokuuta, 2016

minä sydän sciFi


Joskus iskee se klassinen tyhjän paperin syndroomaa.


Haluaisi kirjottaa jotain, mutta kun aloittaa niin ei siitä sitten tulekkaan mitään.

Äsken mulla oli jotain sanottavaa, ja nyt tuijotan tyhjää "paperia".


Niin joo, tuossa kuvassa.. jep. Mun tietokoneella on silmät. Ja tällä hetkellä se katsoo mua pettyneenä. Kupissa on kaakaota. Tahtoisin viiniä.

Nyt on ilta ja koti pimeenä. Koira kuorsaa vieressä ja välttelee iltalenkille lähtöä. Mä teen samaa. Niin ja mietin pitäiskö vielä katsoa jotain Netflixin tarjonnasta.

Mä oon niin koukussa.

Tai siis ainahan mä olen ollut leffafriikki. Iskä opetti mua katsomaan elokuvia. Vuokrasi jostain Star Warsit ja pisti mut katsomaan. Ja sille tielle jäin.

Minä sydän SciFi.

Katselenhan mä toki muunlaisiakin leffoja. Paljon. Poissuljen kuitenkin melko usein kauhusotapolitiikka genren tarjonnan. Ja ihan varmasti sellaisen, jossa on tota kaikkea.
Itse asiassa mä olen kävelevä leffatriviapankki. Tämä on se tieto, joka jämähtää mun päähän. Tarpeeton, ja harvassa tilanteessa pätemisen arvoinen lahja.

Ja hyvät sarjat, mieluiten se scifi, koukuttaa mut aina katsomaan koko kauden plus vähän päälle. Hyvästi yöunet!

Ja jos en katsele leffoja, mä luen. Stephen King rules. Oon lukenut melkein kaikki herran tuotokset. Parhaimmat ainakin kolmesti. Ja nyt ne ketaleet on alkaneet tekemään oikein urakalla sarjoja ja leffoja Kingin kirjoista. Goodbye social life.

Eli nyt kun on tässä hyvästelty unet ja sosiaalinen elämä, voin hyvällä omalla tunnolla valua tonne sohvan nurkkaan katsomaan jotain koukuttavaa sarjaa.

Onneks ei jäänyt "paperi" tyhjäksi.